Star Wars: The Force Awakens on moniääninen, sydämellinen ja aikaansa päivitetty paluu rakkaaseen galaksiin

Star Wars: The Force Awakens on hyvä tieteisfiktio. Se on myös paras Tähtien sota sitten Jedin paluun (1983). Sen parempi se ei olisi mitenkään voinut olla, koska aika, muistot, nostalgia.

Tähtien sota on erikoinen ilmiö. Vaikka saagan eilen ensi-iltansa saanut seitsemäs osa The Force Awakens on “vain” elokuva – eikä edes mikään mestariteos – kuljin sen myötä koko illan pää tähtitaivaissa, John Williamsin legendaarista scorea hyräillen. Vuosien, tai oikeammin vuosikymmenten, harhailun jälkeen tuntuu vaan niin hyvältä nähdä elokuva, joka tuntuu tulevan oikeasta paikasta. Vaikka järki sanoo, että Disneyn ostamassa franchisessa on kyse miljardiluokan kalkuloidusta bisneksestä, sydän sanoo, että tekijät myös aidosti rakastavat aihetta.

Ja rakkaudesta näin isossa kulttuurisessa instituutiossa on ilman muuta kyse. Mikä muu selittäisi sen, kuinka kritiikittömästi isot ja pienet mediat markkinoivat uutta Tähtien sotaa – ilmaiseksi? Tai kuinka ok olemme sen kanssa, että yksi ainut brändi dominoi kadunvarsimainoksia? Tai miten itsestäänselvää meille on, että “kaikki” käyvät katsomassa uuden elokuvan, vaikka lipun hinta on viikonlopun 3D-näytökseen 15,50 euroa?

(Studiolle ja levittäjälle jälkimmäinen on erityisen selvää. Kriitikoita tai mielipideivaikuttajia ei tarvita. Elokuvan ainut lehdistönäytös järjestettiin eilen, tuntia ensimmäisen julkisen näytöksen jälkeen.)

The Force Awakens ei ole niin hyvä kuin hartaimmat fanit toivoivat, eikä niin hyvä kuin minä toivoin. Silti se tekee miltei kaiken paremmin kuin kolme edeltäjäänsä. Erityisesti lämmittää päivitetty, entistä moniäänisempi, -kokoisempi ja -värisempi hahmokaarti. Luojan kiitos George Lucas on heivattu hiiteen.

En paljasta juonesta mitään kovin olennaista, mutta lähtöpisteen sentään. Jos haluat mennä teatteriin vailla mitään ennakkotietoja, lopeta lukeminen nyt.

Alkutekstit kertovat, että Luke Skywalker on piilossa, ja kenraaliksi noussut Leia (Carrie Fisher) lähettänyt parhaan lentäjänsä tätä etsimään.

Tästä leikataan Jakkun planeetalle, jossa tuo pilotti Poe (Oscar Isaac) saa BB-8-droidinsa kanssa vanhalta ja viisaalta mieheltä (Max von Sydow) kartan Luken luo.

Kartan perässä on myös kaatuneen Imperiumin tilalle noussut, samanlaisesta estetiikasta kiksinsä saava Ensimmäinen ritarikunta. Sen leivissä valomiekkaansa heiluttaa Darth Vaderin vaatekaapilla käynyt Kylo Ren (Adam Driver).

Ren iskee Jakkulle, ja samalla yksi tämän iskusotilaista (stormtroopereista) havahtuu työnsä mielettömyyteen. FN-2187 (John Boyega) saa nimekseen Finn (Suomi mainittu nro 1!) ja pakenee Ensimmäisen ritarikunnan alukselta. Hän päätyy takaisin Jakkulle ja tutustuu romunkerääjänä hädin tuskin itsensä elättävään Reyhyn (Daisy Ridley).

Tässä on Star Warsin uusi nuori kaarti, ja se on kamalan onnistuneesti vanhoista tutuista elementeistä rakennettu.

Reyssa on jotain kömpelöä, mutta sellaista, joka pienellä harjoituksella jalostuu vaikka miksi. Jotain surullista myös: nuorelle tarjoutuu mahdollisuus lähteä Jakkulta, mutta toivo (vanhempien paluusta?) juurtaa hänet aavikkoplaneetalle. Finn taas on sarjassa ennennäkemätön kurkistus kasvottoman iskusoturin maskin taa. Hän on hyväntahtoinen ritari, mutta haluaa samalla vain selvitä hengissä. Hänellä on tarina, joka samalla avaa stormtrooperien syntyä.

Ennen kaikkea Finn herättää kysymyksen: jos stormtrooperien aivopesu ei ole 100% vedenpitävä, mitä kaikkea voikaan vielä tapahtua? Nähdäänkö iskusoturien vielä kääntyvän johtajiaan vastaan?

Poe on sanavalmis seikkailija, hyvin lähellä Han Soloa, mutta vähemmän kyyninen. Oikeastaan enemmän tulee mieleen Indiana Jones. Poe on ensimmäisessä osassa esillä aika vähän, mutta muodostaa nopeasti merkitsevän suhteen Finnin kanssa. Koko elokuvan ajan toivoin näkeväni miesten välisen suudelman. Olin valmiina hurraamaan.

Ja sitten on Kylo Ren, jota Adam Driver näyttelee hahmon edellyttämällä teatraalisuudella, ja josta on parempi olla sanomatta enempää. Driver on roolissaan mainio, kuten kaikki muutkin edellä mainitut näyttelijät.

Finnin tummaihoisuus saa nyt ehkä liikaakin huomiota, mutta on sille syynsä. Osaatko nopeasti nimetä toista 200 miljoonan dollarin arvoista elokuvaa, jonka pääsankarit ovat tummaihoinen mies ja nainen? Ja joiden kanssa sitten seikkailisivat karvainen jätti Chewbacca (jota muuten näyttelee suomalainen) ja 73-vuotias Han Solo (Harrison Ford)? Star Warsin sankarikuvasto on genrelle poikkeuksellisen monipuolista.

Elokuvassa on myös pientä metakommentaaria sankarielokuvan konventioista. Kun alkupuolella Ensimmäinen ritarikunta hyökii Finnin ja Reyn perään, Finn nappaa naista kädestä. Rey riuhtaisee kätensä irti ja kysyy, mikä tätä oikein vaivaa? Hän pystyy kyllä juoksemaan ihan itse.

Rey ei silti ole mikään “vahva naishahmo”, vaan ihan vaan hyvä, uskottava ja todella samastuttava melkein-sankari. Hän ei suostu olemaan perässä raahattava ehoste, mutta häntä ei myöskään ole kirjoitettu kaiken haldaavaksi, miehiä tylyttäväksi statementiksi. Reyn kommentti edellä mainitussa kohtauksessa on ennemmin hämmentynyt kuin tyly.

The Force Awakensin juoni on yksinkertainen, ehkä liiankin. Se tuntuu vahvasti uusien hahmojen esittelyltä ja pohjustukselta tulevalle, vaikka punookin juonilankoja yhteen ja vie tapahtumia eteenpäin. Aika paljon aikaa ja kuvatilaa on myös uhrattu fan servicelle. En halua listata kaikkia vanhasta trilogiasta tuttuja elementtejä, koska niiden bongaaminen on fanille suunnatonta hupia, mutta voin luvata, että niitä on paljon.

Harmillisesti myös kokonaisia kohtauksia on apinoitu aiemmista osista aika sellaisenaan. Tämä on vähän tarpeetonta, sillä ohjaaja J.J. Abrams (Star Trek, Super-8, Lost) hallitsee ison viihde-elokuvan kielen paremmin kuin useimmat. Häneltä myös odotetaan saagan laadukasta jatkamista, ei vanhan toistoa.

Otan toki koska tahansa fanipalvelun ennemmin kuin omiaan laput silmillä näpräävän, omia sääntöjään rikkovan midikloriaani-Lucasin. Sitä paitsi Abrams osaa ohjata näyttelijöitä. Boyega, Ridley ja muut tietävät missä mennään, ja mihin täytyy mennä. Dialogissa on vähemmän paatosta, mikä on ehdottoman hyvä. Leian lausuma “may the force be with you” ei ole koskaan kuulostanut niin arkiselta, ja siksi niin todelta.

Toiminta on uudessa Star Warsissa alkuperäistä trilogiaa vauhdikkaampaa ja leikkaus levottomampaa. Silti Abrams, luottokuvaaja Daniel Mindel (Star Trek, John Carter) sekä luottoleikkaajat Mary Jo Markey ja Maryann Brandon (Mission: Impossible III, Super 8) malttavat rauhoittua tärkeissä hetkissä. Kun puhutaan asiaa, kuva ei säksätä.

Myös toiminnan koko skaalaa hyödynnetään. Laserit täyttävät taivaan useaan otteeseen (ja toimintaa on ehkä vähän liikaakin!), mutta tärkeimmissä hetkeissä ylimääräiset härpäkkeet riisutaan minimiin. Kun kaksi perheenjäsentä puhuvat suhteestaan, tai kun antagonisti tunnustelee järkkyneen mielensä liikkeitä, tai kun kaksi valomiekkaa viimein tanssivat elämästä ja kuolemasta – silloin Abrams tietää, ettei mukaan tarvita tyhmyyksiä laukovia jarjareja tai laserpyssyjen ikuista tulitusta.

Ja lopussa tulee kyllä itku.

Star Wars: The Force Awakens teattereissa nyt. Kuten ehkä olet huomannutkin.