Kirja-arvio: Anna-Lena Laurén – Samettidiktatuuri

Tiiviisti valtavasta Venäjästä. Tunteella ihmisistä. Ymmärtäen valheen, ja mahdollisuudet, joita ihmiset käyttävät hyväkseen, elääkseen – valtavassa kotimaassaan.

”Venäjä ei pääse koskaan eteenpäin identiteettinsä haussa, jos silottelu ja hämärtäminen ei lopu. Eikä se lopu niin kauan kuin Venäjää johtaa [Vladimir] Putinin hallinto. Putinin hallinto ei kuitenkaan ole ikuinen, muutos tulee. Kysymys on, kuinka kauan siihen menee ja kuinka paljon sitä ennen hukataan aikaa.”

Samettidiktatuuri – Vastarintaa ja myötäilijöitä Venäjällä (Teos & Förlaget, 2021, 199 s. Suomennos Kaisa Sivenius) on Anna-Lena Laurénin (s. 1979) kunnianosoitus venäjäläisille.

Kirjan nimi on kuvaava. Samettidiktatuurissa kulisseihin lakataan reagoimasta.

Kremlin propagandakoneistolle, työnteko on pelkkää esitystä. Kyse ei ole alkuunkaan siitä, että kaikki uskoisivat, mitä sanoo. Kyse on siitä, että hallitsee roolin, jonka on ottanut vastaan.”

**

Laurén kysyy ihmisiltä ja kertoo lukijoilleen. Hän selvittää, kuinka kaikilla on oikeus omaan näkökulmaansa mutta kaikkien näkökulmat eivät ole kaikissa yhteyksissä saman arvoisia.

Jos toisin väittää, ei voi ymmärtää, mitä todella on tapahtunut. Yhdeksän kertaa kymmenestä Venäjällä kysymykseen vastataan ensin – ei!

Laurénin matkassa tietoa kertyy monin tavoin: pääset mukaan yhdessä ystävien kanssa vietetyn illan keskusteluun ja kohtaamisiin kotimatkalla trollikassa. Haastattelumatkoilla aukeaa Venäjä. Ei pelkästään se, minkä sanottiin ennen vanhaan näkyvän taksin ikkunasta.

Venäjän kiinnostavuus on yhtä hyvin uimahallin säännöissä kuin siinä, miten kirjeenvaihtajia kohdellaan presidentin tiedotustilaisuutta odoteltaessa tämän biljardipöydän ääressä.

Alueellinen suurvalta voi hyvin kun katsoo Moskovassa postattuja Facebook-päivityksiä.  Hipsterikahviloiden lisäksi on paljon muutakin. Tekee jo mieli lähteä turistiksi.

Laurénin mukana nojatuolimatkalla on pakko vaihtaa välillä asentoa, koska niin monet seikat aiheuttavat tuskastumista. Mutta kuten yksi kirjan lukenut kollega sanoi: loppua kohden pitää jo hidastella, koska haluaisi lukea enemmän.

Hufvudstadsbladetin ja Dagens Nyheterin kirjeenvaihtaja peilaa ihmisiä ja valtiokoneistoa; kaatopaikaksi muutettavien hillamaidensa puolustajia pohjoisessa – nyky-Venäjän viljelijöiden kamppailua etelässä jättiläismäisten elintarviketuottajien ahneutta vastaan.

Rajuja aiheita ihmisten kanssa koettuna ei ole helppoa kantaa, mutta vuodet Venäjällä eivät silti ole läpeensä kyynistäneet Laurénia, vaikka päällimmäiseksi nousevat huomiot kaiken suhteuttamisesta ja venäjäläisten käsityksistä valheista.

Kreml haluaa ihmisten uskovan, että mikään ei ole totta ja kaikki valehtelevat.

  • Kaikkea ei tarvitse apinoida muilta, ilmoitti Putin viikottaista propagandaa juontavalle toimittaja Pavel Zarubinille, joka ihmetteli sitä, ettei valtion päämies kuvauttanut itseään monien muiden tapaan koronarokotteen kanssa.

Laurén arvioi, että Putinin Venäjällä kaikki pitää silottaa ja hämärtää, kipupisteiden ympärille on rakennettava esteitä, upotettava ne epäolennaisuuksiin, kunnes ne eivät näy. Suhteellistettava loputtomiin, kunnes mikään ei enää ole totta ja ymmärtäminen on mahdotonta.

Toisaalta asioiden suhteellistaminen ei ole aina tietoista. Se on vain aina käden ulottuvilla, kätevä työkalu napata käyttöön, ja se tapahtuu vaistomaisesti, enempiä ajattelematta.

Moni kutsuu Venäjää jo totalitaariseksi valtioksi, koska sananvapaus on jatkuvasti uhattuna ja poliittista vastustajaa voidaan kiduttaa ( jos ei saada tapettua). Sosiaaliseen mediaan pantu postaus voi johtaa vuosien vankeuteen.

Muutoksia ja vastarintaa vastassa ovat mielikuvituksettomat ja pelokkaat byrokraatit.

Mutta kuten ennenkin – Venäjää seuraava voi ammentaa loputtomasta tosiasioiden, huhujen, epäilyn ja tunnekuohujen seasta aitoa ihmisistä välittämistä. Tai vaikka hevosista ja lapsista vilpittömästi ja taidolla huolehtivasta valmentajasta, kuten Anna-Lena ja hänen tyttärensä Pietarissa, jossa nämä käyvät joka viikko ratsastamassa.

  •  Venäjä, Ukraina ja Etelä-Kaukasus. Anna-Lena Laurén on palkittu työstään toimittajana, kirjeenvaihtajana, joka jatkaa hienoa perinnettä: kirjoittaa ihmisten kohtaamisista.

”Putinin Venäjä ei kenties ole puhdasverinen diktatuuri, mutta puhdasverinen autoritaarinen yhteiskunta se monella tasolla on. Mitään toimivaa puoluejärjestelmää ei ole, eikä rehellisiä vaaleja, sananvapaus on jatkuvasti uhattuna ja oppositiota vainotaan ja estetään asettumasta vaaliehdokkaaksi, koska on osallistunut mielenosoitukseen tai kirjoittanut artikkelin sosiaaliseen mediaan. Tutkivia journalisteja uhkaillaan, pahoinpidellään ja murhataan. Luettelo jatkuu loputtomiin.”

Kirjoittaminen on valintoja, kiteytykset tekevät lukemisesta nautittavaa.

– Mieletöntä ei ole kulissien pystytys sinänsä, vaan sen jatkuminen siitä huolimatta, että se ei petä ketään.

– Huhu korvaa täsmätiedon, minkä seurauksena ”kaikki tietävät” saattaa käytännössä tarkoittaa mitä hyvänsä.

– Kuinka paljon väärinymmärryksiä täytyy syntyä paitsi ulkomaalaisten ja venäläisten välillä, myös venäläisten itsensä kesken vain, koska venäläiset ovat vakuuttuneita siitä, että ymmärtävät kaiken tarvitsematta kysyä?

Miksi Putinia edelleen tuetaan Venäjällä vahvasti?

Venäjän tulevaisuuden varalle tehdään akateemista tutkimusta. Ajatuksia on kuitenkin syytä suoda myös menneelle. Venäjän sosiologien nykyisiin merkkihenkilöihin kuuluvan Lev Gudkovin mukaan avainsanoja on kaksi: illuusio ja hitaus.

Venäjän ainoan riippumattoman mielipidetutkimuslaitoksen, Levada-keskuksen johtajana toimineen tutkijan näkemys kannattaa pitää mielessä.

Illuusiossa on kyse siitä, että ihmiset tekevät päätöksen tukea Putinia riippumatta siitä, mitä todellisuus kertoo. Vastaavasti [Donald] Trumpin tukeminen näyttää kestävän mitä skandaaleja hyvänsä. Hitaus on Gudkovin mukaan erityisesti neuvostoajan jälkeinen ilmiö. Ihmiset päättävät pysyä passiivisena. Valtion propagandaan ei toki uskota, mutta ei sitä kyseenalaistetakaan. Jossakin kytee vielä heiveröinen tunne siitä, että täytyy puheissa jotakin perää olla. Sama tunne määrittää usein populistien tukea lännessä.”

Laurén on nähnyt sen, kuinka länsi lähestyy Venäjää.  Pohjoismaatkin ovat jo muuttuneet mustavalkoisemmaksi ja suvaitsemattomammiksi. Venäjä tarjoaa populisteille rahaa, tilaa ja kannustusta. Venäjä ei kuitenkaan ole synnyttänyt Euroopan oikeistopopulismia.

Sen synty selittyy toisin. Oikeistopopulismin nousun lukeminen Putinin kielteisen vaikutuksen syyksi – niin kuin monet lännessä tekevät – on tyhmää. Se tekee Putinille palveluksen. Hänelle on vain eduksi, jos hänen rooliaan liioitellaan ja suurennellaan.”

Ystävilleen Venäjällä Laurén kertoo painottaneensa, että näiden ihailemat pohjoismaiset hyvinvointiyhteiskunnat rakentuvat kahdelle asialle, joihin he taas eivät usko.

”Yksi on luottamus ja toinen on solidaarisuus. Luottamus viranomaisiin ja solidaarisuus muita kansalaisia kohtaan.

**

Laurén muistuttaa lukijaansa siitä, kuinka viime aikoina virkamiesten mielivaltaan kohdistuva vastarinta on kasvanut paikallisella ja alueellisella tasolla.

Virkamiesten yritykset ”ratkaista” ongelmat puhumalla kaiken suhteellisuudesta tai pyyhkäisemällä vaikeat päätökset pois tyhjin lupauksin eivät enää toimi.

Esimerkiksi käy vaikka maan uusi jätepolitiikka. Samaan aikaan kun suomalaisessa julkisuudessa jo puhutaan Venäjällä avautuvista valtavista kiertotalouden markkinoista, esitellään Venäjällä jättimäisiä suunnitelmia jätteenpolttolaitoksista, joissa on määrä polttaa tonneittain lajittelematonta jätettä. Hankkeiden ekologisuutta todistetaan vain toteamalla, että niissä  noudatetaan ”korkeinta kansainvälistä standardia”.

Kukaan ei usko. Kansa tietää, että väite on tuulesta temmattu. Olennaista ei ole vain se, että ihmiset näkevät valheen läpi, vaan että he myös tekevät johtopäätöksiä ja käyvät vastarintaan.”

Linkki: YLE Ulkolinja Venäjän roskasota

Arkangelin alueella lähes tiettömien taipaleiden takana on kuohunut kuukausikaupalla.  Sinne aiottiin kipata myös yhä laajenevan Moskovan jätteitä.  Paikanpäällä Laurén teki kuitenkin Venäjästä paljon kertovan havainnon. Šiesin kaatopaikkahanketta vastustavien aktivistien mukana on myös Stalinin muotokuva.

Venäjällä diktaattorin mainetta on pidetty yllä suurena järjestelijänä tai kuten Laurén muistuttaa ”menedžerinä” (manager).

Tästä nykyjohdon väistämättä yhä korkeammalle nostamasta hahmosta – Kansan isästä – on tullut hyväksytty laajemminkin. Putinismi ammentaa historiastaan ja Suuri isänmaallinen sota pakottaa väistämättä jonkinlaiseen Stalinin kunnianpalautukseen. Menneisyyden lasti ohjaa nykyisyyttä.

Voi olla niinkin, kuten Laurén kirjoittaa, että joskus voi olla paljon vaikeampi katsoa omaa menneisyyttään silmiin kuin asettua kaivinkoneen tielle.

Venäjän nykyisyyttä kuvaa oivalla tavalla myös kirjailija Astrid Lindgrenin hahmon Katto-Kassisen suosio: ”Kilttiä ihmistä pidetään Venäjällä usein hölmönä ihmisenä. Hurmaavat ryökäleet, jotka tietävät, kuinka itselle hankitaan etua, ovat sen sijaan arvossa. Sitä paitsi lurjukset ja ryökäleet; ovat kiinnostavampia kuin oikeamieliset tosikot. Venäjällä onnellinen loppu ei ole tärkeä, eihän edes ole uskottavaa, että oikeus voittaa. Niitä taas, jotka huijaavat järjestelmää ja höynäyttävät auktoriteetteja, rakastetaan.”

Auktoriteetit pitävät mielellään etäisyyttä – korona-ajan Putinin bunkkerissa majailu on tietenkin poikkeuksien poikkeus, mutta muutenkin yhä harvemmin ainakaan ulkomaalaiset toimittajat edes pääsevät jututtamaan suoraan virkamiehiä.

Presidentin vuosittaiset tiedotustilaisuudet taas ovat ihan muuta tarkoitusta varten kuin tiedon välittämiseen.

Laurén tuntee kirjeenvaihtajan arjen, johon kuuluu monesta lähteestä saadun tiedon yhdistäminen. Samaa työtä tekevät myös venäläiset kollegat.

Kremlin suurin vahvuus on kaaoksen ja hämmennyksen synnyttämisessä, ja pientä pelkoa pidetään mielellään yllä. Siksi journalistin täytyy joka hetki punnita mistä pitää ja mistä ei siedä raportoida, mikä puolestaan saattaa johtaa vihanpurkauksiin, kun haukat näkevät Putinin jokaisessa pusikossa eivätkä voi ymmärtää, miksi Venäjän vahdit ”vaikenevat” Putinin sekaantumisesta milloin mihinkin maan ja taivaan välillä.

Muutama vuosikymmen sitten puhuttiin ”neuvostovastaisuudesta”. Tänään Venäjän johto pitää ”ryssänpelkona” sitä, että raportoidaan sen itsensä aiheuttamista ongelmista.

Tästä on Laurénin mukaan tuloksena me vastaan he -asetelma, jossa Venäjän päättäjät pitävät ulkomaisia kirjeenvaihtajia vihollisinaan ja käsittelevät heitä sumeilematta sen mukaisesti.

Venäjäksi tekemissäni haastatteluissa riittää käsittämättömyyksien viidakossa tarpomista. Niiden tekeminen on helposti pitkä rupeama. Lisäksi on selvittävä vielä yhdestä seikasta: monet venäläiset ovat näet tietoisesti tai tietämättään sitä mieltä, että ulkomaalaiset eivät kuitenkaan ymmärrä, mitä he puhuvat. Sen vuoksi he mieluummin pysyttelevät pinnan tuntumassa kuin menevät ytimeen asti. Joutuu penäämään penäämästä päästyään ja esittämään saman kysymyksen yhä uudelleen, kunnes onnistuu läpäisemään epäoleellisuuksien panssarin ja pääsemään siihen, mistä oikeasti on kiinnostunut.”

On varmaa, että Venäjällä puhutaan vastakin poliitikko Aleksei Navalnyista (44 v.), joka on maan itsevaltiaan aidoksi kokema uhka hänen vallalleen. Tästä kertoo myrkytysyrityksestä vasta selvinneen miehen kohtelu, vangitseminen ja tekaistu tuomio.

  • Oikeudenistunnossa Navalnyi seisoi. Eräiden tietojen mukaan hänen on ollut vaikea istua myrkytysyrityksen jälkeen. Vankilassa häntä tiettävästi kidutetaan herättämällä tunnin välein. Näin yritetään saada Navalnyin psyyke murtumaan.

Venäjän johtaja pärjää ennen muuta hiotun propagandan avulla. Se toimii kaikukammiona maan väkivallalla hallitsevan eliitin toimien puolustelussa.

Trollit ohjautuvat – myös Suomessa useiden toimijoiden kautta, mutta vahvin on monipuolinen mediayhtiö RT, jota on luotsannut ainakin nimellisesti Margarita Simonjan (40 v.). Hän aloitti työn 25-vuotiaana.

Simonjan ja Navalnyi ovat tavallaan vastapari; kaksikko, joka tietyin tavoin muistuttaa toisiaan.

Kumpikin on taitava popularisoimaan, ilmaisee itseään yksinkertaisesti ja saa naurajat puolelleen. Kumpikin käyttää puhetta teatraalisesti. Ja hyödyntää sosiaalista mediaa. Simonjanilla on Twitterissä puolisen miljoonaa seuraajaa, Navalnyilla 2,2 miljoonaa.”

Suuri ero näiden kahden välillä syntyy siitä, että Navalnyi uskoo johonkin, kun taas Simonjanilla ei ole mitään vakaumuksia, hän on tyylipuhdas opportunisti.

Päinvastoin kuin Simonjan, Navalnyi on aina ollut peruspoliittinen ihminen. Hänellä on vahvoja vakaumuksia, joiden puolesta hän taistelee. Simonjan ei taistele vakaumuksiensa puolesta. Hän tarkkailee, vihjailee ja kylvää epäluuloja.

Moisessa valheellisuudessa eläminen tekee ihmisen hulluksi. Yksi keino selvitä tilanteesta on vakuuttaa itselleen, että myös muiden maiden päätöksentekijät toimivat täsmälleen samoin. Siksi venäläisten kuulee toistelevan:  Kaikki valehtelevat.”

Venäjällä pitkä historia elämisestä valheen ympäröimänä on johtanut siihen, että venäläiset eivät koskaan usko viranomaisiin eivätkä vallanpitäjiin.

Sen sijaan uskotaan kaikkeen tietoon, jota voi pitää yksinoikeudella saatuna. Jos joku tuntee jonkun, joka työskentelee avainasemassa, esimerkiksi ministeriössä tai suurlähetystössä, häneltä saatua tietoa pidetään hanakasti totuutena. Ei edes kysytä, pitääkö tieto paikkansa.

Tiedän kokemuksesta, että joskus myös toimittajat kuten virkamiehetkin erehtyvät luulemaan olevansa jonkun suuren salaisuuden kantajina kun nämä on päinvastoin pantu sopivan tiedon kuriireiksi, ja joskus tarvittaessa tuon tiedon levittäjäksi. Internetin aikaan ”salaisuuksien” kylväjistä on tullut aina vain innostuneempia.

Laurén opastaa ilmeisestä:  ”Suhde totuuteen ja valheeseen on Kremlissä eriskummainen. Venäjän valtionjohdon kyky puhua räikeästi itseään vastaan on ällistyttävä. Eikä kyse ole vain yksittäisistä valheista. Sitä tapahtuu yhä uudelleen käsittämättömän jääräpäisesti.”

Ollaan täysin tietoisia siitä, että kaikki ymmärtävät kuitenkin. Tässä on yksi syy siihen, että monet venäläiset eivät ylipäänsä välitä tietää päättäjiensä edesottamuksista.

Seurasin erilaisia suoria lähetyksiä kotonani vuonna 2012, kun Putin oli järjestetty jälleen presidentiksi. Laurén oli Moskovan maneesitorilla. Vastavalittu johtaja huudatti yleisöään ja kiitti kansalaisia kyynel silmäkulmassaan.

Kansa hurrasi. Mutta ei suostunut puhumaan toimittajalle.

Yksikään ei halunnut haastateltavaksi. Kaikki ärtyivät kysymyksistä. Lauren kirjoittaa:

Nyt tiedän miksi. Koska nuo ihmiset eivät olleet tulleet Moskovaan omasta vapaasta tahdostaan, vaan vetämään läpi näytelmää. Koska heitä ei lainkaan huvittanut esiintyä pelleinä ja sanoa ulkomaalaisille toimittajille sitä, mitä heidän odotettiin sanovan. Koska he luulivat, että tiesin, kuinka asiat olivat, ja halusin vain tehdä heistä pilkkaa. Koska he eivät halunneet valehdella. Hehän osallistuivat pelkkään muodollisuuteen.”

Jään odottamaan sitä päivää, jolloin saan lukea vihreiden järjestäytymisestä Venäjällä valtakunnalliseksi puolueeksi ja feministisestä ulkopolitiikasta. Toistaiseksi näyttää siltä, että Venäjän suunta on vain entisestään lisätä valvontaa ja väkivaltaa sekä vahvistaa kertomusta siitä, mitä kaikkea vanginvartijat ovat joutuneet ottamaan huomioon työssään vankileireillä.

**

YLE Areena: Mitä Venäjällä uskaltaa sanoa ja kirjoittaa? Lähetyksessä selviää myös, miksi venäläiset rakastavat Astrid Lindgrenin Katto-Kassista. Haastateltavana ovat toimittaja-kirjailija Anna-Lena Laurén etäyhteydellä Pietarista ja Helsingin yliopiston kielten osaston professori Tomi Huttunen. Lähetyksen juontaa Pauliina Grym.

US Vapaavuoro – Jorma Melleri: Putinin samettidiktatuuri tiensä päässä

Anselm [Hbl] René Nyberg: Början till slutet i Ryssland?

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *