Netflixin uutuuselokuva Triple Frontier kuvittelee olevansa The Expendablesin älykköversio

Ne, joiden kanssa vietän aikaa elokuvista puhuen, tietävät, kuinka paljon jaksan meuhkata prosessikuvauksista. Elokuvista, joissa seurataan ihmisten työskentelyä jonkin monimutkaisen ja aikaa vievän asian parissa. Elokuvista kuten Zodiac (2007) ja The Killing (1956) ja Widows (2018) ja Margin Call (2011).

Näistä jälkimmäinen on J. C. Chandorin ohjaama, ja koska se oli niin hyvä, odotin myös Netflixiin vasta ilmestyneeltä Triple Frontierilta paljon. Varsinkin, kun rakastin myös Chandorin kahta uudempaa elokuvaa All Is Lost (2013) ja A Most Violent Year (2014).

Alku onkin kutkuttava. Helikopterit säksättävät jonkin eteläamerikkalaisen pikkukaupungin yllä. Kyydissä istuva sotilas (Oscar Isaac) vääntää kuulokkeistaan Metallicaa lujemmalle. Mieleen tulee Denis Villeneuven Sicario (2015), jossa parhaita olivat otokset, joissa autot kulkevat pitkässä letkassa kohti paikkaa, jossa tapahtuu.

Alun jälkeen kaikki on valitettavasti alamäkeä. Isaacin näyttelemä sotilas on Santiago ”Pope” Garcia. Hän jahtaa pahamaineista kolumbialaista huumeparonia ja värvää avukseen vanhat kaverinsa Ironheadin (Charlie Hunnam), Redflyn (Ben Affleck), Catfishin (Pedro Pascal) ja Benin (Garrett Hedlund), jolla ei jostain syystä ole jännää lempinimeä. Konkarit ovat jättäneet hämärähommat taakseen, mutta raha houkuttaa ja veri vetää muutenkin toimintaan.

Triple Frontier luulee olevansa jonkinlainen älykköversio The Expendablesista, mutta löyhkää niin macholta, että yhtälailla viidakkoon sijoittuva Predatorkin jää kakkoseksi. Miehistä väkivaltakulttuuria ei ruodita tai pureta kuin ohimennen, vaikka alku antaa odottaa muuta. Ihan ensimmäisessä kuvassa Ironhead nimittäin puhuu luennolla sotilaille siitä, kuinka vaikea ongelmat on ratkaista siviilissä muuten kuin nyrkein. Myöhemmin Redfly murisee, että asioissa on järkeä vasta kun hän saa pyssyn kouraansa.

Ja tietenkin miehet tekevät pitkin elokuvaa virheitä ja pyrkivät paikkaamaan niitä ainoalla tietämällää tavalla: väkivallalla. Katsojana ei kuitenkaan tunnu, että elokuva suhtautuisi miesten toimintamalleihin erityisen kriittisesti. Tai osaisi sanoa niistä muuta kuin että shit happens.

Visuaalisesti Triple Frontier on Chandorin elokuvista geneerisin. Se tuntuu tilaustyöltä, mitä se ehkä onkin. Elokuvaa roolitettiin jo vuonna 2010, kun se oli vielä ohjaaja Kathryn Bigelown projekti. Käsikirjoitus on Bigelowin kanssa työskennelleen ja miehekkäisiin armeijaelokuviin erikoistuneen Mark Boalin (The Hurt Locker, Zero Dark Thirty). Pääosiin on vuosien varrella kaavailtu tai kiinnitetty tällaisia nimiä: Tom Hanks, Johnny Depp, Will Smith, Mahershala Ali, Tom Hardy, Mark Wahlberg, Channing Tatum ja Casey Affleck.

Iso pyörä lähti pyörimään ilmeisesti vasta kun Netflix osti elokuvan itselleen.

Profiililtaan elokuva on nappiosuma Netflixin ohjelmistoon. Siinä on sekä filmitähtiä että laatuelokuvissa marinoituneet ohjaaja ja käsikirjoittaja. Vaikka laatu falskaa, katsojia voisi kuvitella piisaavan.

Kommentit (3)
  1. Mielenkiintoista, että arvostelija syyttää ammattisotilaan traumoista maskuliinisuutta. Ymmärrän kyllä, että monen ihmisen on vaikea ymmärtää tätä.
    T: veteraani

    1. Hei! Missä kohtaa syytän traumoista maskuliinisuutta?

      1. ”Miehistä väkivaltakulttuuria ei ruodita tai pureta kuin ohimennen, vaikka alku antaa odottaa muuta. Ihan ensimmäisessä kuvassa Ironhead nimittäin puhuu luennolla sotilaille siitä, kuinka vaikea ongelmat on ratkaista siviilissä muuten kuin nyrkein. Myöhemmin Redfly murisee, että asioissa on järkeä vasta kun hän saa pyssyn kouraansa.”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *