Kirja-arvio: Jussi Lehmus – Lasse Lehtinen – Salaista sotaa
Ylipäällikkö, Suomen marsalkka valmisteli vastavierailuaan Saksaan vuonna 1942. Päämajassa pohdittiin sopivaa lahjaa Adolf Hitlerille.
”Suoraan kysymykseen oli suotavaa vastata empimättä, joten [Kalle] Lehmus ehdotti harkittavaksi jotain puhtaasti suomalaista, kuten esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan maalaama taulu ’Paimenpoika Paanajärveltä’. Ehdotus miellytti ylipäällikköä, ja hän käski Lehmusta selvittämään taulun olinpaikan ja omistajan. Tämä osa tehtävää sujui helposti. Taulun omisti valtioneuvos August Ramsay, mutta sen mahdollista hankintahintaa ei saatu tietoon, sillä asiassa piti tietenkin edetä hienovaraisesti. Lehmus saattoi kuitenkin kertoa, että taulu oli ollut vuonna 1940 näytteillä Helsingissä, ja se oli silloin vakuutettu 750 000 markan arvosta. Sen kuultuaan Mannerheim järkyttyi ja totesi, ettei hänellä ollut moista summaa tähän tarkoitukseen. Ajatus taulusta oli unohdettava, ja Mannerheim vaati Lehmukselta uutta ehdotusta.”
Paimenpoika jäi sijoilleen soittelemaan huiluaan. Hitler sai Suomi-konepistoolin.
Tarina löytyy kymmenien vastaavien joukosta, yrittäjän ja historian harrastajan, Jussi Lehmuksen ja tohtori Lasse Lehtisen teoksesta: Salaista sotaa – Mannerheimin demari Kalle Lehmus, Docendo 2021
Demari, Kaarle ”Kalle” Lehmus (1907–1987), oli sotien aikaan yksi Suomen tiedotusrintaman johtajista. Hänen nimitystään sodanaikaiseen päämajaan voidaan pitää suomalaisen omaleimaisuuden ilmentymänä.
Kadettikoulua käymätön, ylipäällikön luotettu – tiedotusosaston päällikkö, oli monille ammattiupseereille ärsytyksen ruumiillistuma. Ei ollut helppoa hyväksyä sitä, että poliittisilla perusteilla oli suuri merkitys.
Sodan jälkeen puolustusministeriksi ja everstiksi asti ylennyt Lehmus ei ollut ammattiupseerien suosiossa, edes sotien aikana.
Mutta hän oli riittävän monen mielestä kykenevä ja pätevä, vaikka Lapuan liikkeen vaikuttaja ja heimosotien veteraani, kenraali Paavo Talvela oli kuvannut tiedotuspäällikköä ”politrukiksi ja propagandaherraksi”.
Mallia propagandan toteuttamiseen oli saatu Saksasta, mutta suomalaiset erityispiirteet huomioitiin, ja sotaa käyvälle kansakunnalle tarjosivat hiottuja näkemyksiään parisataa luovien alojen ammattilaista: kirjailijoita, runoilijoita, toimittajia, tiedemiehiä, valo- ja elokuvaajia ja taiteilijoita.
Hitlerin kättelystä taktiseen ydinaseseen
Kun harrastajahistorioitsija kirjoittaa sukulaisestaan, ja saa mukaan tarinan suunnitelmasta hankkia Suomeen ydinase, tulee mieleen, että tekstiin pitää suhtautua toisin kuin ammattilaisten tutkimuksiin.
Epäily on turhaa. Lehmuksen ja Lehtisen teksti vie mukanaan.
Muistelmien parasta antia ovat yleensä kertomukset ihmisten henkilökohtaisista suhteista. Luottodemarin elämäntarina kehystetään ja sidotaan hyvin lähteisiin ja muuhun kirjallisuuteen.
Teoksessa on tietoja vakoilusta ja tiedustelusta – mausteeksi hieman lemmenseikkailujakin sekä puistattavaa pienen maan kabinettipolitiikkaa. Unohtamatta kuitenkaan suurvaltapolitiikkaa, johon mainittu ydinasekin liittyy.
Puolustusministerinä ollessaan Lehmus laati muistion, jossa ehdotettiin vuonna 1957, että Suomen pitäisi käyttää kaikki mahdollisuutensa ja voimavaransa yhteisen vaaran torjumiseen, ja että olisi Neuvostoliitonkin etujen mukaista, jos Suomi pääsisi eroon Pariisin rauhansopimuksen rajoituksista, jossa ”Suomi sitoutuu olemaan pitämättä, valmistamatta tai kokeilematta mitään strategista ydinenergia-asetta.”
”Lehmus oli samassa asemassa kuin jatkosodan aikaan, neuvomassa ylipäällikköä, eikä se miellyttänyt ollenkaan armeijan johtoa.” (Ydinaseesta lisää muiden kirja-arvioiden linkeissä blogin lopussa.)
Omissa kiitossanoissaan kirjansa lopuksi Jussi Lehmus kertoo siitä, miten hän uppoutui puolustusministerin, vakoojan ja Hitleriä kätelleen isoisoisänsä maailmaan.
Ilman Kansallisarkiston henkilökuntaa hanke olisi voinut tyssätä alkuunsa. Varauksettomasti kiitosta saavat myös useat historiaa työkseen tutkivat henkilöt.
Teoksen toinen tekijä Lasse Lehtinen kirjoittaa esipuheessaan kirjan olevan vastarinnan historiaa myös sodanjälkeisiltä vuosilta. Taistelu jatkui kansakunnan arjessa; kodeissa, tehdassaleissa, järjestöissä ja kansalaisjärjestöissä. Päävastustajia olivat Lehtisen mukaan ne suomalaiset, jotka ottivat vastaan tukea ja ohjausta Neuvostoliitosta.
”’Tämä on tosiaan hirmuista, kun oman kansan keskuudessa on tällaisia aineksia kuin kommunistit’, Juho Kusti Paasikivi murisi päiväkirjalleen. Kalle Lehmuksen työ olikin sotien jälkeen vielä peitetympää kuin sotien aikana. Hän jäi puolustuslaitoksen palvelukseen ja rakensi armeijalle salaisen vastatiedustelujärjestelmän. Vähiten päivänvaloa kestivät hänen toimensa, kun Suomeen hankittiin osaamista ja välineitä, jotka oli kielletty Pariisin rauhansopimuksessa. Karskeilla toimillaan Lehmus jatkoi – joko valtuuksilla tai ilman – sodanjälkeisten asekätkijöiden työtä”.
Kirsikkana kakussa on se, että tekijät pääsivät selvittämään suvun tarinaa myös ikuisesti salaisiksi julistettujen asiakirjojen kautta.
Suvun perimätiedon mukaan isoisoisän oikeudenkäyntien pöytäkirjojen piti todellakin olla ikuisesti salattuja, mutta nykyisen lainsäädännön mukaan ikuinen on 60 vuotta. Määräaika tuli täyteen vuonna 2019.
Kekkosen pitkä varjo
Mutta miksi minä en tiennyt juuri mitään Lehmuksesta ennen tämän kirjan lukemista?
Selitykseksi ei riitä se, että sodasta on jo vuosikymmeniä tai se, etten vaan ole ollut riittävän kiinnostunut.
Poliittista historiaamme harrastaneille on tuttua lukea siitä, kuinka Suomessa ajauduttiin Urho Kekkosen johtamaan kulttuuriin, joka löi leimansa lähes kaikkeen.
Vuosien varrella on paljastettu toinen toistaan rumempia päätöksiä, mutta myös alettu ymmärtää sitä, miksi naapuria kumarrettiin, vaikka kunnioittamisesta ei yhtä paljon voinut puhua kuin korulauseista.
Vastaus piilee ennemminkin siinä erityisessä historian kulussa, jossa olemme olleet Neuvostoliiton ja 1990-luvun alun jälkeen jälleen Venäjän naapurissa.
Lehmus putosi korkealta. Syyksi on sanottu veropetosta, jossa oli jotain muutakin, koska asiakirjat salattiin.
”Kekkonenkin alkoi nyt ottaa etäisyyttä luottomieheensä. ’Pl.miössä [puolustusministeriössä] on ilmeisesti olemassa paljon mätää, joka saatava selville’ presidentti kirjasi päiväkirjaansa. Ja viikkoa myöhemmin: ’Kalle Lehmus vapautettiin Pl.ministeriön kansliapäällikön virasta.’ Ei muuta. Runsas viikko myöhemmin päiväkirjaan ilmestyi merkintä: ’Kuttura [Vilkuna] Vla[dimirovi]lta, että heidän tietojensa mukaan Lehmus hyötynyt sekä ostoista että myynneistä ja ollut ostoja vastaan Nl:sta, koska sieltä ei provisioita.’ Kekkonen päätti olla uskovinaan panettelun todeksi.”
”Pirua voitiin lyödä käyttämällä perkeleen apua”
Politiikassa mukana olleiden elämään mahtuu monenlaisia arvioita. Lehmus oli ollut luomassa kuvaa talvisodan ihmeestä.
Amerikkalaisen arvion mukaan Neuvostoliitto voitti talvisodan, mutta Suomi propagandasodan.
Propaganda oli ollut niin onnistunutta, että enemmistö kansasta olisi halunnut jatkaa sotaa.
Kekkonenkin vastusti eduskunnassa kiivaasti rauhanehtojen hyväksymistä niin kuin hän oli vastustanut syksyllä 1939 hallituksessa Neuvostoliiton vaatimia alueluovutuksia.
Mielialat Neuvostoliittoa vastaan syvenivät 1940-luvun Suomessa. Poliitikot järkeilivät sotilaiden kanssa, että vain toisen suurvallan – Saksan – tuki voisi pelastaa maan tuholta.
Jatkosodan toisella viikolla Väinö Tanner oli mennyt radioon selostamaan työväenliikkeen sodan päämääriä ja kertonut sen, kuinka sodankäynti Venäjää vastaan uusiutuu niin usein, että se melkein alkaa muuttua normaaliksi.
Historian tutkijat olivat Tannerin mukaan laskeneet, että Suomi oli 700 edellisen vuoden aikana ollut sodassa itään päin yhteensä 100 vuotta: ”Tämä työläisvaltion nimellä kulkeva valtakunta on aiheuttanut koko maailman työväenluokalle yksinomaan menetyksiä.”
Mannerheim oli saanut 75-vuotispäivilleen – hieman yllättäen vieraakseen itsensä Hitlerin. Vierailu Suomeen oli onnistunut hyvin ja saman kaavan mukaan toteutettiin myös suomalaisen valtuuskunnan matka Saksaan.
Heinäkuun 4. päivänä vastavierailusta julkaistiin Suomen lehdissä kertomus, joka ei kuitenkaan miellyttänyt marsalkkaa.
Lehmus oli antanut kenraali Wiljo Tuompolle tarkastettavaksi tekstin, jossa muun muassa kuvailtiin Hitlerin ja Herman Göringin olemusta ja ilmeitä. Tuompo oli korjannut tekstiä olettaen, että se tulisi sensuurista vielä ennen julkaisua ylipäällikön luettavaksi. Lehmus oli kuitenkin toimittanut tekstin suoraan lehdille.
”Harmistunut Mannerheim oli Tuompon mukaan kysynyt, että eikö Lehmuksen paikalle saataisi ketään toista henkilöä. Ilmeisesti soveliasta henkilöä ei ollut tarjolla, sillä lokakuussa 1942 Lehmus ylennettiin majuriksi.”
Tiedottajien työ tasapainoilua
Kaikkea sanottua ei missään nimessä tarkoiteta julkisesti käsiteltäväksi edes historian tutkimuksen tarpeisiin. Tosin yleensä totuus selviää aikanaan, ja jokaisen politiikassa mukana olevan on varauduttava siihen, että jossain vaiheessa yksityisinäkin pidettyjä keskusteluja käytetään jonkun hyödyksi. Jos ei muuten, niin historian tutkimuksessa.
Näin on käynyt muun muassa Mannerheimin ja Hitlerin käymille keskusteluille.
Samanlaiseen salanauhoitukseen törmäsi myös isoisä Lehmus, joka kutsuttiin Saksaan kertomaan lisää ennen jatkosotaa Saksan vierailullaan esittämästään näkemyksestä, jonka mukaan Neuvostoliitto on voitettavissa, jos vähemmistökansallisuudet saadaan kääntymään maan johtoa vastaan.
Näitä puheita ei Venäjällä katsottaisi tänäänkään hyvällä, mutta kysyä sopii missä määrin propagandan käyttöön julkisuudessa sopivat ajatukset otettaisiin tosissaan maassa, jossa nähdään ulkomaisia agentteja kaikkialla.
Pimeä ”sotakassa”
Lehmus osoitti olevansa muuta kuin vasemmistomyönteinen ”tilapäisupseeri”, kun 1950-luvulla jouduttiin valmistautumaan tulevaisuuteen hankkimalla rahoitusta ja vaikutusvaltaista tukea ulkomailta.
Moneen ei-julkiseen ja jopa salaiseen työhön sopi mies, joka oli jo toiminut osaltaan liimana, jolla yhdistettiin 1930-luvulla isänmaallisuus yli puoluerajojen.
”Lehmus oli vain yksi SDP:n voimahahmon, Väinö Tannerin vaikutuspiiriin tulleista nuorista lupauksista, joita yhdistivät ikä, tavallista parempi koulutus ja erityinen isänmaallis-sosiaalidemokraattinen vakaumus. Näitä maanpuolustuksellisen valistustyön, propagandan ja henkisen huollon sosialistisen siiven pioneereja kutsuttiin sotien jälkeen myös ’Tannerheimin ritareiksi’. Myöhemmin Lehmusta pidettiin heistä jopa tärkeimpänä.”
Neuvostoliiton luupin alle päätynyt Tanner oli talvisodan aikana osoittanut kansalaiskuntonsa, ja Lehmus oli hänen isäntärenkinsä; sen Mannerheim tiesi ja joutui hyväksymään. Tanner ei luottanut heihin, jotka olivat olleet kerran kommunisteja.
”Mahdollisimman ehjä ja maanpuolustukselle suopea SDP oli välttämätön osa maanpuolustustahtoa. Puolue oli pysynyt johtajansa takana talvisodan ajan, mutta Neuvostoliiton sanelemien rauhanehtojen takia rauhan ajasta oli tulossa koettelemus ja nimenomaan siksi, että kommunistit olivat taas vapaina toimimaan Neuvostoliiton kaiutinryhmänä. Kalle Lehmuksen suuri liikkumavapaus jo välirauhan aikana, jatkosodan ajasta puhumattakaan, perustui Mannerheimille välttämättömään Tannerin hahmoon. Taisteluja käytiin kommunisteja vastaan kolmella kansallisella lohkolla – poliittisella rintamalla, kotirintamalla ja tarvittaessa myös sotarintamalla. Kahden ensimmäisenkin oli kestettävä, jottei Neuvostoliitto pääsisi koukkaamaan suomalaisten henkiseen selustaan, katkaisemaan kansakunnan selkärankaa.”
Ennen sotia osuuskauppamies Tanner oli tehnyt vaihtokaupat: suojeluskunnat virallistettiin sillä ehdolla, että eduskunta armahtaa viimeisetkin punavangit. Näin tapahtui yhdeksän vuotta punakapinan jälkeen.
”Mannerheim oli taatusti ollut yllättynyt, miten hyvin ja yksituumaisesti hänen joukkonsa olivat taistelleet talvisodassa, entisten punakaartilaisten pojat mukaan lukien. Saavutetun yhtenäisyyden säilyttäminen oli elintärkeää edessä olevaa hyvin todennäköistä uutta yhteen ottoa ajatellen. Mahdollisimman ehjä ja maanpuolustukselle suopea SDP oli välttämätön osa maanpuolustustahtoa.”
Historia ei selitä nykyaikaa, mutta tarjoaa oivan mahdollisuuden kurkistaa päätöksenteon logiikkaan ja mielipiteiden muokkaamisen taitajien työhön.
Yltiöpäinen uho ja suunnitelmat Itä-Karjalan heimokansojen vapauttamisesta ja valloituspyrkimyksistä karsittiin tiedotuksesta sodan edetessä kun tavoitteeksi haluttiin esittää vain pysyvän rauhan aikaansaaminen.
”Tiedotusosaston ohjeista riippumatta Itä-Karjalan asia pysyi taka-alalla sosiaalidemokraattisten ja ruotsinkielisten kirjeenvaihtajien tuotannossa. Työväestön aktivoimiseksi tiedotusosasto antoi elokuun alussa rintamakirjeenvaihtajille tehtäväksi hankkia sotapalveluksessa olevilta työväenliikkeen, työväenyhdistysten ja ammattiosastojen johto-, toimi- ja luottamushenkilöiltä sotaa ja sen päämääriä koskevia lausuntoja. Niiden pohjalta piti laatia artikkeleita, joissa näiden vastuuhenkilöiden nimet ja luottamustoimet mainittaisiin. Tarkoitus oli ’vahvistaa mielialaa ja oikeaa käsitystä sodan päämääristä sekä rintamalla että kotiseudulla’. Myöhemmin syksyllä, kun työväestön huoli sodan todellisesta tarkoituksesta vain lisääntyi, Päämajan valvontaosasto suositteli samaa käytäntöä.”
Aikalaisille todellisuus on aina toinen kuin meille, jotka näemme tekojen seuraukset.
Neuvostoliton vaikutuksen merkitys
Lopulta tosiasiat tunnistettiin.
Esimerkistä käyvät niin sanotut ”yöpakkaset” vuonna 1958. Yöpakkaset osoittivat, miten herkästi Neuvostoliitto reagoi mahdollisiin muutoksiin hallituskokoonpanossa ja miten rajallinen liikkumavara Suomella oli puolueettomuuspolitiikassaan.
”Lukuisten aikalaistodistajien mukaan Kekkonen reagoi fyysisesti ja psyykkisesti. Hänen painonsa putosi lyhyessä ajassa useita kiloja, hän oli epävarma, päättämätön ja hermostunut. Kekkosen sisäpoliittinen asema oli edelleen heikko ja kansanvaltaisuus vielä jotenkin voimissaan. Kekkonen ei uskaltanut olla nimittämättä hallitusta eikä myöskään uskaltanut tehdä kuten arvoisa edeltäjänsä Paasikivi kymmenen vuotta aikaisemmin; puolustaa hallitusta ja käyttää keppihevosina eduskuntaa ja uppiniskaisia poliitikkoja. ”
Kun hallitus kaatui, Tehtaankatu pääsi osakkaaksi myös Suomen sisäpolitiikkaan. Parlamentarismin perälauta petti. Sen jälkeen Suomessa ei enää Neuvostoliiton olemassaolon aikana muodostettu yhtään hallitusta, jonka ministereissä olisi ollut Kekkoseen tai noudatettuun politiikkaan kriittisesti suhtautuvia henkilöitä.
Lehmus tuomittiin vuonna 1959 veronkavalluksesta neljän kuukauden vankeuteen ja hän menetti eläke-etunsa. Tuomio oli kova, vaikka vankeus lieventyi hovioikeudessa ehdolliseksi.
Työnsä jättämään pakotettuna Lehmus otaksui Kekkosen vastaehdokkaaksi asettuvan oikeuskansleri Olavi Hongan tarvinneen merkittävää julkisuutta edistääkseen omaa poliittista uraansa.
”Lehmus piti oikeudenkäyntiä häntä vastaan masinoituna ajojahtina ja nimesi ajojahdin aikaansaajiksi kenraali Kaarlo Heiskasen yhdessä oikeuskansleri Hongan kanssa. Lehmus antoi myös ymmärtää, että hän niin halutessaan voisi paljastaa arkaluontoisia asioita laajemminkin, jos raastuvanoikeudessa ei ymmärrettäisi asioita niiden oikeassa yhteydessä. Syyttäjä pyrki osoittamaan, että jos uskottavaa selvitystä tuloille ja niiden lähteelle ei saada, Lehmuksen henkilökohtaisella shekkitilillä olevia varoja ei voitaisi pitää muuna kuin hänen omaisuutenaan.”
Vuoden 1962 presidentinvaaleissa Honka haastoi Kekkosen, mutta luopui viime metreillä kilpailusta Neuvostoliitosta tulleen vahvan painostuksen, nootin – diplomaattisen yhteydenoton, vuoksi.
Lehmuksen näkemys on, että puolueet oppivat myös sodan jälkeen nopeasti poistamaan riveistään vähemmän sopivat.
Kalle Lehmuksesta tuli aikaa myöten vanhan oikeistososiaalidemokratian tunnuskuva, ja politiikan shakkilaudalla uhrattava moukka.
Suomalaiset ovat olleet omapäisiä, mutta hyvin tietoisia asemastaan. Tukeutuneet Saksaan ja Ruotsiinkin – sinnitelleet.
**
US Vapaavuoro/Jorma Melleri: Mannerheimin luottodemari kompastui pimeään rahaan
”Lehmus pyöritti tiedustelutoimintaansa ja hankki kiellettyjä aseita hämärällä rahalla. Rahojen alkuperää hän ei koskaan paljastanut eikä sitä tiedetä vieläkään.
Rahaa tuli sekä ulkomailta että kotimaasta. Yhdysvaltain tiedustelupalvelu CIA lonkeroineen oli kirjan mukaan yksi taho. Ja kun Neuvostoliiton KGB ja sen Helsingissä olleet edustajat tiesivät asekuviot, asiaan liittyi arkaluonteisia ulkopoliittisia kytkentöjä.
Vanha velho Viktor Vladimirov (KGB) syötti Kustaa Vilkunalle tietoja, joiden mukaan Lehmus oli hyötynyt myös henkilökohtaisesti asekaupoista ja vastustanut ostoja Neuvostoliitosta, koska ei saanut sieltä provisioita.”
**
IS: Seppo Varjus – Kirja: Suomi harkitsi atomipommia – Kalle Lehmus hoiti suhteita Hitleristä Vladimiroviin
”Toimiessaan puolustusministerinä Lehmus esitti presidentti Kekkoselle atomiaseen hankkimista Suomelle.
Tämä tapahtui Lehmuksen laatimassa muistiossa, joka käsitteli Pariisin rauhansopimuksen asettamia rajoituksia. Haluttiin, että Suomen armeijan kykyjä voitaisiin kasvattaa. Neuvostoliitolle perusteeksi selitettäisiin, että vain näin voitaisiin täyttää YYA-sopimuksen velvoitteet.
Muistiossa puhuttiin ’taktillisesta atomiaseesta’.”
**
IL: Matti Tanner – Salaisen salkun tiedot paljastavat tiedustelupäällikön toiminnan: Kekkonen halusi ydinaseen
”Uutuuskirjassa käydään läpi, miten Kalle Lehmus yritti puolustautua vuosia kestäneissä suljetuin ovin käydyissä oikeudenkäynneissä ilman, että paljastaisi armeijan tiedustelun salaisiin materiaalihankintoihin lahjoittaneiden tahojen nimiä.
Lehmus joutui hyvin yllättäen kesällä 1958 oikeuskanslerinviraston kuulusteluihin ja syytteeseen veropetoksesta. Hänet tuomittiin lopulta neljän kuukauden ehdolliseen vankeuteen. Samalla hän menetti virkansa ja eläkkeensä, sillä valtioneuvosto päätti nopealla tahdilla erottaa hänet.
Virallisesti Lehmusta epäiltiin veropetoksesta, koska hänen henkilökohtaiselta pankkitililtään oli löytynyt noin 40 miljoonan markan omaisuus, josta hän ei ollut ilmoittanut verottajalle.”
**
Väitös: Risto Reuna – Sotasukupolven uudet työntekijäluokat estivät kommunistien valtaanpääsyn SAK:ssa (Väitös: erikoistutkija, FL Risto Reuna, 23.2.2018, poliittinen historia)
Vastaa
This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.
Lue lähdeviite 1 kirjasta liittyen nimen kirjoitusasuun 😉