Season Film Festival 2019: Vox Lux on kylmä, teennäinen ja jumalaisen kaunis popsatiiri, jossa soivat Sian musiikki ja pyssyjen pauke

Vuosituhannen alussa tuntui hetken aikaa siltä, ettei maailmaan mahtunut muuta kuin Donnie Darko (2001). Nuoren Jake Gyllenhaalin tähdittämä pienen rahan tieteisfiktio oli kulttihitti, jota oli helppo rakastaa. Päähenkilö oli murjottava emo, aikamatkustusjuoni oli “syvällinen” ja ääniraidalla kuultiin 1980-lukulaista popmusiikkia Joy Divisionista Echo and the Bunnymeniin.

Teattereissa Donnie Darko ei tehnyt rahaa. Sitä ei oikein markkinoitu, elokuva kun käynnistyy lento-onnettomuudesta ja WTC:n tornit olivat vasta romahtaneet. DVD:llä se löysi kuitenkin yleisönsä ja kriitikot nostivat sen vuoden – ja myöhemmin kaikkien aikojen – parhaiden elokuvien listoilleen.

Donnie Darkon jälkeen sen ohjaajalla Richard Kellyllä oli kultainen avain Hollywoodiin. Kaikki halusivat työskennellä hänen kanssaan. Parikymppistä Kellyä pidettiin nerona ja yhtenä aikansa tärkeimmistä elokuvantekijöistä. 2000-luvun Quentin Tarantinona tai Steven Soderberghina.

Kellyn seuraava elokuva oli Southland Tales. Draamakomediamusikaali, johon Kelly tuntui änkeneen kaikki ideat, joita hänellä oli maailmasta ja elokuvasta. Southland Tales oli Dwayne “The Rock” Johnsonin, Sarah Michelle Gellarin ja Seann William Scottin tähdittämä tieteisdraama, mutta se oli myös satiiri politiikasta ja mediasta ja tietoyhteiskunnasta. Kaiken keskellä elokuvan kertoja, Irakin sodan veteraani Abilene (Justin Timberlake), lauloi kameralle The Killersin pop-hymnin All These Things That I’ve Done.

Southland Tales sai ensi-iltansa Cannesin kilpasarjassa 160-minuuttisena raakaversiona. Sitä vihattiin. Teatterilevitystä varten elokuvasta leikattiin vartti pois, vaan ei auttanut. Southland Tales oli kamala floppi, josta Kellyn ura ei koskaan toipunut, vaikka myöhemmin elokuva on saanut myös ymmärtäjiä.

Vuonna 2009 Kelly ohjasi trillerin nimeltä The Box, joka oli kuin tympeä jakso The Twilight Zonesta. Se on yhä hänen viimeisin pitkä elokuvansa.

Season Film Festivalilla nähtävä Vox Lux tuo mieleen Southland Talesin. Sen ohjaaja on 30-vuotias Brady Corbet, jonka esikoinen The Childhood of a Leader esitettiin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla vuonna 2016. Kyseessä oli Jean-Paul Sartren novelliin perustunut kaunis ja kiehtova epookki Ranskan maaseudulla varttuvasta lapsesta. Elokuvassa isä laati Versailles’n rauhaa, kun poika istui kotona ja kiukutteli kuten vain etuoikeutettu yläluokan vesa voi. Arvoitus oli elokuvan nimessä: kenen tai millaisen tulevaisuuden johtajan lapsuutta tässä kuvataan?

The Childhood of a Leader ei ollut Donnie Darkon veroinen ilmiö, mutta osoitti, että näyttelijänä (Funny Games, Simon Killer) paremmin tunnettu Brady Corbet on lahjakas elokuvantekijä. Ei siis ihme, että hänen seuraava elokuvansa on mittakaavaltaan paljon suurempi.

Vox Lux on sekin epookki. Alaotsikko on suhteellisen pompöösi “A 21st Century Portrait”.

Elokuva alkaa vuodesta 1999. 14-vuotias Celeste (Raffey Cassidy) selviää kouluammuskelusta ja säveltää siskonsa (Stacy Martin) kanssa uhrien muistoksi kappaleen, josta tulee hitti. (Jos kuulostaa tutulta, niin Diablo Codyn käsikirjoittamassa Jennifer’s Bodyssa käy vähän samoin.)

Manageri (Jude Law) äkkää Celesten tähtipotentiaalin ja käynnistää tämän uran. Pian tehdään biisejä tukholmalaisen tuottajan kanssa ja kuvataan musiikkivideota Los Angelesissa. Agentti (Jennifer Ehle) pitelee ohjaksista.

