Netflixin Wet Hot American Summer on kökkö, mutta hehkuu hetkessä olemisen taikaa
David Wainin ohjaama ja yhdessä Michael Showalterin kanssa käsikirjoittama, 1980-lukulaiselle kesäleirille sijoittuva Wet Hot American Summer (2001) on yksi maailman parhaista elokuvista: älykäs, parodioimansa genret sataprosenttisesti tunteva satiirinen komediahelmi, jossa vilisee Paul Ruddin, David Hyde Piercen ja Amy Poehlerin kaltaisia neroja. Sen pohjalta tehty, periaatteessa saman tarinan uudelleen kertova kahdeksanosainen Netflix-sarja sen sijaan on aika kökkö. Silti väitän, että se kannattaa katsoa.
Ei ole kauaa siitä, kun ylistin Wainin, Ruddin ja Poehlerin neroutta. Heidän edellinen yhteinen projektinsa They Came Together (2014) on ihan järjettömän hauska ja parhaimmillaan älykäskin elokuva, kuin genreparodian parodia. Pidin elokuvassa myös siitä ajoittaisesta tyhjäkäynnistä, joka tekee esimerkiksi Adam McKayn Anchorman-elokuvista niin huikeita. McKayn ylipitkissä elokuvissa, kuten Wet Hot American Summerissakin, on kyse adlibbauksesta (eli improvisoinnista); katsoja saa jokaisen vitsin kohdalla jännittää, osuuko se maaliinsa tai ei.
Anchormanissa vitsit osuvat maaliin aika hyvin. Nauroin katketakseni jopa kakkososan vaihtoehtoversiolle, jossa kaikki vitsit (763 kappaletta!) on vaihdettu toisiin. Nykytekijöistä Will Ferrell hallitsee adlibbauksen taiteenlajin paremmin kuin kukaan toinen. Steve Carell tulee aika lähelle. Ja Paul Rudd.
Nauroin myös silloin, kun vitsit eivät osuneet maaliinsa. Adlibbauksesta tekee niin upeaa se, että epäonnistuminen on koko ajan läsnä. Se on kaunista. Pidän Louis C.K.:n viimeisimmästä stand up -spesiaalista Live at the Comedy Store (2015) niin paljon juuri siksi, että siinä hän myös mokailee. Kertoo vitsejä, jotka eivät sitten toimikaan. Tämä on huumoria, joka ei ole puhkikirjoitettua, vaan raakaa ja epätäydellistä.
En tiedä, kuinka tarkkaan Wet Hot American Summer: First Day of Camp on käsikirjoitettu, mutta se näyttää raa’alta ja hiomattomalta. Ikään kuin tekijät (joista monet ovat ensimmäisen elokuvan jälkeen nousseet isoiksi tähdiksi, vaikka Hesari toisin väittääkin) olisivat olleet liian kiireisiä kokeilemaan eri juttuja.
Kiire näkyy ihan kaikessa. Visuaalisesti WHAS on mitäänsanomaton ja kömpelö: leikkaukset ovat järjettömiä ja kamera kämmäilee. Ääniraita koostuu kesäisestä hissimusiikista ja rytmitys on sattumanvaraista. Hahmoja tulee ja menee ja monet heistä unohdetaan pitkäksi aikaa. David Hyde Piercella on yksi parin minuutin montaasi, ja sitten hänet unohdetaan loppukauden ajaksi.
Piercen lisäksi alikäytettyjä komedianeroja ovat Kristen Wiig, Jon Hamm (jonka sai juuri Emmy-ehdokkuuden hillittömästä roolistaan Unbreakable Kimmy Schmidtissä), Ken Marino ja Jason Schwartzman. Todella paljon ruutuaikaa sen sijaan saavat Hammin epähauska Mad Men -kollega John Slattery, Christopher Meloni, Zak Orth, sekä kiusallisen huonot lapsinäyttelijät.
Ja silti: oikeastaan pidän tästä kaikesta tosi paljon. En tiedä tarkkaan mitä tekijät ovat hakeneet, mutta haluan ajatella, että kömpelyys on tarkoituksellista, tai ainakin väistämätöntä. Että tässä on tavallaan haettu puhtaimmassa muodossaan sitä, millaista Saturday Night Liven kaltaisen anteeksiantamattoman liukuhihnakomedian tekeminen ehkä on. Puetaan hassut asut päälle, mennään lavasteeseen, ja jollain on joku idea siitä, mitä olisi tarkoitus tehdä. Sitten annetaan tilanteen ruokkia mielikuvitusta ja katsotaan, mihin se vie. Väliin heitellään Chris Pinen ja Michael Ceran (apua, miten kova!) kaltaisia tähtiä.
Kyse on hetkessä olemisen taiasta.
(Tähän väliin voin muuten suositella Amy Poehlerin muistelmateosta Yes Please, jota itse kuuntelen äänikirjana Poehlerin itsensä lukemana. Siinä tekijä puhuu luonnollisesti tosi paljon SNL-vuosistaan.)
Ehkä WHAS:n isoin vitsi kaikista on se, että superstaroilla ryyditetty ison profiilin komediaspektaakkeli onkin vasurilla tehty, vitsinsä kahdeksaan jaksoon venyttävä mahalasku. Ei, tämä ajatus on turhan tympeä.
Haluan uskoa, että whatever-keskisormeilun sijaan kyse on tekijöiden yrityksestä tavoittaa jotain siitä, millaista komedian tekeminen uran alkuvaiheessa oli. Silloin, kun käsikirjoitukset eivät pusertuneet Hollywood-ideaköyhentämön läpi.
Jos WHAS oli elokuvana hiottu timantti, jossa Yhdysvaltojen lahjakkaimmat koomikot antoivat sen yhden prosentin huippusuorituksensa (joo, toki tyhjäkäyntiä oli siinäkin), on WHAS sarjana ne loput 99 prosenttia: yrittämistä, hakemista, satunnaisia osumia ja tosi paljon päätöntä haahuilua. Kuin elokuvalle jälkikäteen tehty, tolkuttoman pitkä behind the scenes -kooste.
Tai ehkä pikemmin kuin elokuvan kerralla purkitettu, tolkuttoman pitkäksi venähtänyt live-versio. Vain naurava yleisö puuttuu.
Minulle tämä kelpaa oikein hyvin.
[youtube http://www.youtube.com/watch?v=qNLd-j1QqjI]
edit: Jenkki-Netflixistä muuten löytyy vasta valmistunut Hurricane of Fun: The Making of Wet Hot, joka kurkkaa 14 vuoden takaisiin kuvauksiin. Arkistomateriaalista koostettu dokkari on pieni ja sympaattinen: Paul Rudd spedeilee omaan tapaansa, Bradley Cooper vastavalmistuneena näyttelijätoivona taas kertoo innokkaan kohteliaasti kuvausten taianomaisesta ilmapiiristä ja ihailemistaan kollegoista (kuten kuvausten ehkä suurimmasta tähdestä Christopher Melonista). Cooperin lisäksi valkokangasdebyyttinsä tekivät Wet Hotissa mm. Elizabeth Banks, Michael Ian Black ja A.D. Miles.