Erityisoperaatioiden maa

”Sota ei pääty koskaan: se on aivan liian käyttökelpoinen valtiolle.”

Putinistinen ihminen uskoo, että pyhän aseman saaneita muistoja on vaalittava. Tulevaisuus on korvattu historialla ja taisteluilla.

Venäjän kommunistit kukittavat edelleen Kremlin muuriin haudatun Stalinin. Muutamien satojen metrien päässä muistetaan Venäjän nykyjohdon arvostelijan – hengestään päässeen poliitikon murhapaikkaa.

Helmikuun viimeisenä viikonloppuna pohdittiin sitä, kuka tilasi Boris Nemtsovin murhan kuusi vuotta sitten  ja minne vietiin poliittisen terrorismin kohteeksi joutunut oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyi. 

Ihmisten ”Nemtsovin sillalle” tuomat kukat ja muut tervehdykset ovat osoitus siitä, että kansalaiset osaavat itse valita sankarinsa. Kremlin kupeeseen murhattu poliitikko yhdistää ihmisiä Venäjän vuoksi eikä aseta heitä toisiaan vastaan.

Pietarin eurooppalaisen yliopiston suunnittelupäällikkö, Dmitri Travin kirjoitti Facebookissaan:

”Nemtsov oli lähes ainoa poliitikko, joka yhdisti venäläiset Venäjän sen itsensä vuoksi, eikä pyrkinyt henkilökohtaisen valtansa lujittamiseen.”

Poliittinen harhautus

Meneillään on Venäjän kehityksen 5. historiallinen vaihe, jos on uskomista kirjailija Aleksandr Prohanovia: Venäjän imperiumit ovat olleet aina kansojen sinfonioita. Kiovan-Novgorodin ajoista alkaen. Toinen imperiumi oli Iivana Julman, kolmas Pietari Suuren. Neljäs imperiumi Stalinin, jota myös punaiseksi kutsutaan.

Venäjän sisäpolitikkaa seuraava, Carnegie Instituutin projektijohtaja Andrei Kolesnikov muistuttaa kirjoittaneensa jo 21 vuotta sitten äärimmäisen konservatiivisesta miehestä: Vladimir Putinista.

Tuolloin hän päätyi vertaamaan Venäjän kehitystä fasistiseen Italiaan ja Benito Mussolinin hallintoon.

Myös nyky-Venäjällä fasismin liikkeelle paneva voima ovat ylimielisesti aktivisteihin suhtautuvat. Toiminnan ihmiset, jotka vähättelevät ja jopa pilkkaavat aktivisteja.

Kolesnikov sanoo radio Eho Moskvyn haastattelussa, ettei Venäjän johto näe eroa omistamisen ja vallankäytön välillä. Malli toimii.

Kyse on ortodoksisesta tšekismistä. Toimivasta ideologiasta, joka on vahvempi kuin Neuvostoliittoa ohjannut marxilais-leninistinen ideologia, josta vain harvojen tarvitsi käytännössä välittää.

–Nykyistä vallanpitoa on hankala pudottaa jalustaltaan, Kolesnikov sanoo.

Putin on jo mennyt liian pitkälle. Se heijastui perustuslaissa. Itse asiassa, kun he sanovat, että nykyisellä hallituksella ei ole ideologiaa, että hallitusta ei kiinnosta muu kuin raha, se ei ole totta.

”Heillä on täysin selkeä ideologia, he ansaitsevat rahaa tästä ideologiasta. He pysyvät vallassa ideologiansa avulla. Se on äärioikealla  ja erittäin konservatiivinen. Yhdistelmä kansallismielisten, imperialististen, vasemmiston ja konservatiivisten elementtejä.”

Ja samalla johtava sukupolvi toistaa edeltäjiensä virheitä.

Propaganda päivittyy kulloiseenkin tarpeeseen. Sota jatkuu. Vihollinen on kaikkialla. Erityistä huolta kannetaan internetistä.

Onko odotettava toisinto vuodesta 1991?

Sosiologian professori Mihail Anipkin sanoo, että valtarakenteiden jähmettyminen ja sukupolvenvaihdoksen puute aiheuttivat Neuvostoliiton kuoleman 40 vuotta sitten.

Nyky-Venäjän johtajat, suurin piirtein saman ikäiset miehet ovat jakaneet maan ja omaisuudet

Jos Venäjälle haluttaisiin muutosta, pitäisi koko johto vaihtaa nuorempiin.

Kaikilla 30-45 -vuotiailla ei ole vanhempia, joiden tehtäviin voisi pyrkiä, eivätkä monen vanhemmat ole mihinkään lähdössäkään. Politiikassa vaikuttavat edelleen sotien varjossa syntyneet sukupolvet.

–Edes kuvernöörien vaihtaminen ei muuttaisi pohjimmiltaan mitään. Heillä ei ole todellista valtaa ja poliittista painoarvoa, Anipkin kirjoittaa The Insiderissa.

Putinin Venäjällä on vaikea olla hyvä johtaja. Karmeimpia esimerkkejä ovat Pietarin kaupunginjohtajat, jotka ovat viime vuosina olleet toinen toistaan ja edeltäjäänsä huonompia.

Sukupolvien erityispiirteet osoittavat kiinnostavasti senkin, miten maailmankuva muuttuu.

Poliitikkona Navalnyin kannatus lähti kasvuu samaan aikaan kun Putinin alkoi huveta

Nykyjohtoon sopii määritelmä ”pysähtyneisyyden sukupolvi”, koska heidän aikuisen elämänsä alku osuu aikaan jolloin elettiin Leonid Brežnevin politiikan pysäyttämässä maailmassa. Tuon ajan erityispiirteenä olivat keittiökeskustelut, joissa elettiin toisessa todellisuudessa.

”He ovat sopeutuneet elämään täydellisesti kahdessa rinnakkaisessa ulottuvuudessa. He puhuivat oikealla sovitulla tavalla Neuvostoliiton yhteiskunnan eduista ja äänestivät yksimielisesti kokouksissa, ja toisessa tilanteessa nauroivat kaikelle ja ajattelivat omaa hyvinvointiaan sekä uraansa.”

Anipkin muistuttaa oleellisesta, mutta ei tuomitse, koska niin ihmiset toimivat: tavoittelevat  aineellista hyvinvointia ja henkilökohtaista onnistumista.

Putinille ja hänen ikäisilleen 1980-luvun nuorille ammattilaisille – turvallisuuspalveluissa, maailma todella pysähtyi, kun Neuvostoliitto mureni.

Artikkelissaan Anipkin luettelee johtavan sukupolven näkyviä nimiä presidentin läheisistä ystävistä väkivaltaorganisaatioita ja ulkopolitikkaa johtaviin: Vladimir Putin (syntynyt 1952); Arkadi Rotenberg (s. 1951) kuvassa, Nikolai Patrušev (s. 1951), Alexander Bortnikov (s. 1951), Sergei Šoigu (s. 1955),  Juri Kovaltšuk (s. 1951) Sergei Lavrov (s. 1950), Alexander Bastrykin (s. 1953).

Näistä miehistä kukaan ei ole jäämässä eläkkeelle. Eikä kenenkään merkittävissä tehtävissä olevan tarvitse lopettaa ennen kuin itsevaltias antaa käskyn.

Kunnes kuolema erottaa

Anipkin katsoo, että Venäjällä voimistunut puhe ”perinteisistä arvoista” ja ”hengellisistä siteistä” ovat vain ilmentymä siitä, että maassa on luovuttu paremman tulevaisuuden tavoittelusta, johon nuoremmat kansalaiset voisivat uskoa.

Vaikuttaa siltä, että naftaliinista on kaivettu esiin vanha kolmiyhteys: kansallisuus, ortodoksinen uskonto ja autokratia.

Venäläisen isänmaallisuuden perusta ei ole Anipkinin mukaan sen erityisempää kuin muualla. Kyse ei ole mistään venäläisestä erityispiirteestä vaan minkä tahansa kansankunnan tai etnisen ryhmän luonnollisista ominaisuuksista.

[Wikipediassa määritellään tämä niin, että tsaarin Venäjän johtavan ajatuksen ”Ortodoksisuus, autokratia ja kansallisuus  loi kreivi, kansanvalistusministeri (opetusministeri) Sergei Uvarov, ja keisari Nikolai I hyväksyi sen viralliseksi ideologiaksi. Ortodoksinen kristinusko ja Venäjän ortodoksisen kirkon suojelu. Autokratia oli seurausta uskollisuudesta Romanoveille vastineeksi yhteiskunnallisesta vakaudesta. Kolmantena oli valtion perustavan roolin tunnustaminen Venäjän kansallisuudelle.]

Poliittinen harhautus

Venäjä jakautuu vastarintaan nouseviin ja painostuksessa antautujiin. Heihin, jotka hyväksyvät tapahtuvan ja niihin, jotka eivät ole valmiita ottamaan tarjottua vastaan.

Liberaalien älykköjen, The New Times (Novoe Vremja) verkkolehden päätoimittaja Jevgenia Albats nimeää näkyvistä vaikuttajista ”henkisiksi prostituoiduiksi” aiemmin demokraatteina tunnettuja ihmisiä, kuten Jabloko-puolueen johtohahmon Grigori Javlinskin, kulttuuripersoona Konstantin Bogomolovin, Venäjän ulkopolitiikan asiantuntijajulkaisun Global Affairs -lehden päätoimittajan Fjodor Lukjanovin. He kaikki olivat ennen ihmisiä, jotka kykenivät esiintymään riippumattomina.

Yksi heistä kadotti kirjoitustensa myötä äänensä, toinen tuomitsi Euroopan sivilisaation kuolemaan. Kolmas julisti pätemättömäksi Helsingin Ety-kokouksen kuuluisan kolmannen pöytäkirjan, joka pakotti Neuvostoliiton pääsihteerin kunnioittamaan ihmisoikeuksia. Sitä, ettei ihmisoikeuksien loukkaamista voida pitää diktaattorin suvereenina oikeutena.

Putinin ja Valko-Venäjän diktaattorin tapaamista voinee verrata lähinnä Kiinan ja Pohjois-Korean johtajien tapaamiseen. Niistä tapaamisista emme juuri ole viime aikoina kuulleet mitään.

Politologi Kirill Rogov arvioi Facebookissaan, että Putinin asema on paljon vakaampi kuin Brysselin virkamiesten.

EU:n johto on kiireinen pandemiaan liittyvien taloudellisten ongelmien kanssa (Putinilla niitä ongelmia ei yksinkertaisesti ole); EU:ssa on takkuiltu rokotusohjelmassa (ja Putin on liittänyt onnistuneesti venäläisen rokotteen painostuksen ja propagandan teon välineistöönsä). EU:n suhde sen valtameren takaiseen liittolaiseen on epävarma (Putin on ratkaissut tämä ongelman itselleen kauan sitten).

”On selvää, että Putin näyttää nyt voittajalta paitsi kotimaassa myös ulkomailla. Siksi hänen reaktionsa Navalnyin kaltaisiin ärsyttäviin aineksiin ja Venäjän erimielisyyksien jäännöksiin on tiukka ja häikäilemätön.”

Juuri nyt näyttää siltä, ettei Venäjää uhkaa mikään vaan maa saavuttanut voiton niin mielenosoittajista kuin ulkoisesta painostuksesta.

Euroopan unionin voimattomuus ihmisoikeuksien ajamisessa on vahvistanut Venäjän uhoa:  vastauksena pakotteiden kiristämiseen Putin uhkaa vetäytyä eurooppalaisista rakenteista.

Näillä uhkauksilla on Rogovin mielestä nähty vaikutus, joka panee miettimään sitä, eikö Venäjää halutakaan ymmärtää.

–Jos tarkoituksena oli vahvistaa Putinin ja Lukašenkan itseluottamusta, kaikki tehtiin oikein, Rogov kirjoittaa Facebookissaan.

Henkilökohtaisen koston motiivilla on valtava rooli Venäjän politiikassa tänään. Kyse on Rogovin mielestä systeeminen ominaisuus diktatuureille, joissa ihmisarvo korvataan yleensä itsevaltiaan arvolla.

On aika kysyä: mitä seuraavaksi?

Tiivistäen voi sanoa, että Venäjä on tilanteessa, jossa maan edellisen 30 vuoden kehitys on tarkasteltava uutena kokonaisuutena.

Politiikan tutkija Aleksandr Morozov katsoo, että Venäjä on nykyisen itsevaltiaansa johdolla pisteeseen, jossa vuodesta 2014 kestänyt vakiintunut vuoropuhelu Euroopan ja Yhdysvaltojen kanssa on päättynyt.

Ulkopolitiikassa Venäjä on realisti ja käyttää hyväkseen heikkoja johtajia.

Tämä on nähty viime aikoina Armeniassa ja Valko-Venäjällä, joissa kansalaisten liikehdintä on taannut Venäjälle poliittisia voittoja ulkopolitiikassa.

Näiden maiden kansalaisilta ei kysytä.

On täysin mahdollista, että Valko-Venäjän viime vuoden mielenosoituksia pidetään myös ulkoisena, geopoliittisena haasteena Venäjälle.

Itsevaltiaiden tapaamisessa helmikuussa Venäjän Sotšissa oli kyse paitsi näyttäytymisestä myös todennäköisesti veloista.

Ulkoisella vihollisella selitetään myös se, miksi Venäjän yli pyyhkäisi tammikuussa protestiaalto, jollaista ei ole Venäjällä Neuvostoliiton jälkeisessä historiassa ennen kohdattu.

Venäjän tilaa kuvaa erinomaisesti Moskovan keskustan patsashankkeen keskeytys. Todennäköisesti maan itsevaltias ei kyennyt päättämään sitä, kummasta hän pitää enemmän:

Neuvostoliiton salaisen poliisin, Tšekan ensimmäisen johtajan Felix Dzeržinskin vai Venäjää, 1200-luvulla vielä Novgorodin suuriruhtinaskuntaa ruotsalaisia ja saksalaisia vastaan taistellen laajentaneen Aleksanteri Nevskin patsaasta.

Äänestys aloitettiin internetissä, mutta jo toisena päivänä kävi selväksi, ettei tuloksen väärentämisestä olisi tullut helppoa. Nevski sai ääniä aivan liikaa.

Arkkitehtonisesti kyse olisi ollut joka tapauksessa huijauksesta. Selvää on, etteivät patsaan ehdottajat ole äänestyksen takana.

”Olisi pystytetty, jos olisi haluttu”, kuvaili ironisesti Dožd-kanavalla arkkitehtuurin tuntija Grigori Revzin.

Venäjä sidottu itsevaltiaaseensa

Venäjää seuraavan on muistettava koko ajan, että keskustelua koetetaan ohjata pois vastausta vailla jääneistä peruskysymyksistä.

Nykyisen johdon rauhallinen siirtyminen eläkkeelle vie hyvinkin vuosikymmenen. Aika vaaditaan, jotta saadaan luotua olosuhteet, joissa nämä voivat luopua vallastaan.

Suomalaisten voisi olettaa muistavan Urho Kekkosen kauden, jolloin ikäiseni lapset kysyivät koulussa kenestä saadaan seuraava Kekkonen.

Venäjän turvallisuuspalvelut, väkivaltaviranomaiset kokoavat omat rivinsä päävastustajansa kohtaamiseen omassa maassaan.

Venäjän johdossa uskotaan maan joutuneen Ukrainassa taistelemaan Yhdysvaltoja vastaan. Ei ihme, että kansalaiset ovat hämmentyneitä.

 -Putin ajattelee, että taistelimme vuosina 2014-15 amerikkalaisia vastaan, emme ukrainalaisia vastaan, miettii päätoimittaja Aleksei Venediktov ohjelmassaan.

Venäjän tv-propaganda puhuu avoimesti Ukrainan presidentistä lakeja kunnioittamattomana diktaattorina. Ulkoministeriö sievistelee keskustelujen kumppanit vihollisen sijaan partnereiksi.

Ulkoministeri Lavrovin puheet epäluotettavista eurooppalaisista eivät sinänsä ole mitenkään outoja. Omat valinnat ovat moraalisesti aina muuta maailmaa oikeutetumpia. Näin on ollut kautta aikojen.

Vuosia jatkunut sumutus ulkoisesta vihollisesta kelpaa jatkossakin. Venäjää voi hyvin pitää ideologisesti Pohjois-Korean kumppanina.

Sarkasmia tietenkin, mutta ei tyhjästä.

Historioitsija ja julkaisija Nikolai Svanidze arvioi Eho Moskvyssa, että Euroopalle kaupankäynnin vähentyminen on huono uutinen, mutta Venäjälle monin verroin pahempi.

Maa on valinnut tyylikseen esiintyä huonojen näkymien kertojana. Suhteet eivät ole parantuneet millään alueella.

Venäjällä vaikuttavat kuitenkin juuri nyt merkittävästi henkilökohtaisuudet, jotka johtuvat yhä enemmän omasta itsevaltiaan roolista vakuuttuneemmasta valtionpäämiehestä.

Venäjän johtaja esiintyy puhuessaan pakotteista voiton varmana, ja aiheuttamaansa tilannetta vähätellen.

Lyhyen ajan kuluessa voi tietenkin käydä niin, että pakotteet toimivat päinvastoin ja helpottavat Euroopan vastaisia toimia, mutta Venäjä on riippuvainen teknologiasta, jota sillä itsellään ei ole eivätkä ihmisetkään missään umpiossa elä.

Navalnyin perustaman tutkimusyhteisön,  FBK:n toiminnan ytimessä on korruption vastainen työ; EU:ssa painottuvat ihmisoikeudet.

Tästä erosta syntyy eriparinen näkemys. Yhdysvaltojen ja Euroopan Venäjälle Navalnyin kohtelun vuoksi asettamat pakotteet eivät nyt heti osu sinne minne pitäisi. Itämeren kaasuputken rakentamisen keskeytys herättää kysymyksiä varsinkin Saksassa, mutta myös muualla Euroopassa.

Facebookissa julkaistu valokuva kadun varrelta Berliinissä

Navalnyi ei enää katoa

Venäjän johto on tehnyt jo pitkään kaikkensa, jotta opposition johtohahmoksi ja maan johtajan ainoaksi näkyväksi haastajaksi noussut Navalnyi olisi pysynyt poissa Venäjältä.

Tai ainakin, että hän olisi näkymätön.

Juuri nyt ollaan aidosti huolestuneita Navalnyin olinpaikasta, tutkintavankeuden jatkumisesta ja hänellä tuomiota varten valitusta leiristä, joka saattaa olla ensisijassa tarkoitettu oppositiopoliitikon murtamiseen.

Vankileirien saariston uumenissa Navalnyi ei saa nopeasti tietoa hänen puolestaan käytävästä keskustelusta, Venäjälle määrätyistä pakotteista tai YK:n vaatimista tutkimuksista tämän myrkyttämiseen johtaneista tapahtumista ja vangitsemisesta.

YLEn juttu vankileireistä: ”Esitutkintavankilasta vangit viedään yleensä selleillä varustettuun junanvaunuun. Vankivaunuja kutsutaan Venäjällä stolypineiksi kovista otteistaan tunnetun pää- ja sisäministerin Pjotr Stolypinin (1862–1911) mukaan.Kuljetus ei välttämättä etene suoraan. Jos vankia ollaan viemässä Samaraan, juna saattaa kuljettaa hänet ensin esimerkiksi Kurskiin.”

Harhauttamisen ammattilaisia

Vastustajan mustamaalaus on poliittisen harhauttamisen yksi muoto.

Navalnyilta peruttiin mahdollisuus esiintyä Amnestyn mielipidevankina hänen toistakymmentä vuotta sitten vaalien alla tekemän videon vuoksi.

Kieltämättä Navalnyi puhuu internetin syövereistä kaivetulla videolla julmasti ja nimittelee siirtotyöläisiä, mutta poliittisessa puheessa itsessään on retorisessa mielessä väkivallalla liioittelukin ollut aiemmin tavallisempaa.

Navalnyin eduksi on sanottava, että myöhemmin hän on puhunut muun muassa Moskovan kaupunginjohtajaksi pyrkiessään näiden samojen ihmisten oikeudellisen aseman puolustamisesta.

Lopputuloksena on, ettei valtavan työn ihmisoikeuksien parissa tehnyt Amnesty voinut omien sääntöjensä puitteissa tehdä muuta ratkaisua ja Navalnyin kannattajien on hyväksyttävä, että Venäjän propagandakoneisto toimi koordinoidusti ja sai samanaikaisilla valituksilla muutettua tämän symbolista asemaa mielipiteidensä vuoksi vangittuna.

Politiikan tarkkailijaksi ja median rahoittajaksi siirtynyt Mihail Hodorkovski arvioi, että nykyisten vallanpitäjien on oltava populisteja. Heidän joukossaan on monenlaisia ihmisiä. Kompromisseihin kykenemättömien ihmisten sijaan hän kannattaa parlamentarismia.

Virkoihin pyrkivissä poliitikoissa on aina sellaisia ihmisiä, jotka kykenevät  samanaikaisesti heijastamaan jopa yhteen sopimattomia näkökulmia.

– Sellaista voi tehdä joko typerys, joka ei rehellisesti näe ristiriitaisuuksia (mutta typerykset eivät pääse presidentiksi), tai ihminen, jolle valta on tärkeämpää kuin hänen omat näkemyksensä – tai ammattimainen petturi.

**

YLE Heikki Heiskanen: Aleksei Navalnyin tapaus jakaa Venäjän oppositiota – kommunistijohtaja pitää petturina, mutta ruohonjuuritasolta löytyy tukea