Toisessa näytöksessä hypätään vuoteen 2017. Celeste (Natalie Portman superherkullisessa roolissa), yksi maan tunnetuimmista poppareista, valmistautuu paluukonserttiinsa vanhoilla kotiseuduillaan. Mikään A Star is Bornin Ally hän ei ole. Celeste on saanut lapsen (taas Raffey Cassidy), julkaissut kourallisen levyjä ja aiheuttanut hämminkiä törttöilyllään päihteiden kanssa. CV:stä löytyy pahoinpitely ja rasistisia solvauksia, jotka ovat eittämättä kuulostaneet erityisen häijyiltä Celesten rujolla New Yorkin aksentilla.

Corbetin toisessa pitkässä elokuvassa on paljon yhtymäkohtia Southland Talesiin. Molemmissa on teennäinen kertojaääni – Vox Luxin tapauksessa Willem Dafoe. Molemmissa on tunnettuja Hollywood-näyttelijöitä. Ja molemmat ovat tupaten täynnä ajatuksia siitä, millaista nykyaika on ja kuinka pieleen asiat ovat menneet ja tulevat ehkä vielä menemään.

Consequence of Soundin Michael Roffman kirjoitti hyvin kriittisessä arviossaan, ettei Vox Lux tajua olevansa elokuva eikä Twitter-tili. Hauskasti sanottu.

Aivan kuten Kelly vuosikymmentä aiemmin, myös Corbet satirisoi pinnallista popkulttuuria ja uutisten viihteellistymistä. Ennen suurta paluukonserttiaan Celeste toteaa pääsevänsä kuin koira veräjästä, teki hän mitä kamaluuksia tahansa. Repliikki tuntuu suoralta viittaukselta Yhdysvaltain nykypolitiikkaan, jossa hallitsijoiden tekemät kamaluudet ovat etunenässä meemimateriaalia. Sitten Celeste astuu kokaiinipäissään 30 tuhannen kiljuvan fanin eteen esittämään hömppäpopiaan, koska show must go on.

Hömppäpoppibiisit on muuten tehnyt Sia, yksi elokuvan tuottajista ja aikamme lahjakkaimmista popsäveltäjistä. Ne ovat oiva esimerkki siitä, kuinka huolella tekijät ovat keskittyneet jokaiseen detaljiin rakentaessaan Vox Luxin maailmaa.

[youtube https://www.youtube.com/watch?v=hgBj5b1TTDQ&w=560&h=315]

Southland Tales tukehtui omiin ideoihinsa, mutta Vox Lux hengittää. Se on romuluinen ja pahimmillaan teennäinen, mutta ainakin se jaksaa viehättää koko kestonsa ajan. Corbet ei pelkää kokeilla asioita epäonnistumisenkaan uhalla. Arpapeli kannattaa, sillä heti Celesten kouluun sijoittuva kylmäävä prologi ja sitä seuraavat alkutekstit ovat vuoden 2018 kauneinta yhdysvaltalaista elokuvaa. Ne muistuttavat Gus van Santin Elephantista, Bertrand Bonellon Nocturamasta ja Paul Schraderin First Reformedista. Väkivalta pirskahtelee ehkä itsetietoisen raisusti, mutta tunnereaktio katsojassa on ehdoton.

Kuvaaja Lol Crawley on kuvannut aiemmin mm. Chris Morrisin Four Lionsin ja Andrew Haigh’n 45 Yearsin.

Paikoin tyylikokeiluilla selvästi peitellään alhaista budjettia. Vuoden 2001 New Yorkia ja Tukholmaa ei ole ollut varaa lavastaa tai luoda digitaalisesti, joten Manhattanilla kuvataan lähinnä pilvenpiirtäjiä alaviistosta ja Tukholma-jakso on nopeutettu niin, ettei anakronismeja ehdi huomata.

Elokuvan riippakivi on tämä. Corbet tuntuu vakuuttelevan, että jokaisella tyylikokeilulla on syvempi merkitys. Kun kamera yhtäkkiä tarkentaa vanhojen WTC-tornien tilalle rakennettuun One World Trade Centeriin, ohjaaja vaikuttaa melkein kalastelevan journalisteilta think piecejä siitä, kuinka Vox Lux kertoo oikeastaan… Yhdysvalloista.

No, toki kertookin, onhan mukana pitkä rivi kulttuurisia virstanpylväitä kouluammuskeluista WTC-iskuihin ja Trumpiin. Eri asia on, sanooko Vox Lux niistä mitään kovin erityistä.

Ei aina sano, mutta ainakin se pitää katsojan varpaillaan loppuun saakka ja näyttää upealta. Jälkimmäisestä johtuen suosittelen vahvasti katsomaan Vox Luxin Season Film Festivalilla, jossa se esitetään kahdesti 30. ja 31. maaliskuuta.