Katsoja
Katsoja

Vuoden 2017 parhaat elokuvat

Vuosi 2017 on ollut mielestäni poikkeuksellisen hyvä amerikkalaiselle elokuvalle, tai sitten oma makuni on vaan jalostunut entistä yksipuolisemmaksi. Joka tapauksessa vuoden 30 parhaan elokuvan listaltani peräti puolet tulee Yhdysvalloista.

Ehkä maan myrskyisä nykytola vaikuttaa myös siihen, miten sieltä tulevia elokuvia katsomme? Kriitikkojen rakastamat Moonlight, Get Out ja Hidden Figures tuntuvat saaneen uutta virtaa siitä, että ne ilmestyvät juuri nyt. Niitä voi nyt lukea vasten Valkoista taloa, joka hiljaa hyväksyy natsien toiminnan ja ajaa eriarvoistavaa politiikkaa ennennäkemättömällä röyhkeydellä.

Olemme ehkä myös harjaantuneempia lukemaan elokuvia poliittisiksi, ja toisaalta saatamme lukea niihin merkityksiä, joita tekijät eivät ole ajatelleet. Niin kuuluukin tehdä.

Ylipäätään opimme alati paremmin heijastamaan elokuvia niitä ympäröivään maailmaan. Taitoa kehittää vielä pitkään purkautuva #MeToo-vyyhti, joka pakottaa katsojat ja kriitikot miettimään omaa suhdettaan elokuviin ja niiden tekijöihin.

Saanko fanittaa House of Cardsia? Tulenko enää nauramaan Louis C.K.:n huumorille? Tekeekö Kate Winslet väärin näytellessään Woody Allenin elokuvissa? Nämä ovat kysymyksiä, joita on esitetty tänä syksynä erityisen painokkaasti, ja ihan syystä. En tiedä niihin oikeita vastauksia.

Kiinnostavaa on myös, että valtaisat Hollywood-elokuvat tuntuvat puhuttelevan meitä – tai ainakin minua – paremmin kuin aikoihin. Omalla listallani on kaksi isoa supersankarielokuvaa, ja ilahduttavat Thor: Ragnarök sekä Guardians of the Galaxy Vol. 2 jäivät vielä rannalle. Sotaa apinoiden planeetasta en ole ehtinyt vielä nähdä.

Ison budjetin spektaakkeleista on pakko mainita myös Star Wars: The Last Jedi, jota arvostin ehkä Tähtien sota -sarjan osana enemmän kuin itsenäisenä elokuvana. Haluan joka tapauksessa nähdä sen uudestaan, koska siinä tehtiin miljardiluokan elokuvaksi varsin kiinnostavia asioita.

Alla 31 parasta tänä vuonna näkemääni elokuvaa. Rajaus on se, että elokuvan on pitänyt saada joko Suomen- tai maailmanensi-iltansa kalenterivuoden 2017 aikana. Järjestys on absoluuttisen subjektiivinen, elikkäs kärjen elokuvat tuntuivat juuri nyt vähän paremmilta kuin loppupään nimikkeet. Ykkönen on sentään ollut selvä siitä asti kun sen näin.

Näkemättä on tietenkin kamalan paljon, eli ainakin nämä: Good Time, The Big Sick, Lady MacBeth, Three Billboards Outside Ebbing, Faces Places, A Ghost Story, Valmistujaiset, You Were Never Really Here, The Bad Batch, Jane, Zama, Western, Super Dark Times, Lumotut, Mother!, Mudbound, Landline, Menashe, Marjorie Prime, Lemon, Ingrid Goes West, Sota apinoiden planeetasta, Logan Lucky ja Paddington 2.

31. Aki Kaurismäki: Toivon tuolla puolen

Aki Kaurismäen ”viimeinen” (ei varmasti) elokuva on hauska, vähän aiempia irtonaisempi ja aika vahvalla otteella aikaansa kritisoiva satu. Suomessa siihen petyttiin ja HS väitti sen olevan ”kierrätysmateriaaleista koottu”, mutta näin ei ole. Päinvastoin Toivon tuolla puolen on ihan uudella tavalla maailmalle avoin kaurismäki. Se puhkoo reikiä siihen maailmaan, jota olemme oppineet pitämään kaurismäkeläisenä.

