Seitsemän asiaa, jotka opin katsoessani katastrofielokuvaa San Andreas

Blake (Alexandra Daddario) ja Ray (Dwayne Johnson) eivät arvaa, että seisominen on hetken päästä luksusta.
Blake (Alexandra Daddario) ja Ray (Dwayne Johnson) eivät arvaa, että seisominen on hetken päästä luksusta.

Tänään perjantaina saa ensi-iltansa Brad Peytonin ohjaama katastrofielokuva San Andreas. Reilut 100 miljoonaa dollaria maksanut tuhospektaakkeli on poikkeuksellisen huono blockbuster-kyhäelmä, mutta se opetti kyllä ainakin seuraavat seitsemän asiaa.

1. Maanjäristykset ovat tylsiä

Independence Dayn ja Day After Tomorrow’n ohjanneen Roland Emmerichin elokuvan 2012 (2009) piti putsata pöytä, tappaa katastrofielokuvan genre edes vähäksi aikaa. Siinä Maya-kalenterin ennustus kävi toteen ja kaikki mahdolliset katastrofit tuhosivat koko maailman. Se oli isointa mahdollista tuhoa.

Vähän aikaa hiljaista olikin. Muukalaiset toki tuhosivat asioita (Battle: Los Angeles, Godzilla, This is the End) ja zombie-epidemiat riivasivat (World War Z), mutta puhtaita luonnonmullistuksia ei juuri nähty. Poikkeuksina viime vuoden loisteliaan pölhö Pompeii ja puuduttavan trippaava Noah, jotka tosin katsoivat tulevan sijasta menneeseen.

San Andreasin tekijät luottavat kuitenkin siihen, että ihan pelkkä maanjäristys on jännittävä. Ei räjähdyksiä, ei valtavia laavakenttiä. Pari hyökyaaltoa kylläkin.

Ei kannattaisi. Ohjaaja Peytonilta (Kissat ja koirat – Katti Katalan kosto, Matka 2: Salainen saari) puuttuu edes Emmerichin tasoinen tuhon taju. Maa rakoilee ja talot sortuvat, mutta mikään ei tunnu painokkaalta. Efektit näyttävät efekteiltä eikä mullistusta aisti yksilön tasolla. Sortuvat pilvenpiirtäjät ovat vain esteratoja. Tylsää.

2. Avioero on huono idea ja isäpuolet perseestä

Elokuvan päähenkilö on pelastushelikopteria työkseen lentävä Ray (Dwayne ”The Rock” Johnson). Elokuvan alussa hän saa postissa avioeropaperit. Vaimo Emma (botoxia väärin käyttänyt Carla Gugino) on lyönyt hynttyyt yhteen sikarikkaan arkkitehdin (Ioan Gruffudd) kanssa. Valitettavasti arkkitehti on luihu: kun ”paska osuu tuulettimeen”, tämä jättää tulevan tytärpuolensa Blaken (Alexandra Daddario) jumiin sortuvaan parkkihalliin.

Arkkitehdin niljakkuutta alleviivatakseen tekijät ovat maskeeranneet tämän mykkäelokuvien sensibiliteetillä: paljon poskipunaa ja tummat kajalit silmien ympärillä korostavat hänen luonnostaan kapeanluihuja kasvonpiirteitään.

Ray ja Emma pelastavat tyttärensä lopulta yhdessä ja eheyttävät samalla eron partaalle valuneen liittonsa. Tämä tapahtuu nopeasti ja vaivatta, sillä mikään ei ole sen helpompaa kuin palata oman vaimon tai aviomiehen kanssa yhteen. Se ei vaadi kummoista setvimistä: ymmärretään, että oltiin vähän rikki, ja vuodatetaan pari kyyneltä.

3. Ihmiset ovat hädän keskellä rationaalisia ja jaksavat naureskella

Elokuvan emotionaalisesti potentiaalisin hetki on se, jossa äiti Emmalle käy ilmi hänen tulevan arkkitehtiavomiehensä heikko hetki (siis se, jossa tämä pakenee ja jättää Blaken rusentumaan kuoliaaksi). Mitä Emma tekee? Soittaa miehen vastaajaan, uhkaa tappaa tämän ja naureskelee sitten asialle Rayn kanssa. Siitä kusipäästä ei tämän jälkeen puhuta. Eikä jälkeäkään näy Emman käytöksessä siitä oletettavan traumaattisesta tilanteesta, jossa oma rakas kumppani jättää lapsipuolensa ahdinkoon. Arkkitehtikin päätyy valtamerialuksen jyräämäksi ennen kuin ehtii tapahtunutta surkutella.

Ruben Östlundin Turisti teki selvästi kärpäsestä härkäsen.

4. Yksityisautoilu kannattaa

Kun jättimäinen maanjäristys iskee, muurahaispesän lailla kuhisevat kaupungit luhistuvat kasaan. Pilvenpiirtäjät sortuvat, sillat romahtavat ja metro- ynnä raitiovaunuverkostot katkeavat sekä sotkeutuvat toisiinsa. Yhdessä kohtauksessa maan sisältä syöksyy kokonainen metrovaunu tuhoonsa. Parhaiten selviää omalla biilillä.

Dwayne ”The Rock” Johnson ajaa elokuvan aikana:

1. helikopteria
2. autoa (miehekäs pickup truck)
3. pienlentokonetta
4. moottorivenettä

Dwayne ”The Rock” Johnson ei, toisin kuin minä, aja:

1. metrolla
2. bussilla
3. raitiovaunulla
4. junalla

Muut ajavat, ja siksi se myös kuolevat.

Kysyn vain: onko kukaan ikinä elokuvassa pelastunut luonnonmullistukselta pakenemalla sitä linjurilla?

5. Nepal on aika kaukana Yhdysvalloista

Jos kuukauden takainen tuhoisa, yli 8500 henkeä vaatinut maanjäristys olisi tapahtunut Yhdysvaltojen maaperällä, San Andreas olisi pistetty hyllylle odottamaan soveliaampaa aikaa. Mutta koska järistys tapahtui Nepalissa, 12725 kilometrin päässä, ei kukaan välitä. Korkeintaan joku jostain multiplexistä poistuessaan miettii: olisipa Nepalissa enemmän pelastuslentäjä-Rayn kaltaisia sankareita.

6. Aina on aikaa suudella

Smäidäys on mahtavaa. Siksi on aina aikaa suudella. Myös silloin, kun oikeastaan pitäisi keksiä pakoreitti sortuvasta rakennuksesta. Päähenkilöitä suojelee kupla, ja sitä paitsi he ovat kunniakkaita ja hyväsydämisiä: ei sellaisille käy huonosti. Sellaiset elävät pitkän ja kauniin elämän yhdessä ja jäävät vanhuksina toisiaan halaten hyökyaallon alle. Tämänkin San Andreas muuten näyttää.

7. Aina löytyy iso tähtilippu

San Andreas päättyy ikimuistoiseen dialogiin. Järistykset on lusittu, muurahaisihmisiä kuollut ja paikkoja hajonnut. Äiti-Emma kysyy: ”So, what now?” Isä-Ray vastaa: ”Now we rebuild.” Sitten tuhoutuneen Golden Gate -sillan karmeista vapautetaan liehumaan aivan jättimäinen Yhdysvaltain lippu.

Ripustettiinkohan Sonispheressakin Suomen lippu salkoon vuonna 2010?

San Andreas elokuvateattereissa perjantaina 29.5.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *