Tarantino kirjoitti uransa parhaan lopetuksen, Malick voitti puolelleen ja Bong ohjasi pähkähullun korealaisen satiirin, joka taitaa olla mestariteos

Cannesin elokuvajuhlat ovat kääntyneet ehtoopuolelleen. Olen nähnyt parisenkymmentä elokuvaa, joista valtaosa on ollut hyviä tai vähintäänkin mielenkiintoisia.

Todellisia mahalaskuja olen laskenut tasan yhden, Arnaud Desplechinin kilpasarjassa esitetyn Oh Mercyn. En kirjoita sen puutteista tässä enempää, mutta jos nykäiset minua hihasta Sodankylän elokuvajuhlilla (jonne Desplechin on tulossa vieraaksi), saatan esittää pienoismonologin otsikolla “hevoset ja miesselittämisen jalo taito”.

Käsittelen tässä tekstissä lyhyesti kolme merkittävää kilpasarjan elokuvaa. Älä pelkää, en spoilaa.

Kirjoitin jo aiemmin Pedro Almodóvarin Pain & Gainista, jolle voisin ennustaa vaikkapa parhaan miespääosan palkintoa, sekä Céline Sciamman mestariteoksesta Portrait of a Lady on Fire, jolle toivon yhä Kultaista palmua. Lisäksi pidin J-P Valkeapään uutta kamalan hyvänä, Nicolas Winding Refnin tv-sarjaa lupaavana ja tuoretta Maradona-dokkaria, no, pitkänä.

Once Upon a Time in Hollywood (Quentin Tarantino)

Quentin Tarantinon uusi elokuva pelasti Cannesin ainakin näkyvyysmielessä, sillä se toi kaupunkiin paitsi ohjaajansa, myös ehdat filmitähdet Leonardo DiCaprion, Brad Pittin ja Margot Robbien. Tabloidit ja julkkisblogit ovat nauttineet eritoten DiCapriosta, joka on promeneerannut punaisella matolla viikon aikana useaan otteeseen, elokuvajournalistit taas ovat mehustelleet Tarantinon yhdeksännellä – ja ehkä toiseksi viimeisellä – elokuvalla.

Useimmat kollegani innostuivat Once Upon a Time in Hollywoodista välittömästi. The Guardianin Peter Bradshaw antoi elokuvalle täydet viisi tähteä, Helsingin Sanomien Veli-Pekka Lehtonen sanoi sen olevan lähellä ohjaajansa parhaita.

Olen vältellyt elokuvasta kirjoittamista, koska en ole oikein saanut siitä otetta. En kolmen yön hauduttelun jälkeenkään tiedä, onko kyseessä hyvä, hieno vai upea elokuva.

Ensitunne oli kuitenkin pettymys, sillä odotukset olivat korkealla. Once Upon a Time in Hollywood sijoittuu hurjan kiinnostavaan aikaan ja paikkaan: vuoden 1969 Hollywoodiin, jossa lsd ja vapaa rakkaus olivat nuorison drug of choice, studiokausi teki kuolemaa ja Charles Manson lietsoi seuraajiaan veritekoihin. 9. elokuuta Mansonin “Perheen” jäsenet surmasivat näyttelijä Sharon Taten ja neljä muuta.

Tarantinon elokuva keskittyy muutamaan päivään ennen Taten kuolemaa. Sillä on näennäisesti kolme päähenkilöä:

Rick Dalton (DiCaprio) on tv-länkkäreissä uraa luonut filmitähti, joka on vaarassa valahtaa hasbeeniksi. Tuottaja (Al Pacino) kehottaa Daltonia tekemään spagettiwesternejä, mutta Dalton ei ideasta innostu. Sen sijaan hän purkaa identiteettikriisinsä vereslihaiseen konnan rooliin kotimaisessa tusinawesternissä.

Cliff Booth (Pitt) on Daltonin stunttimies ja henkilökohtainen assistentti. Hän on huoleton, hommat asiallisesti hoitava komistus. Boothilla on elämässään hyvin vähän mitään omaa, mutta se ei tunnu haittaavan. Hahmoa varjostaa sitkeä huhu, jonka mukaan hän olisi tappanut vaimonsa.

Sharon Tate (Robbie) asuu Daltonin naapurissa miehensä Roman Polanskin (Rafal Zawierucha) kanssa, mutta viettää enemmän aikaa stylisti Jay Sebringin (Emile Hirsch) seurassa. Taten roolista elokuvassa ei kannata sanoa enempää, mutta kuvailisin tapaa, jolla Tarantino häntä kohtelee, nerokkaaksi.

Once Upon on hidastempoinen ja haahuileva kuvaus maailmasta, joka on tulossa loppuunsa. Sillä on historiallinen kiintopiste – Taten kuolema – joka tuntuu melkein unohtuvan, kun Tarantino kuljettaa katsojaa elokuvan sisäisistä elokuvakohtauksissa. Seuraamme minuuttitolkulla Daltonin roolisuorituksia elokuvissa ja tv-sarjoissa. Eräässä kohtauksessa Sharon Tate menee elokuvateatteriin katsomaan Dean Martin -hupailua Matt Helm kultaloukussa, jossa hän näytteli toiseksi viimeistä kertaa.

Yhdellekään katsojalle ei varmasti jää epäselväksi, kuinka paljon Tarantino rakastaa elokuvia.

Tämän rakkauden nurja puoli on tietty itserakkaus ja -kritiikittömyys. Tarantino haluaa esitellä meille maailman, joka on pian mennyttä, jokaista piirtoaan myöten. Se on sympaattista, mutta voi kysyä, olisiko vähempi riittänyt. Kestoa kun on kaksi tuntia 45 minuuttia. (Tarantinon vastaus: ei olisi.)

Toisaalta Once Uponin viimeinen näytös kertoo samasta rakkaudesta yllättävän koskettavalla ja viisaalla tavalla. Lopetus saattaa olla Tarantinon uran paras.

Ohjaaja on erikseen pyytänyt, ettei sitä paljastettaisi ennakkoon. Toivetta on helppo totella.

Elokuvan Suomen-ensi-ilta on 16. elokuuta.

A Hidden Life (Terrence Malick)

Menetin otteeni Terrence Malickiin Berliinin elokuvajuhlilla 2015. Siellä sai ensi-iltansa Knight of Cups, Los Angelesissa ja Las Vegasissa haahuillut kaksituntinen draama käsikirjoittajasta (Christian Bale), joka etsii elämänsä tarkoitusta tai jotain. Pidin elokuvaa ryhdittömänä ja likimain yhdentekevänä, vaikka kuvakerronta olikin samaan tapaan välittömästi vaikuttavaa kuin The Tree of Lifessa.

Kokemukseen saattoi vaikuttaa se, että olin väsynyt ja istuin valtavan Berlinale Palastin portailla ylimmällä piippuhyllyllä, mutta sellaista se festivaaleilla usein on.

Berlinalen jälkeen laitoin suhteeni Malickiin katkolle ja skippasin kokonaan hänen seuraavansa Song to Song.

Malick oli ennakkoon luvannut palaavansa jo vuonna 2016 kuvatulla A Hidden Lifella strukturoidumpaan elokuvaan. Tavallaan tämä pitääkin paikkansa: elokuva etenee kronologisesti ja suhteellisen lineaarisesti seuraten historiallista tarinaa, joka on tosi.

1940-luvulle sijoittuva draama kertoo Franz Jägerstätteristä (August Diehl), joka elää vaimonsa Franziskan (Valerie Pachner) ja lastensa kanssa pienessä Radegundin kylässä Ylä-Itävallassa. Hetken se on paratiisi, mutta sitten syttyy sota.

Jägerstätter kieltäytyy vannomasta uskollisuuttaan Adolf Hitlerille ja päätyy ensin kyläyhteisön hylkiöksi, sitten vangituksi.

Tarina on paperilla kutkuttava, mutta juonta ei kannata juuri odottaa. Malick tarkentaa tutun impressionistisella tyylillään Jägerstätterin moraaliseen dilemmaan ja siihen, kuinka hän päätöksen tehtyään yrittää löytää sielulleen rauhan. Paljon on päänsisäistä monologia, jota Malick käyttää taustalla kuin ambientmusiikkia. Tekstiin, joka toistaa samoja ajatuksia (ja viisauksia, jotka ovat joskus tyhmyyksiä), ei parane liiaksi takertua.

Kamera ryntäilee villisti aikuisten ja telmivien pikkulasten perässä ja pysähtyy välillä puihin, ruohoon ja vuoristoon. Kuvaaja on Jörg Widmer, joka työskenteli jo The Tree of Lifen kuvausryhmässä pääkuvaaja Emmanuel Lubezkin rinnalla, mutta kuvasto on leimallisesti nimenomaan Malickia.

Huomasin tiistain myöhäisillassa yllättäen antautuvani A Hidden Lifelle täysin. Olin väsynyt, ja elokuvan junnaava rytmi tuntui ihanasti vakuuttavan, ettei minua ainakaan hoputettaisi yhtään mihinkään.

Pidän erityisen liikuttavana sitä, kuinka Malick suo tälle pienelle, historian mittakaavassa mitättömälle ihmiselle suurimman mahdollisen valkokankaan ja pyrkii kolmen tunnin aikana kuvaamaan Jägerstätterin psykologiaa mahdollisimman pieteetillä. A Hidden Life on suuri, hiljainen ja haikea elokuva.

Erityisesti viimeinen tunti on todella koskettava, ja valkokankaan viimein pimetessä tuntui hetken vaikealta hengittää.

Elokuvalla on levittäjä, mutta Suomen-ensi-ilta ei ole vielä tiedossa.

p.s. Jos Cannesissa jaettaisiin parhaan aasinäyttelijän palkinto (paras koirahan palkitaan Palm Dogilla), se menisi ehdottomasti Jägerstätterien aasille.

Parasite (Bong Joon-ho)

Eteläkorealainen Bong Joon-ho on ollut Cannesissa tuttu vieras hirviöelokuva The Hostista (2006) lähtien. Sen jälkeen hän on tehnyt pienen rikosdraaman Mother (2009), Chris Evansin tähdittämän junarymistelyn Snowpiercer (2013) sekä globaalin ekotrillerin Okja (2017), jossa nuori tyttö pelastaa löllöä jättiotusta Tilda Swintonin julmalta lihantuottajalta.

Viimeisin sai ensi-iltansa Cannesin kilpasarjassa ja synnytti kalabaliikin, koska sen levittäjä oli Netflix.

Lyhyet genremäärittelyt antavat Bongin elokuvista helposti väärän kuvan. Vaikka hän työskentelee usein efektien ja fantasia-aiheiden kanssa, on Bongin elokuvissa aina vahva yhteiskunnallinen terä. The Host ja Okja käsittelivät ekologis-eettisiä kysymyksiä, Snowpiercer oli yhteiskunnallinen allegoria, jossa juna leikkasi yhteiskunnan horisontaalisesti vaunuluokkiin.

Cannesin kilpasarjassa esitetty Parasite on vähän kuin vertikaalinen versio Snowpierceristä. Sen keskiössä on köyhä korealaisperhe, joka elää niin syvällä slummissa, ettei wifi-yhteyttäkään meinaa löytyä. Kun katua kaasutetaan hyönteismyrkyllä, isä Ki-taek (Bong-vakkari Kang-ho Song) haluaa pitää ikkunat auki, jotta asunnon ötökkäongelma ratkeaisi.

Perhe tienaa leipänsä taittelemalla pizzalaatikoita. Kun perheen poika pääsee työhaastatteluun mäen päällä elävän varakkaan perheen kotiopettajaksi, löytää hän koko perheelleen keinon elää yläluokan siivellä. Kuin loisina, parasiitteina.

Tematiikka tuo mieleen Jordan Peelen Usin, joka kysyi aiemmin keväällä, voiko luokkahierarkiassa edetä huijaamalla (lue täältä kirjoitukseni elokuvasta). Parasite on tietyiltä elementeiltään varsin korealainen, mutta sen isot kysymykset resonoivat katsojissa ympäri maailman.

Symboliikaltaan Parasite on vähän ylitsepursuavaa Usia hillitympi, mutta metaforia kyllä riittää. Kuten Ki-taekin poika elokuvassa sanoo: “it’s so metaphorical”.

Tarantinon tapaan Bong on toivonut, ettei Parasiten juonta spoilattaisi. Elokuva tekee monta hurjaa u-käännöstä käsitellessään yhteiskuntaluokkia ja niiden välistä liikkuvuutta – tai sen mahdottomuutta. Bong kuljettaa monipolvista tarinaansa suorastaan hämmentävän varmalla otteella. Visuaalisesti elokuva on rikas ja huoliteltu. Mestarin työtä.

Elokuvalla on suomalainen levittäjä, mutta ensi-illasta ei ole tietoa.