30. Noah Baumbach: Meyerowitzin perheen tarinat (uudistettu painos)

Terävimmillään Baumbachin uusimmassa valkoisen älymystön perhedraamassa on samaa henkilökohtaista intensiteettiä kuin The Squid and the Whalessa (2005). Katsojana huomaan viehättyväni eritoten Dannyn (Adam Sandler) ja Elizan (Grace van Patten), isän ja tyttären, välisestä suhteesta, joka on toki vinkurallaan, mutta jossa on sellaista rehellisyyttä, jota on helppo ihailla. Parhaat kohtaukset: kaikki, joissa Danny yrittää parkkeerata autoa. // Lue koko arvio täältä.

29. Teemu Nikki: Armomurhaaja

Vihdoin (kotimainen) elokuva, joka ottaa kantaa eläinten oikeuksiin ja lemmikkien kohteluun! Armomurhaaja on niin oikealla asialla, että tuuletin jo Matti Onnismaan yrmyn päähenkilön ensimmäisen luuserikissanomistajaa syyllistävän monologin kohdalla. Lisäksi se on taiten ohjattu, hauska ja viihdyttävä kuvaus periaatteista ja siitä, miten pitkälle olemme valmiit niitä seuraamaan.

28. Michael O’Shea: The Transfiguration

15-vuotias, kaupungin vuokra-asunnossa asuva Milo (Eric Ruffin) tykkää kauhuelokuvista ja uskoo olevansa vampyyri. Uhreikseen hän valitsee valkoisia parempiosaisia, eikä tämä ole sattumaa. The Transfiguration on väkevä kannanotto ohjaaja Michael O’Shean kotimaata kohtaan. Haastattelin O’Sheata keväällä. Hän sanoi, että länsimainen kapitalismi tekee meistä petoja, ja että Yhdysvaltojen pitäisi romahtaa.

27. Kiyoshi Kurosawa: Daguerrotype

Höyrähtänyt valokuvaaja (Olivier Gourmet) menettää vaimonsa, ja muovaa nyt tyttärestään (Constance Rousseau) tämän kuvaa valtavilla dagerrotyypeillä. Taloon tulee peuransilmäinen assistentti (Tahar Rahim), joka tykästyy tyttäreen. Kauhuohjaaja Kurosawan kumarrus elokuvan juurille on kaunis ja kylmäävä kertomus menetyksestä ja pakkomielteestä. Siinä on pari julmaa kohtausta, jotka kummittelevat yhä päässäni, sekä lopetus, joka kuin ihmeen kaupalla onnistuu olemaan kaikkea muuta kuin hölmö.

26. Claire Denis: Aurinko sisälläni (Un beau soleil interieur)

Indiewire kuvaili tätä Claire Denis’n näkemykseksi Nancy Meyers -elokuvasta. Vertaus on osuva, sillä juonisynopsis (keski-ikäinen nainen etsii rakkautta) on silkkaa Meyersia, mutta toteutus ihan toista: Päähenkilö Isabelle (jumalainen Juliette Binoche) harhailee inhottavasta setämiehestä toiseen, käyttäytyy ja voi huonosti, on väsynyt, eikä tiedä mitä haluaa kunnes on sen menettänyt. Ja sitten on elokuvan toinen suurnimi, Gerard Depardieu, jonka Denis viskaa valkokankaalle viime hetken hälläväliä-lisäyksenä. Kova veto!

25. Eugene Jarecki: Promised Land

Ovela dokumentti alkaa Elvis-elämäkertana, mutta laajenee käsittelemään Yhdysvaltoja ja niiden kriisiä. Ohjaaja Eugene Jarecki ajaa maan halki Elviksen aikanaan omistamalla vuoden 1963 Rolls Roycella ja juttelee ihmisille kuten David Simon, Emmylou Harris, Chuck D ja Mike Myers. Kutkuttava teesi on, että Yhdysvallat on nyt siirtynyt ”fat Elvis”-aikakaudelle.

