Katsoja
Katsoja

Vuoden 2018 parhaat elokuvat

Elokuvavuosi 2018 jatkoi monella tapaa aiempien vuosien teemoista. #Metoo puhututti tietenkin yhä. Kesällä Harvey Weinsteinia kohtaan nostettiin lukuisia syytteitä, ja Suomessa Lauri Törhösen sekä Aku Louhimiehen toimet nousivat puheenaiheiksi. #Metoon on nähty jo vaikuttaneen siihen, miten ja millaisia elokuvia maailmassa tehdään. Esimerkiksi oiva uusi Halloween oli Jamie Lee Curtisin mukaan #metoo-ajan elokuva.

Yhdysvalloissa keskusteltiin jälleen ja syystäkin ei-valkoisista elokuvantekijöistä ja henkilöhahmoista, kun Black Panther ja Crazy Rich Asians rikkoivat ennätyksiä. Noiden kahden elokuvan menestys on osoittanut sen, mikä on monille ollut selvää pitkään: elokuva ei tarvitse valkoista päähenkilöä ollakseen hitti. Ainakin Black Panther saanee helmikuussa Oscar-ehdokkuuksia.

Niitä satanee myös Moonlight-ohjaaja Barry Jenkinsin uudelle If Beale Street Could Talkille, joka perustuu James Baldwinin romaaniin. Aika näyttää, riittääkö kehutun draaman momentum voittoihin asti. Suomessa Beale Streetin ensi-ilta on 8. helmikuuta.

Näin vuoden mittaan paljon loistavia elokuvia. Eniten odottamistani harva jäi ihon alle kytemään, mutta vastapainona koin monta iloista yllätystä. Isoin harmistuksen aihe on, että kotimaisia täysosumia ei kalenterivuoteen osunut. Selma Vilhusen Hölmö nuori sydän pääsi lähimmäksi.

Oheisen listan elokuvat on valittu näkemistäni elokuvista, jotka ovat saaneet ensi-iltansa jossain vuoden 2018 aikana. Listalta puuttuvat Lady Birdin, Call Me By Your Namen ja The Florida Projectin kaltaisia Suomeen tänä vuonna saapuneita elokuvia, koska ne näin jo viime vuoden puolella ja noteerasin vuoden 2017 listalla.

Kehutuista uutuuselokuvista ainakin Tottelemattomuus, The Image BookSorry to Bother You, The Other Side of the WindClimax, Zama ja Happy as Lazzaro ovat minulla vielä näkemättä, kuten myös kansainvälisillä listoilla noteeratut Burning ja If Beale Street Could Talk, joita ei Suomessa ole vielä esitetty.

Vuoden parhaat elokuvat 2018

20. Hereditary

Vasta haudattu isoäiti kummittelee ja perheen nuori tyttö käyttäytyy oudosti. Ari Asterin ohjaaman Hereditaryn lähtötilanne on lukemattomista kauhuelokuvista tuttu, mutta toteutus kaikkea muuta. Hereditary on piinaava, järkyttävä, kamalan pelottava ja mattoa katsojan alta alati nykivä elokuva vanhemmuudesta, surusta, syyllisyydestä, perinnöstä ja mielen sairauksista. Toni Collette on murjotussa pääroolissaan ilmestys.

19. Sarah Plays a Werewolf

17-vuotias teinityttö Sarah (Loan Balthazar) jää yksin trauman kanssa pienessä sveitsiläisessä kaupungissa. Koulun teatteriryhmästä hän löytää tavan käsitellä ja purkaa sitä, mitä hän ei osaa kenellekään – edes itselleen – sanoittaa. Katharina Wyssin debyyttiohjaus on kiero ja painostava trilleri, jonka perheen piiristä ammentavat kauhut ovat velkaa ennen kaikkea David Lynchin tv-sarja Twin Peaksille.

18. Holiday

Ruotsalaisen Isabella Eklöfin ohjaama Holiday on vuoden julmimpia elokuvia. Se kertoo parikymppisestä Saschasta (Victoria Carmen Sonne), joka lomailee turkkilaisessa rantakohteessa vanhemman gangsterimiehensä Michaelin (Lai Yde) kanssa. Sascha saa koruja sekä shampanjaa, ja luovuttaa niitä vastaan itsensä miehelle ihan kokonaan. Holiday tarkastelee vallankäyttöä suoralla ja toteavalla katseella, jossa on enemmän kuin ripaus Michael Hanekea. Elokuvan keskeisin kohtaus hakee julmuudessaan vertaistaan Gaspar Noén Irréversiblestä. Haastattelin provokaattoriksikin kutsuttua Eklöfiä keväällä. Silloin hän kiitteli Aspergerin syndroomaansa siitä, että hän saa tehdä ja sanoa mitä tahansa ilman, että jälkikäteen harmittaa.

17. Hävitys (Annihilation)

Haastatteluissa ohjaaja Alex Garland on verrannut Jeff VanderMeerin Hävitys-romaanin lukemista uneen ja kertonut tehneensä käsikirjoituksensa kertalukeman perusteella. Hän halusi tavoittaa kirjan tunnelman, ei sen spesifiä juonta. En ole lukenut Hävitystä saatika kahta jälkimmäistä Eteläraja-trilogian osaa, mutta ainakin Garlandin näkemys on parhaimmillaan suorastaan mestarillinen. Se on myös niin ”vaikea”, että levittäjällä loppui elokuvaan usko. Paramount myi Hävityksen Netflixille välttääkseen isommat taloudelliset tappiot. Se, ettei vuoden parasta tieteiselokuvaa (toiseksi paras oli muuten metka Prospect, joka ei ihan tälle listalle mahtunut) nähty juurikaan valkokankailla, kertoo paljon ajastamme.

16. The Rider

Kiinalaissyntyisen Chloé Zhaon toinen pitkä elokuva on kuin The Hurt Locker, mutta hevosilla. Se kertoo rodeosankareiksi janoavista nuorista miehistä, jotka eivät vaaroista välitä, koska vikuroivan konin selässä tuntee elävänsä – eikä muutakaan ole. The Rider on kaunis ja hiljainen, liki meditatiivinen elokuva, jonka jännitteet nousevat miehen ja hevosen välisestä arvaamattomasta suhteesta. Kohtaukset, joissa päähenkilö Brady kouluttaa hevosia, ovat taianomaisia.

15. The Green Fog

Harva elämys on tänä vuonna jäänyt paremmin mieleen kuin The Green Fogin näytös Sodankylän isossa teltassa, jossa sadat ihmiset nauroivat katketakseen kanadalaisen Guy Maddinin ihanan oudolle elokuvalliselle ajattelulle. The Green Fog on filmiklipeistä koostettu kollaasi ja eräänlainen uusversio Alfred Hitchcockin Vertigosta. Katsoessa en osannut tai jaksanut seurata juonitasoa, josko sellaista edes oli, mutta tunnelman ja motiivien tasolla mennään selvästi Vertigon tahtiin. Ja paljon on ajamista.

14. Cold War

Pawel Pawlikowskin uutuus kilpailee Roman kanssa vuoden kauneimman mustavalkoelokuvan palkinnosta, ja sen jättämä tunnejälki on ainakin melkein yhtä voimakas. Oopperanjohtaja löytää Puolan maaseudulta lahjakkaan solistin ja rakastuu keskellä kylmän sodan kahtia jakamaa Eurooppaa. 1950-luvun Pariisi on luotu vakuuttavasti ja Joanna Kulig sekä Tomasz Kot muodostavat ikimuistoisen parin, jossa on ainakin ripaus Pawlikowskin omia vanhempia.

13. Roma

Vuosia olen suurmieselokuvia katsoessani märissyt seuralaisilleni siitä, kuinka katsoisin mieluummin elokuvaa vaikka näiden valkoisten sankarien kodinhoitajista. Nyt Alfonso Cuarón on toteuttanut toiveeni kauniilla, ohjaajan omista lapsuusmuistoista ammentavalla draamalla, jossa vähäpuheinen kodinhoitaja joutuu keskelle kamaluuksia Mexico Cityssä vuonna 1970. Kamera-ajoineen, tarkasti sommiteltuine kuvineen ja surround-äänineen Roma, jonka Cuarón on itse kuvannut, näyttää ja kuulostaa upealta. Joidenkin mielestä melkein liiankin hyvältä: joku jossain sanoi, että Romaa katsoessa tekee mieli joka kohtauksen jälkeen nostaa arvosanakortti ylös kuin taitoluistelukilpailuissa.

12. Widows

Steve McQueenin uutuus on kunnianhimoinen, kokonaisesta kaupungista – Chicagosta – kertova trilleri, jossa on tasoja enemmän kuin katsoja ehtii kerralla tajutakaan. Komeasti kuvatun elokuvan näyttelijät Viola Davisista Elizabeth Debickiin ja Robert Duvallista Colin Farrelliin ovat huimassa iskussa, ja jos maailma olisi oikeudenmukainen, Daniel Kaluuya saisi kaikki mahdolliset pystit hyytävästä sivuosastaan. Tärkeää roolia näyttelee myös Brian Tyree Henry, joka on Widowsin, If Beale Street Could Talkin (ensi-ilta alkuvuodesta) ja tv-sarja Atlantan myötä tämän hetken kuumimpia nimiä.

11. Wildlife

Teini-ikäinen poika (loistava Ed Oxenbould) yrittää parhaansa, kun isä (Jake Gyllenhaal) lähtee sammuttamaan metsäpaloja ja äiti (Carey Mulligan) löytää itselleen uuden miehen (Bill Camp). Paul Danon ohjaama ja yhdessä vaimonsa Zoe Kazanin kanssa käsikirjoittama Wildlife on täynnä kauniita ja herkkiä hetkiä, jotka vangitsevat hyvin sen, miten pahaa jälkeä puhumattomuus voi perhesuhteissa tehdä. Metaforana metsäpalo ja sen vangeiksi jäävät villieläimet on osuva. Näin Wildlifen Wienin elokuvajuhlilla, enkä tiedä Suomen-levityksestä.

10. Madeline’s Madeline

Flippasin varmaan monien mielestä vähän liikaakin Berliinin elokuvajuhlilla vuonna 2014, kun näin kerralla yhdysvaltalaisen Josephine Deckerin kaksi ensimmäistä pitkää elokuvaa Butter on the Latch ja Thou Wast Mild and Lovely. Kokeelliset indietrillerit olivat velkaa David Lynchille ja toisaalta Joe Swanbergille (joka esiintyy jälkimmäisessä), mutta seisoivat omilla jaloillaan. Madeline’s Madeline on vähän ”perinteisempi”, mutta ei paljoa. Se kertoo äidistä (Miranda July) ja tyttärestä (Helena Howard), joiden väliin pölähtää tyttären teatteriopettaja (Molly Parker). Elokuva, kuten sen keskiössä oleva näytelmä, syntyi improvisoiden, ja tuntuu siksikin olevan täynnä eloa alusta loppuun.

9. The Wild Pear Tree

Jostain syystä kolmetuntiset elokuvat vaan tuntuvat kaikista kevyimmiltä. Winter Sleep -ohjaaja Nuri Bilge Ceylanin ohjaama The Wild Pear Tree käsittelee nimenomaan aikaa ja sitä, mitä se tekee ihmissuhteille – tässä tapauksessa peliriippuvaisen isän ja kirjailijaksi janoavan pojan väliselle suhteelle. Siksikin on perusteltua, että elokuva kestää kolme tuntia, vaikka joku voisikin sanoa, etteivät kaikki sen kohtauksista ole juonen kannalta olennaisia. Tai suurin osa.

8. Rat Film

The Wiren nähneelle ei tule yllätyksenä, että Baltimoressa on ongelmia. David Simonin sinne sijoittama tv-sarja esitteli yhteiskuntakoneen, jonka alimman piirin muodostivat kodittomat ja narkkarit.Theo Anthonyn outo ja kuumottava dokuessee Rat Film sukeltaa vielä syvemmälle. Se kertoo rotista ja Yhdysvalloista, tuholaistorjunnasta ja rotusorrosta, sekä siitä, miten Baltimoressa kaavoitettiin mustille amerikkalaisille omat naapurustot 1910-luvulla ja kuinka kurjuus (sekä rotat) on siitä lähtien keskittynyt niihin. Nyt paikalliset virvelöivät siimahäntiä sivukujilta ja metsästävät niitä puhallusputket huulillaan.

7. Phantom Thread

Kankaan leikkaamisen ääni soi korvissa melkein vuosi elokuvan näkemisen jälkeenkin. Paul Thomas Andersonin suurenmoinen elokuva romantiikkaa välttelevästä muotisuunnittelijasta (Daniel Day Lewis) ja tämän muusaksi joutuvasta naisesta (huikea Vicky Krieps) on kuin päähenkilönsä: esteettisesti äärimmäisen hallittu, mutta saumoista valuu myrkkyä.

6. Minding the Gap

Rikostilastoiltaan surullinen Rockford on kaupunki, josta halutaan pois. Bing Liun ohjaama Minding the Gap alkaa paikallisia nuoria seuraavana skeittidokumenttina, mutta päätyy näyttämään tarkasti miltä tilastot näyttävät yksilötasolla. Itseään ja kahta parikymppistä kaveriaan kuvaava Liu on kiinnostunut yhteiskunnan antamista miehen malleista ja siitä, kuinka vaikea sukupolvelta seuraavalle periytyvää väkivallan kierrettä on katkaista. Kuvamateriaalia kymmenen vuoden ajalta hyödyntävä Minding the Gap on kunnianhimoinen esikoisohjaus.

5. Leave No Trace

Moninkertaisen trauman kokenut isä on vetäytynyt tyttärensä kanssa Portlandin valtaviin kansallispuistoihin ja pakoilee viranomaisia, jotka yrittävät saada teini-ikäisen kouluun. Winter’s Bonella Oscar-ehdokkaaksi nousseen Debra Granikin neljäs pitkä elokuva ohjaajana on ehkä hänen parhaansa. Peter Bradshaw’n sanoin se on kaikkea sitä, mitä Captain Fantasticin olisi pitänyt olla.

4. A Ghost Story

Minibudjetilla tuttujen kesken salaa tehty A Ghost Story on pakahduttava tutkielma menetyksestä, surusta ja olemassaolosta. Mies (Casey Affleck) kuolee ja jää kummittelemaan vaimoaan (Rooney Mara). 4:3-kuvasuhde muistuttaa tämän listan seuraavasta nimikkeestä, kuten myös tapa, jolla elokuva laajenee ajan ja paikan tuolle puolen.

3. First Reformed

Paul Schrader yllätti ohjaamalla parin yhdentekevän Nicolas Cage -trillerin jälkeen hurjan ajankohtaisen, kauniin, piinaavan ja kunnianhimoisen suurtyön. First Reformed päivittää Ingmar Bergmanin Talven valoa -elokuvan nykypäivään tuomalla isot ekologiset kysymykset uskonnon rinnalle. Julma draama on yhtä kurinalainen ja askeettinen kuin sen päähenkilön, pienen paikkakunnan papin (Ethan Hawke) arkikin. 4:3-kuvasuhde tuntuu hyvällä tavalla ahtaalta ja rajaa monet kuvista kuin tauluiksi. Ethan Hawke tekee uransa parhaan roolisuorituksen.

2. The Favourite

Yorgos Lanthimosia on verrattu Stanley Kubrickiin ennenkin, joten on vain luontevaa, että hän lainaa uusimpaansa Barry Lyndonista. Hulppeasti lavastettu ja puvustettu The Favourite on paitsi vuoden hauskimpia, myös kauneimpia elokuvia. Andrea Arnoldin pitkät ohjaustyöt kuvanneen Robbie Ryanin kuvaustyyli on naturalistinen ja osa otoksista muistuttaa turvakameran kuvaa. Valaistuksessa käytetään kosolti luonnon- sekä kynttilänvaloa. Olivia Colman, Rachel Weisz ja Emma Stone ovat päärooleissa ikimuistoisia. Erityisesti Stone tuntuu nauttivan siitä, että hän on päässyt irrottelemaan.

1. Shoplifters

Hirokazu Kore-edan suurenmoinen perhedraama kuoriutuu niin herkullisen hienovaraisesti, ettei sitä välttämättä osaa katsoessa edes arvostaa. Shopliftersissä isoäitinsä luona ja yhteiskunnan rajamailla elävä perhe ottaa huostaansa viisivuotiaan tytön, joka on jäänyt yksin, kun vanhemmat ovat keskittyneet riitelyyn. Elokuva käsittelee eettisiä kysymyksiä ja moraalia tilanteissa, joissa sydän sanoo yhtä, laki toista. Kore-edalla on ainutlaatuinen taito kertoa suuria tarinoita pienillä, arkisilla kohtauksilla. Shoplifters on elokuva, joka jää ajatuksiin pyörimään. Hahmoista tulee kahden tunnin aikana niin oikeita ja kokonaisia, että heitä on myöhemmin melkein ikävä. En ole toista elokuvaa miettinyt näin paljon joululomieni aikana, ja siksi Shoplifters on tämän listan ykkönen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *