Kirja-arvio: Hannu Mäkelä – Krimiturkkinen karhu

Novellikokoelman Krimiturkkinen karhu (Kirjapaja 2018) ottaa mielellään luettavaksi. Venäjä-kirjassaan akateemikko Hannu Mäkelä tavoittelee jotain tšehovmaisuutta. Kieli on napakkaa, tiivistä kuvailua arjen asioista. Tuttua venäläisten kanssa tekemisissä olleille, uutta ja jännää naapuriin tottumattomalle.

On helppoa yhtyä Mäkelän näkemykseen siitä, että monet katsovat Venäjää ulkoapäin ja kauhistellen. ”Me saatamme kyllä nähdä totuuden, mutta voimme katsoa vain yhteen suuntaan kerrallaan. Voisiko asiaa joskus katsoa myös toisesta ilmansuunnasta?

Lueskelin Mäkelän uusinta kirjaa Pietarissa Liteinin valtakadun kahviloissa. Kaupungin keskusta on aivan toinen kuin 1990-luvun alussa, jolloin asuin muutaman korttelin päässä Nevskillä. Tunnen tietenkin aina itseni ulkopuoliseksi, mutta ymmärrän sen, että Pietarissa kävijän on otettava kaupunki haltuun niin kuin mikä tahansa toinen suurkaupunki: mahdollisuuksia on valtavasti.

Vanha keskusta houkuttelee kulttuurin pariin – uusissa lähiöissä on jo toinen Venäjä. Yhdessä talossa kun voi olla 16 kerrosta ja rappuja saman verran.

Maaliskuun alussa Pietarin kadut ovat juuri sellaisia kuin Mäkelä kuvaa. Tuuli saa niistä vain lisää voimaa: kylmä puhaltaa jäätävästi juuri siltä suunnalta mistä ei odota.

Arjen tylyyden rinnalla näkee samoissa satoja vuosiakin vanhoissa lavasteissa myös toisenlaista elämää. En puhu rikkaista, jotka roiskuttavat rapaa lexuksillaan ja yrittävät syöksyä suojatietä ylittävien kimppuun. Puhun taiteesta, jota täällä edustavat aikakausia ja niiden murheita kokeneet rakennukset ja palatsit tai sitten museot maalauksineen. Puhun musiikista, jonka kuuntelu on minulle aivan yhtä tärkeää. Pietari on klassisen musiikin mekka, mokka ja medina. Sieltä löytyy kaksi vanhaa konserttisalia, joita rakastan: Kapella ja Filharmonia.

Kirjan alaotsikko on Venäjää kotikäyttöön ja tällaisena teos on otettava.

Se on kertomuksia perheestä ja oivia kuvauksia venäläisestä elämänmenosta sekä vinkkejä Venäjää lähestyvää varten. Teksteissä liikutaan etupäässä kaukana politiikasta, tai kuten venäläiset itse sanovat, suuresta politiikasta, kun tarkoitetaan puhetta vaikkapa presidentti Vladimir Putinista.

Putinin aikana on ollut totuttava siihen, että valheet paljastuvat melko nopeasti, mutta ovat silti Venäjän yhtenäisyyden liimaa.

Venäjän presidentti Vladimir Putinista kertovat “mukadokumentit” silottavat kuvaa maata 18 vuotta johtaneesta miehestä. (kuva: YouTube Maailmanjärjestys 2018; Миропорядок 2018)

 

Mäkelä kirjoittaa tajunnanvirtaa. Kykenen ymmärtämään hänen venäläisiä koskevat kuvauksensa. Ne avautuvat hyvin, vaikka tietenkin ihmettelen sitä, voiko sotaa Ukrainassa mitenkään koskaan hyväksyä Venäjän tarkoitusta varten kehittämän tarinan kautta.

Venäjä on yhteiskunta, jossa on väännettävä jokapäiväisen leivän ja arvostuksen eteen. Tarvitaan kykyä mukautua. Venäläiset näyttävät vieraalle sen, kuinka heissä on voimaa, ylimielisyyttä ja epäkohteliaisuutta yllin kyllin.

Satunnainen kulkija saa huomata, että ensin sinulle voidaan rähjätä ja suhtautua välinpitämättömästi vain siksi kunnes sinut otetaan lähemmäksi ja kanssasi ollaan ylimpiä ystäviä. Vieläpä vuosikausia.

Mäkelä kuvaa uusperhettään rakkaaksi: ”En ole vaimoni tyttären isä; hänen syntyessään en tiennyt heistä mitään. Silloin en muutenkaan olisi mitenkään voinut käsittää että olisin joskus venäläisen naisen aviomies. Mutta sellaiseksi tulin. Kun vaimoni on nyt babushka tai sujuvammin ja hellemmin babulja, kuten hänen oma äitinsä tähän saakka, minullekin annettaisiin nimi. Isäpuoli oli otshim, mutta isoisän puolikkaasta saisi kaiketi myös jonkin epiteetin. Minkä? Pian sen kuulinkin. ”Sinä olet djedushka”, minulle sanottiin. Ei mitään puolikkaita vaan ukki, hellemmin djeda. Ja sellainen ja ihan kokonainen olen siitämisin ollut.”

Kirjailija pohtii omassa kuvassa tietenkin rooliaan yhteiskunnassa. Tarkkailijana, jonkun toisen toden kuvaajana ja vahvan tunteen kertojana. Mäkelä muistuttaa, että ”hyvä kirjallisuus on peili, joka toki kuvastaa muutakin kuin vain katsojan senhetkisiä kasvoja, mutta lukijan mielentilan täytyy silti jotenkin olla kosketuksissa kirjan kuvaamaan tilanteeseen – tavalla tai toisella.”

Mäkelää on syytä siteerata myös siinä, että parhaita kirjailijoita ei koskaan ole paljon, ei ainakaan liikaa. Parhaiden teokset säilyvät ja kestävät ajan kulutusta.

Kirjoitettua on aina kiinnostavaa vertailla siihen aikaan, jossa työ on tehty ja tilanteeseen, jossa kirjoittaja koki ja eli.

Mäkelän arvostama Anton Tshehov ei (Huom! Mäkelä ei halua käyttää suomeksi hattuässää- š, koska muutkaan sivistyskielet eivät hänen mielestään näin tee) kirjoita liikoja itsestään ja ajatuksistaan, siitä millainen kirjailija hän on ja mikä on kirjailijan tehtävä. Mäkelän mielestä sekin pitää pääasiassa lukea Tshehovin tavasta kirjoittaa, ja tulkitsee siksi asian näin: ”kirjailijan tehtävänä ei ole antaa vastauksia, vaan kuvata ja herättää kysymyksiä. Muuta ei tarvita.”

Tshehoviinsa Mäkelä sai tuntumaa jo alle kymmenvuotiaana, vaikka kunnolla venäläiskirjailija kolahti Kallion kasvattiin hänen ollessaan 20-vuotias. Pikku hiljaa ote Venäjästä on tiukentunut. Neuvostoaikojen matkoilta on jäänyt paljon mieleen ja lähihistoriastakin voi ammentaa.

Runoseinä Anna Ahmatova -museoon kävijöille. Museovieraat ovat kirjoittaneet seinään suosikkejaan tyylillä “Tämä on runo minusta”.

Mäkelä on saanut otteen myös kielestä. Kuvaavaa on käännös Anna Ahmatovan vuonna 1944 kirjoittamasta runosta:

Наше священное ремесло

Существует тысячи лет.

С ним и без света миру светло.

Но еще ни один не сказал поэт,

Что мудрости нет, и старости нет,

А может, и смерти нет.

Säilynyt on yli tuhat vuotta

tämä ammattimme pyhä.

Valottakin valaisee se maailmaa.

Mutta runoilijat vaikenevat siitä yhä,

ettei ole viisautta, vanhuutta

eikä ehkä edes kuolemaa.

Mäkelän kirjoituksissa huokuu arvostus erilaisia ihmisiä ja kulttuureja kohtaan. Siksi on luontevaa, että hän arvottaa myös omia kokemuksiaan ja toisten kirjailijoiden parissa jakamiaan hetkiä siinä missä perheen kansaa vietettyä aikaa.

Vaikka kirjan alkulehdiltä on jo selvää, että Mäkelä on kohdannut henkilökohtaisessa elämässään suuren surun – hänen vaimonsa menehtyi yllättäen elokuussa 2017, tapahtuneen merkitys jää toistaiseksi meidän jokaisen tulkittavaksi ja koettavaksi. Kirjoittaessaan novellejaan Mäkelä ei vielä onnekseen tiennyt tapahtuvasta.

Tiedä sitten mitä seuraavaksi. Mäkelä on ottanut asiakseen kertoa meille sen, mitä kokee ja mistä aineksista monet maailmankirjallisuuden klassikot ovat kaikupohjaa ammentaneet. Kuten Mäkelä kirjoittaa:

Vladimir Nabokoville venäläisen sielun yksi avainsanoista oli пошлость – poshlost. Se ei ole yksiselitteisesti vain latteutta, vaan myös vulgaarisuutta, banaalisuutta, joskus joutilaisuuttakin tai ainakin antaa mennä –tunnetta; minkäpä kohtalolleen kukaan mahtaa. Mitä enemmän olen venäläisiä tavannut, sen selvemmin olen tämän ymmärtänyt. Mutta paitsi pahaa, jotain hyvääkin siinä on. Jotta käsitteen täysin ymmärtäisi, pitää lukea paitsi Nabokovin Gogol, myös ja varsinkin [Nikolai] Gogolin omat teokset Pietarilaiskertomuksista Kuolleisiin sieluihin.”

Minä olen tottunut siihen, että Venäjällä yksi ”ei” on oikeastaan vasta kyllä. Toinen päättäväiseltäkin vaikuttava ”ei” on hieman epävarma joo, ja vasta kolmas ”ei” tarkoittaa, ettei nyt todellakaan sovi – EI.

Ei ainakaan heti eikä näkyvissä olevilla ehdoilla.

Venäjä ja varsinkin Pietari ovat vuosikymmenestä toiseen ehtymätön, kiinnostava innoituksen lähde meille kaikille.

Hannu Mäkelä: Krimiturkkinen karhu – Venäjää kotikäyttöön.  Kirjapaja 2018. 188 s.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.