Kirja-arvio: Craig Whitlock – Afganistanin sota

Presidentti Joe Biden oli neljäs asevoimien ylipäällikkö, joka sai ratkaistavakseen Yhdysvaltain historian pisimmän aseellisen konfliktin – sodan Afganistanissa.

”Aloittaessaan presidenttinä tammikuussa 2021 Bidenilla oli sama ongelma, joka oli kiusannut Bushia, Obamaa ja Trumpia: kuinka voittaa sota, jota ei voinut voittaa?

Yhdysvaltain hallinto julisti kahdesti – vuonna 2003 ja uudelleen vuonna 2014 – sotatoimien loppuneen.

Oopiumiteollisuudesta oli tullut Yhdysvaltain historian pisimmän sodan kiistaton voittaja.

”Edeltäjistään poiketen Biden arvioi sodan kahta vuosikymmentä hyvin realistisesti. Hän ei yrittänyt vääntää lopputulosta voitoksi. Sen sijaan Biden sanoi Yhdysvaltain saavuttaneen jo kauan sitten alkuperäisen tavoitteensa, kun se oli tuhonnut Afganistanissa olleen al-Qaidan tukialueen.”

Afganistanin sota – Pentagonin salaiset paperit -teoksen (Docendo, 2022) kirjoittajan, toimittaja Craig Whitlockin näkemys Yhdysvaltojen pyrkimyksistä hallita heimojen ja sukujen vanhaa valtiota on karua luettavaa:

”Tosiasioiden sivuuttaminen johti vääjäämättä vilppiin ja lopulta suoranaisiin järjettömyyksiin.”

Sota on koskettanut myös suomalaisia; siihen osallistui meiltä lähes 2 500 reservi- ja ammattisotilasta.

Suomalaiset ovat myös kansalaisjärjestöjen kautta ottaneet osaa moniin hankkeisiin, erityisesti naisten ja tyttöjen aseman parantamiseen tähdänneessä työssä. Ja edelleen tälle työlle on tarvetta. Uusia keinoja ohittaa naisia syrjivät talebanit etsitään kuumeisesti.

Suomalaisen lukijan kannalta on erinomainen asia, että käännöstyöhön tarttui ja teoksen suomensi kokenut toimittaja, päätoimittaja ja kirjeenvaihtaja Kyösti Karvonen.

Kuten konkaritoimittaja Rauli Virtasen useamman vuosikymmenen ajan tekemien matkojen kokemusta hyväksi käyttävässä Ulkolinjan dokumentissa käy ilmi,  on myös toisenlaista maailmaa mahdollista tuntea ja sen asukkaita tukea.

Tavoitteet olivat korkealla myös Yhdysvalloilla, vaikka selkeä suunta hukattiin moneen kertaan. Sotilaallisten epäonnistumisten lisäksi törmättiin mahdottomiin kulttuurieroihin.

Kirjan suomenkielisen painoksen loppusanoissa maanpuolustuskorkeakoulun apulaissotilasprofessori Antti Paronen kirjoittaa osuvasti:

”Siinä missä Yhdysvallat kykeni valtaamaan Afganistanin syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen vuonna 2001 ja syrjäyttämään Taleban-hallinnon, ei se kuitenkaan kyennyt 20 vuoden aikana edes yhdessä länsiliittouman kanssa tuhoamaan liikettä tai poistamaan sen yhteiskunnallista pohjaa. Jälkiviisaasti voitaneenkin todeta Yhdysvaltojen ja lännen yrittäneen rakentaa Afganistaniin ihanneyhteiskuntaa, parhaaseensa pyrkien, mutta ottamatta huomioon maan kulttuurisia perinteitä ja epäonnistuen tässä työssä.

**

Afganistanin sota -teos on journalistinen tutkimus sellaisena, kun se voidaan juuri nyt esittää ymmärrettävästi ja tuoreeltaan.

Whitlock avaa asioita, jotka olivat jo unohtumassa.

Kyseessä oli  – ei enempää eikä vähempää kuin – valheiden verkko. Kun Afganistanissa oli oltu 15 vuotta, sotaan väsyneille amerikkalaisille alettiin kertoa tarinaa, jonka mukaan oli aika lähteä kotiin.

”Pitääkseen yllä ”taistelujen päättymistä” koskenutta mielikuvitustarinaansa kotirintamalla Pentagon jatkoi edelleenkin optimististen rintamauutisten kertomista.”

Alkuperäiset lähteet tuovat esiin uuden näkökulman siihen, mikä meni pieleen ja miksi konflikti jatkui niin pitkään.

Ilman Whitlockin mahdollisuutta käyttää valtalehden The Washington Postin resursseja teosta ei olisi – ainakaan vielä, syntynytkään.

Kirjoittaja muistuttaa, että hänen kotipesässään uutishuoneen seinällä on lehden kustantajana vuodesta 1946 vuoteen 1961 toimineen Philip L. Grahamin sitaatti:

Journalismi on historian ensimmäinen raakaversio”.

Omassa työssäni toimittajana törmäsin 1980-luvulla pomomme sanomaan – toimittajat tekevät muistilappuja historiankirjoittajille.

Vähän laajemmin sanottuna uutisten raportointi on ensimmäinen yritys määritellä ja tulkita merkille pantavia tapahtumia – ensiaskel alituisessa yrityksessä ymmärtää ja tulkita menneisyyttä.”

Aikalaishistoria koukuttaa historiasta kiinnostuneen lukijan siinä missä dekkareita janoavankin. Monet hahmot ovat tuttuja, mutta sivuhahmot kertovat parhaat tarinat.

Kirjan lopussa kerrotaan keskiverto lukijalle riittävällä tavalla lähteistä ja niiden käytöstä aineistona. Pitkän sodan aikana Afganistanin saatua ”opetusta” on koottu yhteen monissa historiaprojekteissa.

The Washington Post sai Lessons Learned -haastattelujen asiakirjat Afganistanin jälleenrakennuksen erityistarkastajan toimistolta SIGARilta vasta sen jälkeen, kun lehti oli tehnyt useita tietopyyntöjä vuodesta 2016 alkaen ja nostanut kaksi tiedonvapauslakiin perustunutta oikeusjuttua.

Tarkastamalla ristiin asiakirjojen päivämääriä ja muita yksityiskohtia aineistosta on pystytty todentamaan myös useita nimettömänä pysyneitä ja viranomaistyönä haastateltuja ihmisiä. Tunnistettujen joukossa oli entisiä suurlähettiläitä, upseereja ja Valkoisen talon edustajia.

Monista teksteistä välittyvät tarinat siitä, että tehtävää on yritetty täyttää niin hyvin kuin on pystytty.

Tällaisen tarinan on kertonut eläkkeellä oleva maavoimien eversti Jack Kem, joka palveli Afganistanin turvallisuusjoukkojen koulutuksesta vastanneen amerikkalaiskenraalin varakomentajana vuosina 2009–2011.

Kem arvioi, että vain 2–5 prosentilla afganistanilaisalokkaista oli kolmasluokkalaisen lukutaito huolimatta Yhdysvaltain yrityksistä saada miljoonia afganistanilaislapsia kouluun edellisen vuosikymmenen aikana.

Lukutaidottomuus oli ylipääsemätön ongelma”, Kem sanoi maavoimien haastattelussa. Joitakin afganistanilaisia piti opettaa myös laskemaan.

Kun afganistanilaissotilaalta kysyi, kuinka monta veljeä ja siskoa hänellä oli, hän ei osannut sanoa, että neljä. Hän osasi kertoa heidän nimensä, mutta ei osannut luetella ’yksi, kaksi, kolme, neljä’.”

Sodat eivät ole estettävissä eikä niiden lopettaminen ole koskaan ollut helppoa.

Monestakaan syystä.

Kirjan itseään täynnä olevat komentajat antavat vastenmielisen kuvan johtamisen tavasta, jossa oman henkilökohtaisen elämän ”vaikeudet” heijastuvat työhön. Muutaman tunnin yöunilla pärjäävä johtaja pitää ihmisiä koneina, koska vaatii itseltään paljon.

Äly ei kirjasta selviävän mukaan jalostu viisaudeksi.

Sodan edetessä Yhdysvallat ja sen liittolaiset eivät pystyneet pääsemään yksimielisyyteen siitä, kävivätkö ne Afganistanissa tosiasiassa sotaa, vai oliko kyse rauhanturvaoperaatiosta. Johtivatko he koulutusohjelmaa vai olivatko tekemässä jotakin muuta.

Mielipide-erot olivat tärkeitä, koska joillakin Nato-liittolaisilla oli valtuudet vain puolustaa itseään.

Jopa Afganistanin johtajilla oli vaikeuksia seurata Yhdysvaltain koko ajan muuttuneiden strategioiden takana ollutta logiikkaa, joka rakentui uuden vastakumouksellisen strategian joidenkin kyseenalaisten oletusten varaan.

”’Olen ymmälläni’, Hamid Karzai [presidentti 2004–2014)] sanoi ulkoministeri Hillary Clintonille heidän tavatessaan Kabulissa vuonna 2009. ’Ymmärrän, mitä meidän piti tehdä vuodesta 2001 vuoteen 2005. Se oli sotaa terrorismia vastaan. Ja sitten yhtäkkiä aloin kuulla hallituksenne ihmisten sanovan, ettei meidän tarvinnut tappaa bin Ladenia ja mullah Omaria. En tiennyt, mitä se merkitsi.'”

Poliitikkojen ohella isoa kuvaa muokkaisivat sotilaat. Kenraali Stanley McChrystal on jäänyt mieleen reilun kymmenen vuoden takaa Rolling Stone -lehden artikkelista.

Artikkelissa lukijoiden päähuomion varastivat McChrystalin puheet maan istuvaa hallintoa sekä Yhdysvaltain kumppaneita vastaan. 

Tuoreeltaan arvioituna McChrystalista välittyi kuva amerikkalaisena macho-kenraalina, jolla oli vaikeuksia tunnistaa eroa miehisyyden ja moukkamaisuuden välillä.

Poliitikot eivät tehneet sotilaiden tehtävää helpoksi.

Bagramissa marraskuusta 2009 kesäkuuhun 2010 palvellut maavoimien tiedustelu-upseeri, majuri Jason Liddell sanoi, että hän ja hänen sotilaansa tottelivat käskyjä ja tekivät työnsä epäröimättä. Liddellin mukaan hän sen paremmin kuin korkea-arvoisemmat amerikkalaiskomentajatkaan eivät pystyneet selittämään kenellekään tyydyttävästi, miksi he saattoivat amerikkalaishenkiä vaaraan ja mitä he yrittivät saavuttaa”.

Väkivalta on julmaa, ja sota on osalle tietysti aina liiketoimintaa. Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että tilaisuus tekee monista varkaita.

Mutta ihan ensimmäiseksi on mietittävä sitä, mitä varten toimitaan. Afganistanin tuntemiseksi ei riittänyt, että oli lukenut omastakin hyllystäni löytyvän Leijapojan.

Afganistanin entinen maaseudun kehittämisohjelmista vastannut ministeri Ehsan Zia sanoi, että Yhdysvallat ja muut Nato-maat vain syytivät rahaa oopiumiongelman ratkaisuyrityksiin.

Zia sanoi Lessons Learned -haastattelussa, että ne muuttivat jatkuvasti politiikkaansa ja käyttivät tiheästi vaihtuneita konsultteja, jotka eivät tienneet Afganistanista mitään.

Ulkomaalaiset lukevat Leijapoikaa lentokoneessa ja uskovat olevansa Afganistan-asiantuntijoita, eivätkä he kuuntele koskaan”, Zia viittasi sorron ja etnisten kiistojen ahdistamasta afganistanilaispojasta kertovaan menestysromaaniin.

”Ainoa asia, jossa he ovat asiantuntijoita, on byrokratia.”

Jotkut Obaman hallinnon edustajat sanoivat, että epäonnistumiset olivat lisäesimerkki siitä, kuinka perinpohjaisesti väärin Yhdysvaltain hallinto ymmärsi Afganistania.

Vuoden 1979 Neuvostoliiton miehityksestä lähtien hellittämättömänä jatkunut sodankäynti oli tuhonnut perinteisen maatalouden käytännöt, markkinat ja kauppareitit.

Pystyäkseen aloittamaan vahinkojen korjaamisen Afganistan tarvitsi enemmänkin rauhaa kuin lahjoitettuja vehnänsiemeniä ja granaattiomenoiden käsittelylaitoksia.

Afganistan ei ole maatalousmaa, se on optinen harha”, [erityslähettiläs Richard ] Holbrooken neuvonantajana toiminut Barnett Rubin sanoi Lessons Learned -haastattelussa.

”Suurin teollisuudenala on sota, sitten tulevat huumeet, sitten palvelut. Maatalous on vasta neljännellä tai viidennellä sijalla.”

Kauniin tappavat unikkopellot

Kirja perustuu miltei yksinomaan julkisiin asiakirjoihin: Yhdysvaltain Afganistanissa käymän sodan kanssa suoraan tekemisissä olleiden yli tuhannen ihmisen haastatteluihin sekä puolustusministeriön satoihin muistioihin, ulkoministeriön sähkeisiin ja hallinnon muihin raportteihin

Aasiaa tunteva Whitlock pystyy aika ajoin kuvaamaan paljastavasti kirjassaan niitä olosuhteita, jossa ihmiset elämäänsä järjestelevät. Mitä väkivaltaisemmaksi ja epävakaammaksi muuttuivat, sitä paremmin oopiumiteollisuus menestyi.

”Vertaansa vailla olevan kannattavuutensa lisäksi unikkoa oli kaiken sotimisen keskellä helpompi viljellä kuin muita satokasveja. Viljelijät ja salakuljettajat pystyivät varastoimaan oopiumilateksia niin pitkään kuin oli tarpeen ilman, että se olisi menettänyt arvoaan. Tuote vei vähäntilaa. Yksinkertaisen ja huokean kuljettamisen takia sitä oli helppo salakuljettaa. Kysyntä oli varmaa ja vahvaa.”

Kirjan tilastot ovat karuja: Yhdistyneiden kansakuntien huume- ja rikosviraston arvioiden mukaan Afganistanin viljelijät yli nelinkertaistivat vuosina 2002–2017 peltoalan, jota käytettiin oopiumiunikkojen kasvattamiseen.

Samana ajanjaksona heroiinin raaka-aineen tuotanto lähes kolminkertaistui 3 200 tonnista 9 000 tonniin. Sadot ja tuotanto vähenivät vuosina 2018–2019.

Jos unikkopeltojen tuotanto välillä laskikin, kyse oli markkinatekijöistä ja kasvuolosuhteista eikä Yhdysvaltain ja Afganistanin viranomaisten toimenpiteistä.

”Oopiumiteollisuudesta oli siihen mennessä tullut Yhdysvaltain historian pisimmän sodan kiistaton voittaja. Se tukahdutti Afganistanin talouden muita sektoreita, sai kuristusotteen Afganistanin hallituksesta ja nousi kapinoitsijoiden korvaamattomaksi tulolähteeksi.”

Tavoitteena ”kukoistava markkinatalous”

Bushin hallinnossa Valkoisen talon korkeimpana sotilasviranomaisena toiminut kenraaliluutnantti Douglas Lute sanoi Lessons Learned -haastattelussa.

”Minusta meidän olisi pitänyt puhua tarkemmin kukoistavasta huumekaupasta – se on markkinoiden ainoa toimiva osa.”

Korruptio kukoisti aivan maan johdon silmien alla.

Afganistanin presidentti oli aluksi mieleen monille, mutta ajan myötä hänen hallinnostaan kasvoi isompi ongelma.

Whitlock kirjoittaa, että presidentti Karzai paheksui Yhdysvaltain korruption vastaista kampanjaa ja piti sitä ulkomaisena sekaantumisena Afganistanin asioihin.

Presidentin uudelleenvalinnan jälkeen tämä katsoi asemansa vahvistuneen.  

”Karzain nimittämä Afganistanin oikeusministeri esti useita korruptiotutkimuksia. Jotkut amerikkalaisviranomaiset puhisivat raivoa ja sanoivat, että oli tilinteon aika. Toiset katsoivat kuitenkin, että oli tärkeämpää rauhoitella Karzaita ja pitää kiinni hänen hupenemassa olleesta tuestaan Yhdysvaltain ja Naton sotilasoperaatioille.”

Nykyaikaan kuuluvat varainsiirrot ja pankkilaitoksen korruptio.

Yhdysvaltain valtiovarainministeriön nimetön korkea-arvoinen edustaja sanoi Lessons Learned -haastattelussa maan johtava pankin kohtalosta, että:”Siinä oli sellaisia elementtejä Kabul Bankin omistajien ja maan johtajien välisistä yhteyksistä, että niistä olisi voinut kirjoittaa vakoiluromaanin.”

Merkittävän pankin merkitys kärjistyi kun tajuttiin, että pankki on kaatumassa, ja että tämän tappiot voisivat kaataa Afganistanin talouden ja nostattaa kapinan.

Kabul Bank hoiti Afganistanin hallituksen palkanmaksun, ja 250 000 sotilasta, poliisia ja virkamiestä olivat sen tiliasiakkaita. Monet olivat vaarassa menettää säästönsä.

Samalla kävi ilmeiseksi, että myös maan poliittinen järjestelmä oli romahdusvaarassa.

Karzain perhe ja Afganistanin muu eliitti olivat kietoutuneet yhteen Kabul Bankin toiminnan ja omistusrakenteen kanssa.

”Kabul Bankin kolmanneksi suurin osakkeenomistaja oli presidentin vanhempi veli Mahmoud Karzai. Suuriin osakkeenomistajiin kuului myös tadžikkipäällikö ja Karzain varapresidenttiehdokkaan, kenraali Mohammed Fahim Khanin veli Haseen Fahim.

**

Afganistanin historia on vaikea ymmärtää ilman ulkomaisen vaikutuksen huomioimista. Olosuhteet ovat kieltämättä olleet aina vaikeita, kuka ikinä on alueelle pyrkinytkään.

Turkin ulkomaanpalvelun lyhyt katsaus kertoo tarinan englanniksi.

Valtavat määrät tietoa

Yhdysvallat on usein voimakkaan arvostelun kohteena, mutta toisaalta yhteiskuntana se on pystynyt tarttumaan myös epäkohtiin kun paljastukset ovat tehneet tapahtuneen näkyväksi.

Kirjaa varten on tutkittu ja purettu valtava määrä arkistoihin tallennettua ja salaiseksikin luokiteltua tietoa.

Tekijä kiittää arkistojen väkeä, ja antaa hienosti tunnustusta myös tiedonvapauslain asiantuntijalle Nate Jonesille Yhdysvaltain puolustusministeriön haastamisesta oikeuteen tiedonvapauslain perusteella.

Yhdysvaltojen hallinnon vastahakoisesti julkistamat asiakirjat olivat dynamiittia.

”Yhdysvaltain asevoimien edustajat ja neuvonantajat kuvailivat Lessons Learned -haastatteluissa selviä ja jatkuneita yrityksiä johtaa suurta yleisöä tietoisesti harhaan. Heidän mukaansa oli yleistä, että kentällä, Kabulin esikunnassa, Pentagonissa ja Valkoisessa talossa vääristeltiin tilastoja, jotta saataisiin näyttämään siltä, että Yhdysvallat oli voittamassa sodan, vaikka näin ei ollut.”

Afganistania luotaava SIGAR-aineisto sisälsi paljon enemmän kuin uutisia, koska niiden avulla selvisi, että Yhdysvaltojen korkea-arvoiset edustajat valehtelivat suurelle yleisölle.

Yhdysvaltain hallitus käytti 20 vuotta ja 145 miljardia Yhdysvaltain dollaria yrittäessään uudelleen rakentaa Afganistania, vahvistaa maan turvallisuusjoukkoja, siviilihallinnon instituutioita, taloutta, ja kansalaisyhteiskuntaa.

Puolustusministeriön kuluiksi lasketaan 837 miljardia dollaria maksanut sodankäynti, jonka aikana kuoli  2 443 amerikkalaissotilasta ja 1 144 liittoutuneiden sotilasta.

Haavoittuneita  amerikkalaisia on 20 666. Sotatoimissa kuoli ainakin 66 000 afgaanisotilasta.  Siviilejä menehtyi yli 48 000 ja ainakin 75 000 on loukkaantunut vuoden 2001 jälkeen. Todennäköisesti luvut ovat alakanttiin.

Whitlock sai myös käytettäväkseen arvokkaita diplomaattisähkeitä, joilta oli poistettu turvaluokitus, ja hankituksi entisen puolustusministerin, viime kesänä kuolleen Donald Rumsfeldin niin sanotut lumihiutaleet.

Kirjoittaja sai käydä läpi koko 50 000 sivun lumivyöryn.

Georg Bushin ja Barack Obaman tapaan myöskään Donald Trump ei lunastanut lupaustaan sodan voittamisesta tai ”ikuiseksi sodaksi” pilkkaamansa yhteenoton lopettamisesta.

Trump sysäsi yhä jatkuneen sodan poliittiselle kilpailijalleen Bidenille, jonka eduksi on laskettu pitkä kokemus.

Biden oli seurannut tarkkaan sodan kulkua kahden vuosikymmenen ajan ja käynyt ensimmäistä kertaa Afganistanissa vuoden 2002 alussa senaattorina.

Bushin hallinnon aikana hän oli esittänyt lisäjoukkojen ja -resurssien lähettämistä Afganistaniin maan vakauttamiseksi. Siihen mennessä, kun Bidenista oli tullut Obaman varapresidentti vuonna 2009, hän oli alkanut epäillä, mitä Yhdysvallat voisi Afganistanissa saavuttaa.

Valkoisen talon sisäisissä neuvotteluissa Biden oli neuvonut Obamaa hylkäämään kalliin ja yhteenottoa laajentaneen vastakumouksellisen strategian. Sen sijaan hän oli kannattanut sitä, että lisäjoukkoja olisi lähetetty vähemmän.

Vuonna 2011 Biden oli suositellut, ettei Obama olisi lähettänyt laivaston SEAL-erikoisjoukkoja jahtaamaan Osama bin Ladenia Pakistaniin. Hänestä tehtävä oli liian riskaabeli. Bidenin neuvojen mukaan ei toimittu kummallakaan kertaa.

**

”Kenraaliluutnantti H.R. McMastersin  mukaan USA:n Afganistan-strategia oli toistuvasti laadittu siten, mitä maan hallinto haluaisi tehdä, ei niinkään mitä tilanne alueella vaati. Hänen 2020 esittämänsä näkemyksen mukaan Yhdysvallat oli miehitysaikanaan sotinut Afganistanissa 19 eri sotaa – joka vuosi erikseen.”

**

YLE uutiset – Erja Tuomaala – Uutuuskirja Afganistanista: Sotaa ei voi voittaa, jos ei tunne vihollista – Yhdysvallat jahtasi Osama bin Ladenin haamua kaksi vuosikymmentä

US – Jorma Melleri: Afganistanin sodan synkkä saldo – Pieleen meni

kulttuuri turvallisuus
Kommentit (1)
  1. Sodan aloittaminen on helpooa, lopettaminen vaikeaa.
    9/11.n jälkeen suurvallan oli tehtävä jotain. Afganistanin ja Irakin sodille yhteistä oli, että Bushin hallinto päätti aloittaa lyhyen voitokkaan sodan ja unohti kokonaan mitä sotimisen jälkeen tapahtuu.

    Liittolaisiksi kelpasivat ihan kaikki rosvot ja rikolliset, jotka hulehtivat omista asioistaan nimeämällä omat vasustajansa terroristeiksi. Kaikissa maissa ylimmälle johdolle kerrotaan asiat parhain päin ja toiveikkaasti, jolloin ongelmia ei ratkota.

    Sota on myös bisness. Työpaikat ja teollisuus kukoistavat, kauppa käy. Sotilasteollinen edunvalvonta osaa hoitaa lobbaamisen. Ilmeisesti Trump harkitsi koko Afghanistanin sodan yksityistämistä.

    Suomen osalta Afganistanin operaation yhteenveto valmistuu hekä jouluksi 2022. Riittääkö rohkeus avoimuuteen ja rehellisyyteen jää nähtäväksi. Jossakinonnistuttiin, taisteluensiapua opittiin, paikallisten elämää saatiinparannettua. On helpppoa olla kyyninen ja sanoa kaiken epäonnistuneen, yhtä helppoa on myös selittää asioita. Todellisuus on aina monimutkainen.

    Kreml joutuu Ukrainan osalta myös miettimään, mitä tapahtuu kahdenpäivän sodan jälkeen. Jos maahan vaihdetaan mieluinen nukkehallitus, saavutetaanko sillä mitään? Suurvallalle vetäytyminenkään ei ole helpooa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.