Koponen
Koponen

Kahdenlaista totuutta

Venäjä on Putin, julisti maan parlamentin alahuoneen duuman puheenjohtaja Vjatseslav Volodin joku vuosi sitten. Toukokuisena lauantaina tuhannet ihmiset eri puolilla Venäjää ilmaisivat mielenosoituksissa, että ”hän ei ole meidän tsaarimme”.

Venäjä valmistautuu presidentti Vladimir Putinin virkaanastujaisiin ja voitonpäivään.

Venäjän nykyjohdon vallankäytön arvostelu näkyy, mutta on pientä siihen verrattuna, mitä on tulossa.  Joukkojen komennot ja lavettien kolinat ovat kuuluneet Venäjän kaupungeissa sotilaiden harjoitellessa voitonpäivän paraateja varten. Menneisyydestä ei voi tulevaisuutta nähdä, mutta mitä historiasta pitää ajatella, ja kuinka tarinoiden pariin saadaan huokuteltua ihmisiä? Entä onko historialla joku sivistävä merkitys ja pitääkö propagandaa ymmärtää?

**

Venäläisen suuren kansallisen juhlan voitonpäivän viettoon mukaan otettuja oranssimustia Yrjön nauhoja näkee myös eurooppalaisissa kaupungeissa ja Yhdysvalloissa, joissa paikalliset venäjänkieliset muistavat sukulaisiaan Kuolemattoman rykmentin marssilla. Yhdysvalloissa mukaan on pyydetty myös paikallisia veteraaneja. Marssi on Venäjän rajat ylittävä hanke.

Toisen maailmasodan Euroopassa päättymisen juhlinnassa on vuosi vuodelta yhä vähemmän kysymys veteraanien muistoista. Sykähdyttävät tunteet ovat entistä useammin täysin kuviteltujen tarinoiden varassa. Silti monen nuoremman ihmisen rinnassa pomppailee neuvostoarmeijan suuren voiton huuma. Tunnetta ei pidä vähätellä.

Kovia otteita Pietarissa lauantaina 5. päivä toukokuuta 2018.

Kun Kuolematon rykmentti koottiin vuonna 2012 ensi kertaa Tomskin kaupungissa, ihmiset kantoivat sukulaisten kuvia muistellen näiden kohtaloa. Sittemmin Venäjällä marssi omaksuttiin valtion viralliseen propagandaan. Nyky-Venäjän menneisyyden hallinnassa eletään monella tavalla aikaa ennen vuotta 2014 ja Krimin miehitystä sekä sen jälkeistä voiton huumaa.

Kansankunnan kollektiivisen muiston kaupallistaminen ja politisointi onnistuu juonellisten historian tarinoiden vahvistamisella. Eikä Venäjä tietenkään ole mikään poikkeus. Historiasta kiistellään ja sen käyttöä arvioidaan monin kriteerein.

Eri puolilla Venäjää otettiin kiinni yli 1 600 mielenosoittajaa.

Venäjän kulttuuriministeri Vladimir Medinski on tullut yhtäältä tunnetuksi historian myyteistä kirjoittaneena tutkijana kuin oman akateemisen väitöskirjansa teossa huijanneena valtiojohdon propagandaohjelman toteuttajana ja muun muassa elokuville annettavien tuotantotukien ylimpänä valvojana.

Koko maa yhdessä kuvassa.

Tutkimuksissa on muistutettu, että venäjän kielessä on totuudelle kaksi ilmaisua, jotka on hyvä tietää: istina, ikuinen, raamatullinen totuus, ja pravda, jonka merkitys vaihtelee kulloistenkin poliittisten tavoitteiden mukaan. Pravdaa voidaan muokata. Venäläisten silmissä pravda on ikään kuin lopullisesti vahvistettava totuus, joka liittyy oikeudenmukaisuuteen – keskiaikaisia lakikirjoja kutsuttiin myös ”pravdoiksi” ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattajalehti oli nimeltään Pravda. Pravdaa voi sarkastisesti käyttää kun kyseessä on niin sanottu vaihtoehtoinen tosiasia.

”Tsaari on pidätetty.” @meduza

Ilta-Sanomien toimittaja yllätti tammikuun puolivälissä Venäjän ulkoministerin Moskovassa kysymällä: kuka ampui Mainilan laukaukset vuonna 1939? Jokavuotisessa ulkomaalaisten toimittajien kyselytilaisuudessa vuoden 2018 alussa haastateltavana ollut ulkoministeri Sergei Lavrov väisteli ja vieritti vastauksensa sujuvasti historiantutkijoille sekä ehdotti, että tarvittaessa voidaan perustaa vaikka erikseen historiakomissio selvittämään tapahtunutta.

Talvisodan aloittaja on ollut jo vuosia sodan molemmille osapuolille aivan selvää. Neuvostoliiton itse ampumat tykinlaukaukset oikeuttivat Neuvostoliiton muodollisesti hyökkäämään Suomeen. Neuvostoliitto epäonnistui tavoitteessaan miehittää Suomi ja kutsui toisen maailmansodan ensimmäistä merkittävää taistelua vuosikymmeniä rajakahakaksi.

Me suomalaiset kirjoitamme joskus talvisodan isolla kirjaimella painottaaksemme lyhyen sodan puolustustaistelujen merkitystä. Sodan tapahtumat on kirjattu moneen teokseen ja tutkimukseen.

Arkistot pysyivät Neuvostoliitossa pitkään kiinni. Ihan kaiken ei voida varmasti sanoa vieläkään tulleen selvitetyksi, mutta niin suomalaiset kuin venäläiset tutkijat ovat olleet jo vähintään vuodesta 1989 samaa mieltä siitä, että marraskuussa vuonna 1939 ammutut niin sanotut ”Mainilan laukaukset” olivat neuvostoliittolaisten omien tykkien ampumia.

Totuudeksi Venäjän käyttämää tapahtumakuvausta Krimillä tai Mainilan laukauksista ei kuitenkaan voi vääntää, vaikka miten todisteltaisiin. Siksi nykyisessä tilanteessa Venäjä on ottanut aluekaappauksiensa selittämisen tueksi koko viitekehyksen uudelleen kirjoittamisen.

Talvisodan alku on meille selvää kuin pläkki, mutta sitä se ei ole välttämättä edes kokeneelle ja paljon nähneelle diplomaatille. Venäjällä ajatellaan yleisesti, että sota Suomea vastaan alkoi vasta Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon vuonna 1941. Siitä tuli Suuri isänmaallinen sota erotuksena aiemmalle Isänmaalliselle sodalle, jonka Venäjä kävi Napoleonin armeijaa vastaan vuonna 1812.

Lavroville kysymyksen esittäneen toimittaja Arja Paanasen mielestä ulkoministerin vastauksella on merkitystä, koska se osoittaa, miten Venäjän johto suhtautuu historian tosiasioihin aikana, jolloin Venäjä on hyväksynyt vaihtoehtoisia ”totuuksia”. Vaihtoehtoisena tulkintana voidaan pitää tarvetta kieltää sotilaiden osallistuminen taisteluihin Itä-Ukrainassa ja Krimin miehitykseen.

Talvisodasta tehdään osa isompaa maailmanlaajuista sotatointa Neuvostoliittoa vastaan. Hieman samaan tapaan Venäjä väittää Krimin olevan osa ikiaikaista Venäjää, jossa Venäjän henkinen perustaja ruhtinas Vladimir otti kasteen jo vuonna 988. Venäjällä puhutaan niemimaan paluusta historiallisen Venäjän yhteyteen.

Mainilan laukaukset – aikansa vaihtoehtoinen totuus

Venäjä on haluton korostamaan talvisodan syntyhistorian yhteydessä natsi-Saksan kanssa tehtyä hyökkäämättömyyssopimusta. Saksan ja Neuvostoliiton ulkoministerin mukaan nimettyyn sopimukseen liittyi salainen lisäpöytäkirja, jossa Itä-Eurooppa jaettiin Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin.

Etupiirijaon mukaisesti Neuvostoliitto miehitti Baltian ja yritti kaapata myös Suomen. Neuvostoliitossa tätä osaa historiasta alettiin tarkastella uudelleen maan johtajaksi vuonna 1985 nousseen Mihail Gorbatšovin aikana.

Kun suomalaiset ja neuvostotutkijat tapasivat vuonna 1989 Moskovassa, oli esitelmien joukossa Džangir Nadžafovin teksti Neuvostoliiton sotaa edeltäneestä ulkopolitiikasta. Nadžafov toteaa kirjoituksessaan ykskantaan, että maan johdon tekemillä sopimuksilla ei tietenkään ollut mitään yhteistä neuvostokansan intressien kanssa. Nadžafov kuvailee esitelmässään, että kansa sai verimerellä maksaa johtajiensa hirvittävästä virhelaskelmasta.

”1900-luvun historiasta on vaikea löytää yhtä ehdotonta ulkopoliittisen strategian epäonnistumista, kuin oli Neuvostoliitolle Stalinin sopimus Hitlerin kanssa 23.8.1939 eli Molotovin-Ribbentropin pakti, kuten sitä allekirjoittajiensa mukaan kutsutaan”, Neuvostoliiton yleisen historian laitoksen erikoistutkija Nadžafov kirjoittaa.

Mainilan osalta tiedetään, että sotaa edeltäneessä Neuvostoliiton virallisessa nootissa mainitaan ammutun seitsemän tykinlaukausta, jotka olivat surmanneet kolme sotamiestä ja yhden aliupseerin sekä haavoittaneet yhdeksää ihmistä. Tähän vedoten Neuvostoliitto vaati suomalaisia vetäytymään 25­-30 kilometrin päähän rajasta.

Venäläisissä arkistotutkimuksissa on 1990-luvulla selvitetty, että sellaisia joukko-osastoja, joita Neuvostoliitto väitti ammutun Mainilan kohdalla ei itse asiassa ollut niissä paikoissa eikä niin paljon kuin neuvostotutkimuksessa on väitetty. Tämä selittää osaltaan sitä, ettei tykkitulessa kuolleiksi ilmoitettujen sotilaiden ruumiita ole pystytty tunnistamaan. Tällainen vie pohjan väitteiltä, joiden mukaan koko laukauksia ei koskaan ollutkaan vaan, että ne ovat suomalaisten propagandaa.

Venäläiset tutkijat kiinnittivät vuonna 1990 huomiota siihen, että tutkittaessa Leningradin sotilaspiirin arkistossa kiintyi huomio näistä niin sanotuista Mainilan laukauksista kertovassa sanomassa siihen, että tämä oli kulkenut Moskovasta Leningradiin. Presidentin arkistosta viime vuosina saaduista asiakirjoista selviää, että samassa arkistonipussa on säilytetty Moskovassa politbyroossa laadittuja sanomia ja Pravdassa 1. päivä joulukuuta 1939 julkaistu työläisten tyrmistynyt Suomen-vastainen purkaus.

Kansan onni – Stalin

Nyky-Venäjä on johdonmukainen

Historia vaikuttaa eheältä kokonaisuudelta, koska jälkeenpäin voidaan muodostaa selkeä kuva kiinnostavine tarttumakohtineen. Joskus yksityiskohdat ovat raskaita kannettaviksi ja edellisen sukupolven kokemukset saattavat olla vielä liian lähellä. Muistikuvat ovat voimakkaita ja ristiriitaisiakin.

Ulkopolitiikkaa ei johdeta historiaa muokkaamalla. Tarkoitus on vaikuttaa ulkomailla. Toki historian tarinat ovat poliittisia.

Kansakunnille rakennetaan juonellisia tarinoita kuvaamaan omaa historiaa parhain päin. Suomalainen esimerkki ovat Vänrikki Stoolin tarinat. Runoilija Johan Ludwig Runebergin tekstit saivat suomalaiset näkemään Venäjälle vuonna 1809 hävityn sodan aivan toisessa valossa 40 vuotta sodan jälkeen.

Diplomaatit eivät ole Lavrovin mielestä parhaita historian selittäjiä, ja samaa mieltä ovat olleet myös Paanasen esittämää kysymystä kommentoineet ammattihistorioitsijat. Tyhjänpäiväisenä Paanasen kysymystä ei silti voi pitää. Nykyisessä maailmantilanteessa ei keinotekoisille ristiriidoille ja vääristymille pitäisi olla sijaa.

Poliitikkojen sotkeutumisesta historiantulkintoihin on meillä Suomessakin kokemusta pitkäaikaisen presidenttimme Urho Kekkosen ajalta, jolloin vakiintui muun muassa laajasti neuvostonäkemys siitä, että Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden. Lahjana saatu itsenäisyys sopi niin Suomen kuin Neuvostoliiton sodan jälkeiseen tarinaan.

Me Suomessa muistelemme edelleen mieluummin talvisodan taisteluita ja uhrautumista kuin Leningradin piiritystä Venäjälle tärkeän Suuren isänmallisen sodan aikana. Saksalaisten ja suomalaisten piirittämässä kaupungissa kuoli arviolta 800 000 ihmistä.

Tosiasioilta ei pidä ummistaa silmiään

Historiankirjoituksen kannalta lähdekritiikillä on erityinen merkitys. Historian kirjoittajan on nojauduttava useisiin lähteisiin. Perinteisesti tietoa on haettu kirjoitetuista aineistosta, mutta viime vuosikymmeninä myös suullisen historian keräämisestä on saatu lisää valaistusta menneeseen.

Muistelmia on kuitenkin edelleen pidettävä toissijaisina lähteinä. Tämä unohtuu helposti ihmisiltä, jotka uskovat monien romaanien ja varsinkin käsikirjoitettujen draamaelokuvien kertovan asiat niin kuin ne tapahtuivat.

Tositelevisiossa, jossa jokin asia ensin esitetään ja sitten kerrataan vielä osallistujien kanssa, on kertaus luonteva osa katsomiskokemusta. Pidämme salaliitoista, jotka on koottu heppoisin perustein, tai mietimme, että tämän olemme kokeneet henkilökohtaisesti itse. Jopa toisteisesti.

Venäjällä tällainen televisioon sopiva ohjelmamuoto on valjastettu politiikan tekoon. Venäjän presidentinvaalien aikana nähtiin useita Vladimir Putinin elämästä ja hänen viime vuosien aikana tekemiensä poliittisten päätösten taustoista kertovia dokumentaarisia elokuvia.

Elokuvissa maanantaina 7. päivä toukokuuta virallisesti 4. kautensa aloittava presidentti kertoi muun muassa määränneensä joukkoja Krimille, jonka Venäjä otti haltuunsa vuonna 2014 Ukrainalta.

Suurimmalle osalle ihmisistä kokonaisten tarinoiden käsittämiseen riittävät yksinkertaisesti kirjat ja elokuvat. Historialliseksi luokiteltu tapahtuma toistuu tuskin koskaan samanlaisena. Silti vertailuja tehdään. Nykyisin pidetään tehokkaana vaikuttamiskeinona sitä, että kerrotaan todistetuista tapahtumista – mutta vain osittain. Dramatisoituun ja juonellistettuun historiankirjoitukseen riittää todellisen kertomuksen osa.

Elokuussa 2008 käydyn Venäjän ja Georgian välisen sodan voi nähdä käännekohtana, jonka jälkeen vaihtoehtoisissa medioissa alettiin laajemmin levittää Venäjän hallituksen näkemyksiä. Venäjä miehitti ensi kertaa naapurinsa alueen vedoten siihen, että Venäjän oli puolustettava georgialaisten aloittaman kansanmurhan kohteeksi joutuneita osseetteja. Näille venäläiset olivat jo vuosia jakaneet auliista Venäjän passeja.

Sotatoimien aluksi Etelä-Ossetiassa taistelleet georgialaiset esittivät joutuneensa huijauksen kohteeksi, kuten Suomi talvisodassa. Vertaus voi olla kaukaa haettu, mutta sopii tarinan pohjaksi. Nyt vuosia myöhemmin monet ovat halunneet esittää sodan Etelä-Kaukasuksella samanlaisena tapahtumana kuin Krimin miehittämisen.

On kuitenkin liioittelua sanoa historian toistavan itseään. Se ei ole koskaan samanlaista uudelleen, vaikka Krimin asukkailla ei ollutkaan yhtään sen enempää mahdollisuutta välttää Venäjän miehitys kuin Georgiasta erotetun Etelä-Ossetian asukkaillakaan on ollut. Neuvottelut rajoista ovat kesken.

Venäjä käyttää julkisuutta taitavasti hyväkseen ja toimii kuten jo aiemmin, jolloin Georgiaan kuuluneet Etelä-Ossetia ja Abhasia tunnustettiin itsenäisiksi alueiksi. Käytännössä nämä tosin ovat Venäjästä riippuvaisia kuten myös Krim.

Elokuvan propagandamerkitys vahva

Yksi elokuvan ja muunkin historian kerronnan kannalta hyvä esimerkki on Venäjän vallankumouksesta kertova ohjaaja Sergei Eisensteinin elokuva Lokakuu, jossa Pietarin työläiset hyökkäävät keisarilliseen talvipalatsiin vuonna 1917. Vuosia tapahtuman jälkeen kuvattua elokuvaa on pidetty lähes dokumentaarisena työnä, vaikka kohtaukset ovat täysin kuviteltuja.

Venäjä piti järkevänä tehdä vuonna 2014 tapahtuneesta Krimin miehityksestä melodramaattisen elokuvan Krim, jossa on aineksia tosiasiallisista tapahtumista. Viime vuonna ensi-iltansa saaneen elokuvan käsikirjoitus on laadittu klassisen rakkaustarinan muotoon ukrainalaisen naisen ja venäläisen miehen suhteen mutkistumisesta Ukrainan Maidan-liikkeen ja Krimin tapahtumien vuoksi.

Krimin miehityksen jälkeen Venäjällä on jouduttu muuttamaan paitsi historianopetusta myös muokkaamaan itseymmärrystä Venäjän roolista Euroopassa.

Venäjän on vaikea sovittaa omaa historiaansa yleiseen eurooppalaiseen käsitykseen, koska maassa on kansallisen itsetunnon kohottamisen vuoksi korostettu entisestään Neuvostoliiton merkitystä Saksan kukistamisessa ja vähätelty Euroopan unionin merkitystä jo sen syntyajoista alkaen. Venäjällä pidetään poliittisesti EU:n merkitystä Yhdysvaltojen valitseman politiikan toteuttajana maanosassamme.

Jossain mielessä on palattu muutama vuosikymmen taaksepäin, vaikka tilanne ei ole tutkijoiden tai valtiomiesten tasolla yhtä huono kuin sotien jälkeen. On kuitenkin muistettava, että Eurooppaa toisen maailmansodan jälkeen jakanut poliittinen tilanne – niin sanottu kylmä sota, tarkoitti myös sitä, ettei suomalaisilla historiankirjoittajilla ollut mahdollisuutta käydä ajankohtaisista ja läheisistä asioista kunnon vuoropuhelua naapurimaan kollegoidensa kanssa.

Ilmapiiri on nykyään täysin toinen kuin Berliinin muurin murruttua vuonna 1990 ja Neuvostoliiton lopulta hajottaneen avoimuuspolitiikan, perestroikan aikana, jolloin maassa alettiin selvittää myös historian hämäriin jääneitä asioita. Yksi tällaisista tarkennuksia saaneista tapahtumista oli talvisota.

Vielä emme tiedä sitä, pitäytyykö Venäjä jo kertaalleen kuopatussa historian vääristymässä ja käyttää Mainilan laukauksia edelleen myös propagandassaan. Kuvan keinoin selitetään kaikkea, mutta irrallisten vaihtoehtoisten tarinoiden levittäminen voi myös epäonnistua, kuten on käynyt selväksi Syyriassa. Tämä ei kuitenkaan vähennä vaikutusta, koska mahdollisesti tarkoituksena on päästää tieten tahtoen julki informaatiota ja hämmentää tilannetta

Eri valtioiden psykologisen sodankäynnin keskusten käymä peli on niin monimutkaista, että tavallisten kuolevaisten on vaikea saada siitä mitään tolkkua, kuten akateemikko Andrei Saharov muistutti aikoinaan muistelmissaan atomipommin kehittämisestä toisen maailmansodan aikana.

Syitä erilaiseen historiaan monia

Historian käsityksen muokkaaminen elokuvan keinoin puhuttaa laajemminkin kuin muka-dokumentaarisuutensa vuoksi. Erityisesti kahden kohun myötä pääteltiin Venäjällä vuonna 2017, ettei maa ole valmis kohtaamaan historiaansa muiden kertomana.

Brittielokuvaa ”Stalinin kuolema” kiellettiin esittämästä teattereissa ja vain muutamat teatterit uhmasivat maan kansanedustajien tekemään päätöstä. Stalinin perintöä ei haluttu pilkattavan.

Venäjällä sakon uhalla kiellettyä elokuvaa on vastikään esitetty myös Suomessa.

Tutkijoiden mielestä päätös elokuvien hyllyttämisestä kertoo poliitikkojen pelaamisesta varman päälle ja toisaalta historian tarinoiden merkityksestä. Taustalla on historian tulkintojen ja opetuksen politisoituminen Venäjällä. Monia venäläisiä elokuvan satiiri saattaa huvittaa, mutta suomalaistutkijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että oman lähihistorian tapahtumien esittäminen huvittavassa valossa englantilaisen populaarikulttuurin keinoin ja Stalingradin taisteluiden muistopäivän läheisyys ovat iskuja kansallistuntoa kohtaan. Stalinin arvostus on noussut kansalaisten parissa tehdyissä kyselyissä.

Balettitanssijan ja keisarin rakkaustarina, elokuva Matilda on puolestaan omiaan nakertamaan ylipäätään vanhoillisia käsityksiä keisariperheen asemasta ja arvokkuudesta, jota söi ensin 70 vuotta sosialismia ja sen jälkeen 1990-luvun ryöstötalous. Jokainen voi valita oman näkemyksensä.

Näkyvimmin elokuvaa on vastustanut Venäjän valloittaman Krimin niemimaan korkeimpana syyttäjäviranomaisena toiminut nykyinen Venäjän parlamentin alahuoneen duuman kansanedustaja Natalia Poklonskaja. Hän vaati jo pelkästään elokuvan esittelyn nähtyään Venäjän pääsyyttäjää tarkastamaan, rikkooko elokuva lakia, joka kieltää uskovaisten tunteiden loukkaamisen.

Historia on ajassa muuttuvaa

Sanotaan, ettei Venäjän historiaa pysty ennustamaan. Tätä näkemystä selittää se, että arkistojen avautumisessa noudatetaan Venäjällä toista järjestystä kuin monessa muussa maassa.

Suomen historiassakin on omat hauraat kohtansa, mutta lähes kaikesta voidaan puhua ja arkistot ovat avoimia. Historia on harrastajille mielenkiintoista juuri monien tutkijoiden työn vuoksi. Eri näkökulmat avaavat monipuolisesti mahdollisuuden tehdä johtopäätöksiä ja puhtaasti viihtyä tutkimusten parissa.

Vaikka talvisota tuntuu loppuun kalutulta asialta, löytyy tähän historian tapahtumaan monta vielä käsittelemätöntä kulmaa. Oma kansallinen selviytymistarina kerrotaan yhä uudelleen ja uudelleen.

Historiantutkimus voi tuoda valoon uusia piirteitä ja täydentää vanhaa vain jos entinen tutkimus otetaan huomioon. Tutkimuksen kannalta ei ole järkevää, jos uudet sukupolvet jatkavat ikään kuin unohtaen monia jo selvitettyjä asioita uuden näkökulman vahvistamisen vuoksi.

Venäjällä katsotaan hirmuhallitsija Stalinin olleen suuri järjestelijä ja merkittävä hahmo, jonka miljoonien ihmisten murhaamiseen johtaneet päätökset olivat välttämättömiä. Vuonna 2018 niin Suomessa kuin Venäjällä keskustellaan vallankumouksen vaikutuksesta ihmisiin ja kansakunnan kehittymiseen.

Kommentit (1)

  1. Perusporvari

    Valikoivaa ja suhtellisuudentajun puutteesta kärsivää on meidän valtakunnailsista medioista saama kuva naapurimaamme Venäjän olosuhteista ja tapahtumista.
    Hyvänä esimerkkinä,mainitsemistasi nulikoiden tuottamasta rähinoinnistä aikaansaatu hulina,jota meillä käsiteltiin ajankohtaisohjelmissa .
    Kun kuten ennustan,Venäjän viimeiseksi jäävä Presidentti astui tsaristisin menoin astui virkaansa loisteliain menoin,tuota tapahtumaa yksikään naistenlehti ei käynyt huokailemassa, prameuden perään,noin esimerkiksi.
    Ennustan näet naapurimaamme muuttuvan seuraavan kuudenvuoden aikana perustuslailliseksi monarkiaksi,eli Romanovit tulevat saamaan historiallisen hyvityksensä,niistä katalien länsimaiden aikaansaamista petomaisista operatioista,joita kutsutaan Venäjän vallankumouksiksi.
    Voitonpäivän tapahtumista meidän viestimemme eivät juurikaan raportoineet,eivät edes hienosta totaalisen valkoisenarmeijan rotupuhtaasta marssista,missä valkoiset venäläiset ,miehet ja naiset marssi,esitellen itsestään parhaat puolet ja kurinalaisuuden,oli ilo katsella aivan taiteellisena suorituksena, suoraan netin kautta Moskovan television välittämänä.
    Kuolemattomien marssilla,joka myös jäi yleläiseen maailmankuvaan tyytyvältä huommaamatta se miljoonalukuisen marssin,jonka eturivissä muuten marssi Benjamin Netanjahu,Vladimir Putinin rinnalla,eikä suuria riitoja näyttänyt olevan havaittavissa,vaikka paluumatkalla Netanjahu käski iskusta Venäjän toisen yhteistyökumpanin asemiin.
    Näihin havaintoihin perustuen olen ottanut tavakseni seurata muunkin maailman medioita,etten jäisi siihen tukahduttavaan mediakuplaan, minkä meikäläiset toimittajat nykyisin meille tarjoavat.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *