Kirja-arvio: Erkki Liikanen – Komissaari
“Keskiviikko 13.1. Aamulla suomalaisten meppien aamiainen. Heidi Hautala halusi nyt olla ystävällinen. Hän kertoi naisten komitean järjestävän näyttelyn, jossa käsitellään naisten asemaa neljässä maassa. Assi oli koordinoinut projektin. Sanoin, että valitettavasti hän ei ole silloin enää nykyisessä tehtävässä. Oli pala kurkussa. Assin epäasiallinen kohtelu sattuu.”
Suomen ensimmäisen EU-komissaarin, Erkki Liikasen, 70, muistelmia on ehätetty kehumaan julkisuudessa. Komissaari on täyteläinen teos, joka vie lukijaansa, jos tämä ymmärtää jotain virkamiesten maailmasta. (Erkki Liikanen: Komissaari, Siltala 2021 384 s.)
Liikanen pysyy asiassa, mutta päästää lukijan hetkittäin kurkistamaan myös sitä, millainen on vuosikymmenten aikana julkisuudessa koetellun ihmisen yksityinen puoli.
Luettuani muutamia sivuja Liikasen kolmatta muistelmateosta minulle tulee mieleen nuoruudessani radiosta kuulemani haastattelu Savonlinnasta: toimittaja kysyy oopperasta saapuvalta ay-johtajalta, että oliko siellä jotain meille – tavalliselle kansalle.
Sivusta seuraavan on vaikea arvioida virkamiesten työn määrää. Kokouksesta toiseen: papereita, neuvotteluja ja edustamista.
Henkilökohtaiset tunnot pääsevät esiin vasta muistelmissa. Hyvä, että nousevat näkyviin.
Mutkikkaiden ja ulkopuolisille vaikeasti avautuvien asioiden parissa työskentelevät ovat usein yksin. Vain muutama valittu pääsee aivan ylimmiltä lauteilta seuraamaan maanosamme kehittämistä.
Liikanen kertoo, kuinka pääsi vaikuttamaan Brysselin kaupunkikuvaan, ja merkkaamaan yhdessä kabinettipäällikkönsä kanssa komission Barleymont-rakennuksen suomalaisella erityspiirteellä: 13 vuoden mittaisen rakennushankkeen päättyessä talossa oli myös pohjoismainen sauna.
@copyright Photo European parliament
Virkamiehet oppivat lukemaan monenlaisia raportteja. Heidän on pakko. Työtunteja ei kannata laskea. Niitä eivät usko kuin samoissa hommissa olleet.
Historian kirjoittajille yksityiskohtaiset muistelmat antavat suuntaa siitä, mistä saattaa löytää alkuperäiset lähteet.
“Maanantai 7.5. Aamutapaaminen presidentti Martti Ahtisaaren kanssa. Esittelin hänelle laajentumisstrategian vaiheen. Näytin myös tuoreita tilastotietoja. Ostovoimalla painotettuna Slovenian bkt on 50 %, Tšekin 42 % ja Viron 41 % EU:n keskimääräisestä tasosta. Puola ja Unkari ovat 30 %:n tienoilla. Viro alkaa olla joka mittarilla kärkijoukossa tai ainakin lähellä sitä. Ahtisaari oli rauhallinen ja keskittynyt. Monta tarkkaa kysymystä.”
Liikanen on näkynyt julkisuudessa melkein koko oman aikuisikäni, vaikka ei hän niin vanha ole.
Ehtiväinen vaan. Pitkään joukon nuorin. Mukana monenlaisissa pöydissä.
“Ilta meni Naton ja EU:n laajentumisen ympärillä. Amerikkalaisten kannat jakautuvat: Osa katsoi, ettei mitään voi tehdä ennen Moskovan antamaa hyväksymistä, osa pohti jo käytännön kysymyksiä, kun Puola, Tšekki ja Unkari tulevat. Baltian maista Naton neuvostossa puhuu vain Tanska. Saksa on hiljaa. Venäjän kanssa halutaan ratkaisu, mutta kukaan ei tiedä, paljonko Jeltsinillä on aikaa jäljellä.”
Komissaarin työn monimuotoisuus kuvataan eri tavoin.
Kaukaa Brysseliä katsovalle lukijalle liiankin yksityiskohtaisesti.
Liikasen näkemys Euroopan parlamentin ja komission jännitteistä kerrotaan niin, että tekstissä on mukana olleillekin paljon uutta tietoa.
Toki jotkut asiat muistuvat lukijan mieleen niiden aikoinaan saaman julkisuuden vuoksi. Tällainen on “brysseliläinen” virkamiesten lakko ja sen sovittelun hankaluus.
“Postinjakelusta vastanneet vahtimestarit menivät lakkoon, kun tehtäviä hajautettaessa heidät piti siirtää keskushallinnosta pääosastoille. Lakko pysäytti sisäisen postin. Sähköposti otti tilan muuta-massa päivässä. Entiseen paperimaailmaan ei enää kokonaan palattu. Arvostelua herätti päätös, ettei lakon ajalta maksettu palkkaa. Lakkolaisten julisteissa vaadittiin Liikasta erotettavaksi. Banderolli meni Suomen tv-uutisiin. Lakkoa soviteltiin ja kompromissi tehtiin. Mutta se ei pitänyt.”
Lukija odottaa tällaiselta kirjalta mehukkaita paljastuksia. Sisäpiirit ovat huipulla tiiviitä. Paitsi silloin, kun politiikka astuu peliin.
Liikanen vaikuttaa kirjan perusteella olleen hyvin tietoinen siitä, miten toimittajia voidaan ohjailla ja omaa julkisuutta hallita, mutta kaikkeen ei kukaan pysty. Sattumallakin on merkitystä.
Sukulaisten suosimisesta voi tulla vähemmästäkin sanomista. Kun myllyyn joutuu, on pois pääsy liki mahdotonta. Liikasille kävi näin kun italialaismeppi alkoi kysellä, asuuko komissaari talossa, jossa on ASSI-yhtiön pääkonttori.
“ASSI-yhtiön pääkonttori on talossa, jossa asuu komissaari? Olipa skandaali, ajattelin. Assi oli ollut julkisen sektorin virkamiehenä omilla ansioillaan yli 20 vuotta. Se oli laajasti tiedossa. Väite, että komissaarin kanssa samassa talossa on ASSI-yhtiön päämaja, vei tarinan vitsin puolelle.”
Julkisuudessa sekoittui Hanna-Liisa (Assi) Liikanen ASSI-yhtiöksi, koska tämä oli allekirjoittanut sähköposteja oikean nimensä lisäksi Assi-nimellä. Rouva Liikasen työnantaja Stakes sai EU-tukia vanhustutkimukseensa. Liikaset eivät pitäneet työsuhdetta ongelmallisena, mutta epäluulo paisui lopulta sellaiseksi, että Liikasen vaimo jätti Brysselin. Vuosia myöhemmin sotku selvitettiin – täysin.
– Mielikuvituskampanja paisui hallitsemattomaksi seuraavana vuonna ja aiheutti paljon vahinkoa, kuten budjettikomissaarina tapahtuman aikaan ollut Liikanen kirjoittaa.
**
Jupakka on ollut ennenkin esillä.
Kauppalehden entinen päätoimittaja Hannu Leinonen kirjoitti kirjassa Erkki Liikanen – euron herttua, ettei Liikanen todellisuudessa pystynyt nauramaan asialle vuosien jälkeenkään.
**
Mutta ei niin paljon huonoa, ettei hyvääkin. Kirjassa käy ilmi kuinka perheenisällä on aikaa myös tyttärilleen. Välillä heitä on kova ikävä.
Monipuolinen mies ehti vuonna 1999 myös valitsemaan Finlandia-palkinnon saajan, ja päätti antaa kirjankustantajien tunnustuksen Kristina Carlsonille Maan ääreen -teoksesta.
Joistakin Liikasen mukaan valitsemista päiväkirjan merkinnöistä olisi voinut lukea enemmän. Muistelmissakin toimii niin sanottu läheisyys-sääntö. Kun asiat koetaan läheisiksi, ne herättävät tunteita. Kukapa ei olisi joskus ollut hieman Formula-kuumeessa.
“Lauantai–sunnuntai 26.–27.9. Ajoimme Assin kanssa autolla Brysselistä formulakisoihin Saksaan. Alko oli yksi Mika Häkkisen sponsoreista, ja pääjohtaja Veikko Kasurinen oli kutsunut Aila ja Harri Häkkisen ja meidät vieraakseen. Joukossa oli myös Rémy Cointreaun toimitusjohtaja. Miellyttävät vanhemmat, kotoisin Kymestä. Äiti kertoi, kuinka oli oppinut korjaamaan kaasuttimia keittiön pöydälle. Mikan isä halusi katsoa kisat sisällä, isolta kankaalta. Kilpailu oli niin jännittävä, että menin puolestani ulos, ilman suojaimia. Korvat tillittivät pitkälle seuraavaan päivään.”
Monen tietoa sisältävän kirjan lukeminen on opettanut: sisällysluettelon lisäksi kannattaa silmäillä myös teoksen kirjallisuusluetteloa. Komissaarin loppupuolelta löytyy myös tapahtuneen hahmottamista helpottava aikajana.
Muistelmien jatkoa meillä on lupa odottaa. Ehkä jotain muutakin.
**
HS Unto Hämäläinen: “Kirjan koskettava anti on juuri komissaarin arjen kuvaus. Kalenteri oli täynnä ja muuttui jatkuvasti. Ylipitkät työpäivät, jatkuva kokouskierre ja toistuvat virkamatkat söivät miestä.”
YLE Pekka Kinnunen: “Mielenkiintoinen havainto on, että SDP:n ulkopoliittisista vaikuttajista Ahtisaaren jälkeen presidentiksi valittu Tarja Halonen ja Halosta ulkoministerinä seurannut Erkki Tuomioja jäävät sivurooliin.”