24. James Franco: The Disaster Artist

Jos ainut mittari tälle listalle olisi se, kuinka hyvälle mielelle elokuva minut sai, The Disaster Artist olisi heittämällä kärkiviisikossa. James Francon ohjaama draamakomedia kertoo mystisestä Tommy Wiseausta, joka tuli Hollywoodiin, keräsi jostain viisi miljoonaa dollaria rahaa ja teki ehkä maailman huonoimman elokuvan The Room (The Ringer kirjoitti elokuvan tarinan hyvin auki joulukuun alussa). The Disaster Artist on tehty niin suunnattomalla sydämellä ja kunnioituksella Wiseauta kohtaan, etten tajunnut sen olevan mahdollistakaan. Ja Franco on pääosassa täydellinen.

23. Raoul Peck: I Am Not Your Negro

”What white people have to do, is try and find out in their own hearts why it was necessary to have a nigger in the first place. Because I’m not a nigger. I’m a man, but if you think I’m a nigger, it means you need it. . . . If I’m not a nigger here and you invented him — you, the white people, invented him — then you’ve got to find out why. And the future of the country depends on that. Whether or not it’s able to ask that question.” –James Baldwin, 1963

22. AJ Annila: Ikitie

Antti Tuurin romaaniin perustuva, Neuvostoliittoa 1930-luvulla rakentaneista ja Stalinin vainoissa sittemmin teloitetuista suomalaisista kertova Ikitie on vuoden vavahduttavimpia elokuvia. Ohjaaja AJ Annila löytää Jussi Ketolan (Tommi Korpela) tarinaan sielun ja rytmin, mikä näkyy kaikessa näyttelijänohjauksesta tiukkaan leikkaukseen ja kuvaaja Rauno Ronkaisen kauniisiin kuviin, joissa uhkuu halu vältellä helppoja ratkaisuja. Ja huh, mikä helpotus, että Annila on taas päässyt ohjaamaan vaikeiden vuosiensa jälkeen.

21. Hong Sangsoo: Claire’s Camera

”En ole aiemmin käynyt Cannesissa!”, huudahtaa Isabelle Huppertin näyttelemä Claire Hong Sangsoon elokuvassa, joka esitettiin Cannesin elokuvajuhlilla viime keväänä. Elokuva ei ehkä ole niin ”suuri” kuin Sangsoon toinen Cannesissa (ja sittemmin R&A:ssa) nähty uutuus, On the Beach at Night Alone, mutta pidän sen pienestä mittakaavasta tavattoman paljon. Claire on tullut Cannesiin juhlimaan ystävänsä elokuvaa ja tutustuu Min-heehen (Kim Min-hee), joka haahuilee rannalla saatuaan potkut. He juttelevat ja vähän ystävystyvätkin. Reilun tunnin mittaisen elokuvan dialogi on irtonaista ja osin improvisoitua, eikä se useinkaan kerro paljon mistään. Kirjoitin ylös muun muassa tällaisen repliikin: ”The only way to change things is to look at everything again very slowly.”

20. Kleber Mendonça Filho: Aquarius

Ikääntynyt rockjournalisti Clara (Sônia Braga) asuu ihan Copacabanan kupeessa ja yrittää pitää kiinni perheensä asunnosta, jota rakennusfirmat yrittävät ostaa pykätäkseen sen tilalle loistohotelleja. Mieleen tulee Andrei Zvjagintsevin Leviathan, mutta ihan niin kylmä tai hirtehinen ei Aquarius ole. Sen sijaan se käsittelee lämmöllä ja viisaudella muistoja, jotka saattavat asustaa vaikka sukupolvelta toiselle siirtyneessä lipastossa. Yhteiskuntakritiikkiä on vähemmän, vaikka Rion urheilutapahtumien vuoksi aihe onkin ajankohtainen.

19. James Mangold: Logan

Yksi vuoden yllätyksistä. Kahden keskinkertaisen Wolverine-elokuvan ja aika monen X-Menin jälkeen Hugh Jackman hyvästelee ikonisen roolihahmonsa tylyllä, suoraviivaisella ja äärimmäisen väkivaltaisella tie-elokuvalla, joka on enemmän länkkäri kuin mitään mitä Marvel-saagassa on tähän asti nähty. Saan yhä kylmiä väreitä miettiessäni Jackmanin päähenkilöä, jossa on yhtäkkiä vuosikymmenten paino ja tuhansien taisteluiden arvet. Hän on yksinkertaisesti valmis kuolemaan pois.

18. Michaël Dudok de Wit: The Red Turtle

Japanilaisen Studio Ghiblin osatuottamassa elokuvassa mies haaksirikkoutuu saarelle ja muodostaa suhteen punaiseen merikilpikonnaan. Vuodet vierivät ja saaresta tulee koti. Michaël Dudok de Witin ensimmäinen pitkä elokuva näyttää ja kuulostaa ohjaajan aiemmilta lyhäreiltä: isoja aiheita pienillä hetkillä, huimaavan taidokkaasti käsin tehtyjä kuvia, eikä yhtä ainutta riviä dialogia. Mestariteos, ainakin melkein.

17. Kogonada: Columbus

Kolmekymppinen Jin (John Cho) matkaa Columbukseen päivystämään koomaan vajonnutta professori-isäänsä ja tutustuu nuoreen, arkkitehtuurista kiinnostuneeseen Caseyyn (Haley Lu Richardson). Ohjaaja Kogonada kuvaa hiljaa rakentuvaa ihmissuhdetta maltilla ja on vähintään yhtä kiinnostunut kaksikkoa ympäröivästä arkkitehtuurista (jonka kuvaaja Elisha Christian taltioi kauniin symmetrisesti). Syytäkin, koska Columbuksesta löytyy muun muassa Eero Saarisen suunnittelema päheä North Christian Church.

16. Ruango Nyoni: I Am Not a Witch

Pientä mykkää tyttöä syytetään noituudesta Sambiassa, jossa muinaiset uskomukset – joita kai nykyisin kutsutaan taikauskoksi – ovat yhä isossa roolissa. Tyttö päätyy työleirille, jonne raijataan länsimaisia turisteja räpsimään valokuvia ja hengittämään alkukantaista ilmaa. Brittiläisen Nyonin pitkä debyyttiohjaus on vavahduttava, modernin maailman ja noitalegendojen välillä tasapainoileva draama, joka surettaa, mutta jossa on myös kitkerää huumoria.

15. James Gray: The Lost City of Z

Percy Fawcett (Charlie Hunnam) oli koulutettu sotilas, joka halusi meriittejä, päätyi 1900-luvun alkuvuosina kartturiksi viidakkoon, ja löysi jotain paljon mitaleja kiehtovampaa. Hän meni metsään kolmesti eikä lopulta palannut. Fawcett oli pakkomielteinen ja etuoikeutettu britti, ja ohjaaja James Gray ymmärtää tämän. Hiljainen, viipyilevä ja kauniisti Amazonin vaarat taltioiva The Lost City of Z kertoo miltei yhtä paljon Fawcettin vaimosta Ninasta (Sienna Miller), joka ei pätevyydestään huolimatta pääse miehensä matkaan, koska on nainen. Oma teini-ikäinen poika (hämähäkkimies Tom Holland!) kyllä kelpaa seikkailukumppaniksi.

14. Robin Campillo: BPM (Beats Per Minute)

Rakastan puheliaita ranskalaisia elokuvia, ja olisin mieluusti seurannut kahden tunnin ajan pelkästään AIDS-järjestö ACT UPin kiivaita kokouksia. Ohjaaja-käsikirjoittaja Robin Campillo, joka kirjoitti vuoden 2008 Luokan, osaa tehdä dialogia. En silti vastusta tapaa jolla hän salakavalasti kiepauttaa uuden elokuvansa riipaisevaksi henkilökuvaukseksi. Dokudraaman ja intiimin sairaskertomuksen yhdistelmä toimii saumatta.

13. Ruben Östlund: The Square

Tärkeilevälle nykytaideskenelle naureskelua, rakenteellisen rasismin auki perkaamista ja hurja juhlaväkeä piinaava ihmisgorilla. Ruben Östlund on Ruotsin tämän hetken kiinnostavimpia elokuvantekijöitä ja The Square liki täysosuma. Se ripottelee koko kestonsa ajalle toinen toistaan hienompia kohtauksia, joista jokaisessa tuntuu olevan uusi älykäs havainto siitä, miten ihmiset ja maailma toimivat. // Lue koko arvio täältä. (Bonus: Elisabeth Mossin haastattelu!)

12. Luca Guadagninon. Call Me By Your Name

Niin kaunis ja niin ihanan vaivaton, ettei elokuvasta voi olla pitämättä. Nuori poika (Timothée Chalamet) ja vanhempi mies (Armie Hammer) tapaavat Italian maaseudulla 1980-luvulla, tykästyvät toisiinsa, ehkä vähän rakastuvat. Kuvat ovat kuin muistoja ensirakkaudesta, haalistuneita postikortteja joihin mestarikuvaaja Sayombhu Mukdeeprom (Setä Boonmeen edelliset elämät) lataa jotain selittämätöntä. Konkreettinen havainto: luonnonvaloa on harvoin käytetty näin hyvin. Toinen konkreettinen havainto: elokuvassa on ehkä paras kaksoislopetus ikinä.

11. Patty Jenkins: Wonder Woman

Trailerien ja DC:n aiempien elokuvien perusteella tuomitsin Wonder Womanin epäonnistumaan. Kuinka ihanaa olikaan olla väärässä! Huikea amatsoonien planeetta, fyysisesti karismaattinen Gal Gadot ja riittävästi nykypäivässäkin resonoiva juoni tekevät Wonder Womanista vuoden parhaan supersankarielokuvan. Patty Jenkins ymmärtää mikä pohjatekstissä on arvokasta ja osaa tehdä suurta, visuaalisesti kutkuttavaa viihde-elokuvaa. Hänen edellisestä pitkästä elokuvastaan on muuten 14 vuotta. Huima paluu.

10. Hannaleena Hauru: Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset

Ilo on ensimmäinen sana, joka tulee mieleen Hannaleena Haurun uutuuselokuvaa katsoessa. Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset on viime vuosien virkeimpiä nuortenelokuvia ja komedia, jonka pienet kauneusvirheet kuuluvat asiaan.  // Lue koko arvio täältä.

9. Andrei Zvjagintsev: Loveless

Vaikka Andrei Zvjagintsevin (Leviathan) kylmä ja suurenmoinen Loveless kertoo kadonneesta lapsesta ja flirttailee kaappausjuonen kanssa, on se ennen kaikkea kuvaus kahdesta asiasta: katkeruudesta, joka periytyy sukupolvelta toiselle, ja yhteiskunnasta, joka vaatii miehiltä sekä naisilta paljon. Tarinan tasolla vastakkain ovat (avio-)mies ja (avio-)nainen, taistelu on siis kodin sisäinen. Tämä on kuitenkin silmänkääntötemppu, sillä oikea vihollinen on jälleen Venäjä. // Lue koko arvio täältä.

8. Olivier Assayas: Personal Shopper

Tapa, jolla Olivier Assayas kuvaa Kristen Stewartia, on vähintään fetisoiva. Personal Shopperissa Stewart pukee ja riisuu itseään luksusalusvaatteisiin ja on rasvaisessa polkkatukassaan aina totaalisen chic. Kun hän ei työskentele julkkiksen avustajana ja shoppaile trendivaatteita pariisilaisista putiikeista, Maureen (Stewart) metsästää kummituksia ja yrittää muodostaa yhteyden kuolleeseen veljeensä. On puhetta ektoplasmasta. On tolkuttoman pitkä ja jännitteetön kohtaus, jossa päähenkilö istuu junassa ja tekstailee mystisen toisen kanssa. On kohtauksia, joista en ymmärrä mitään, mutta joissa leijuu jotain pahaenteistä. Ja sitten on lopetus, jossa on yhtäkkiä niin paljon tunnetta, että se lyö ilmat pihalle.

7. Kenneth Lonergan: Manchester by the Sea

Suurinta mahdollista menetystä ja sen ihmissuhteisiin lyömiä railoja kuvaava Manchester by the Sea on kokoaan suurempi elokuva. Kenneth Lonergan, jonka edellinen elokuva Margaret on saanut osakseen silkkaa suitsutusta, ohjaa näyttelijöitään taiten ja upottaa sekä pää- että sivuhahmoihin niin paljon informaatiota ja ihmisyyttä, että lopputulos tuntuu… kokonaiselta. Ja puhtaalta. Näyttelijät (Casey Affleck ja Michelle Williams) ovat uskomattomassa vedossa.

6. Jordan Peele: Get Out

Vuoden yllätyshitin ohjanneen ja käsikirjoittaneen Jordan Peelen suurin ansio on se, kuinka hyvin hän tuo arkipäivän rakenteellisen rasismin näkyväksi. Get Out naureskelee – ja vähän pelkää – valkoiselle ylemmän keskiluokan älymystölle, joka ylpeilee suvaitsevaisuudellaan ja pitää Yhdysvaltoja edistyksen mallimaana. Se muistuttaa, ettei mustan presidentin valitseminen pyyhi pois 200 vuoden vääryyksiä eikä korjaa sitä kieltä ja niitä tapoja, joihin orjuuden ja rotusorron pitkä historia on jättänyt jälkensä. Get Out on myös aivan hirveän hauska, viihdyttävä ja vähän pelottavakin genre-elokuva, jonka tekijöiltä voi odottaa vielä suuria.

5. Julia Ducournau: Raw

Justine (Garance Marillier) on kasvissyöjä, mutta eläinlääkiksen fuksiaisissa on pakko syödä raaka kanin munuainen. Pian Justineen iskee himo, jonka vain raaka liha voi tyydyttää.

Julia Ducournaun ensimmäinen pitkä elokuva on vuoden ällöttävimpiä ja kauneimpia. Se on kuvaus sisaruudesta, lihansyönnin eettisyydestä ja siitä, millaista on olla nuori. Raw’n teinit harrastavat kömpelöä seksiä, asuvat sotkuisissa asuntoloissa, syövät huumeita, pukeutuvat ”hutsuiksi” ja välittävät hyvin vähän hygieniasta. Sitä katsoessa mietin omaa fuksivuottani ja olin hyvin iloinen siitä, että olen 29 ja kouluni käynyt.

4. Greta Gerwig: Lady Bird

Kun näyttelijä ryhtyy ohjaajaksi, on aina riski, että elokuva näyttää liikaa esikuviltaan – Ryan Goslingin Lost River on yhä tuoreessa muistissa. Siksi on niin helpottavaa, että Greta Gerwigin ohjaama Lady Bird näyttää vain itseltään. Ja 2000-luvulta: Vihdoin nuoruusnostalgiaa omalle ikäpolvelleni! Simpukkapuhelimet! 9/11-pelkopolitiikka! Justin Timberlaken Cry Me a River!

Ja päälle vielä huikeat näyttelijät: Saoirse Ronan katolisessa koulussa viruvana vanhana sieluna ja Laurie Metcalf tämän kaikenlaista paskaa sietävänä äitinä. Kaksikon suhteesta tulee vähän mieleen tv-sarja Better Things, jossa Pamela Adlonin näyttelemä Sam on epäreilu, vittumainen ja paras mahdollinen äiti.

Lady Bird saa teatteriensi-iltansa 6. huhtikuuta. En malta odottaa, että pääsen näkemään sen uusiksi!

3. Barry Jenkins: Moonlight

Olen nähnyt Moonlightin kahdesti valkokankaalta, ja toivon, että saan tilaisuuden nähdä sen vielä kolmannen kerran. Kyseessä on poikkeuksellinen Oscar-voittaja ja aika poikkeuksellinen elokuva, jossa ihaninta on, ettei se sijaintinsa, hahmojensa tai teemojensa puolesta suoraan puhuttele minua – keskimääräistä ja keskinkertaista valkoista heterokatsojaa.

Silti siinä on paljon sellaista joka resonoi: kasvukivut, ensirakkaus ja siihen liittyvät ihan liian isot tunteet, oman nahan luominen uudestaan ja uudestaan. Se on universaali ja spesifi kertomus rakkaudesta ja identiteetistä. Se on myös ehdottoman queer.

2. Sean Baker: The Florida Project

The Florida Projectin kamera juoksee kuusivuotiaan päähenkilönsä perässä kuin kaveri, joka yrittää pysytellä johtajansa vauhdissa. Alexis Zaben kuvissa on paljon samaa kuin Terrence Malickin Tree of Lifessa, mutta sillä erotuksella, että näiden lasten elämiä ei selosta tärkeilevä kertoja, eikä missään ole lupausta mistään ”isommasta kertomuksesta”. Värikkäästä miljööstä tulee myös mieleen samaan osavaltioon sijoittunut Moonlight.

Jos ohjaaja Sean Bakerin edellinen elokuva Tangerine oli suoraviivainen kostokertomus – joskis ilahduttavan romuluinen ja fokusoimaton – The Florida Projectissa Sean Baker on kiinnostunut ennen kaikkea paikasta. Cannesin näytöksen alla Baker toivoi elokuvan avaavan silmät Yhdysvaltojen ”näkymättömille kodittomille” – ihmisille, joilla on katto päänsä päällä, mutta joilta puuttuu oikea koti. // Lue koko arvio täältä.

The Florida Project saa teatteriensi-iltansa 2. helmikuuta. Jee!

1. Andrea Arnold: American Honey

Andrea Arnoldin (Fish Tank, Humiseva harju) hienoin elokuva on huimaava 163-minuuttinen ristiretki syvälle Yhdysvaltain sydämeen ja siitä sattumanvaraisesti lähteviin suoniin. Se on kaleidoskooppi, jonka läpi brittiohjaaja tarkastelee maata, josta elokuvahistorian suuret kertomukset tulevat, ja jota on vuosi vuodelta vaikeampi ymmärtää. Ja joka on täynnä unohdettuja ihmiskohtaloita, sellaisia kuten parikymppinen Star (Sasha Lane ensimmäisessä elokuvaroolissaan), lehtitilauksia kaupustelevan kodittoman anarkistijoukon matkaan päätyvä kulkuri.

The Guardianin hovikriitikon Peter Bradshawn mielestä Arnoldin näkemyksessä white trash -americanasta on jotain ulkoa opittua ja pastissinomaista – hän vertaa American Honeyta Larry Clarkin, Harmony Korinen ja Gus Van Santin elokuviin. En ole eri mieltä verrokeista, mutta yhtään epäaitoa hetkeä tai valintaa en elokuvasta löydä. Mielestäni se on vuoden paras elokuva, ja tulen palaamaan siihen vielä monesti.

Kommentit (2)

  1. Henke

    Miksi Saamelaisveri ei mahtunut listalle? Kansa vaatii selitystä.

    1. Anton Vanha-Majamaa

      Pidin elokuvan aihetta tärkeänä, mutta toteutus jäi vähän puolitiehen. Tuntui paikoin jopa siirappiselta ja turhan raskaskätiseltä. Olisinhan sen kyllä top 30:een voinut hyvin nostaa. Olkoon sijalla 32 sitten.

    Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *