Kirja-arvio: Orlando Figes – Vallankumouksen Venäjä 1891–1991

Venäjällä muuttuu kaikki 10 vuodessa; kahdessasadassa ei mikään. (Venäjän pääministeri Pjotr Stolypin, jonka mukana katosivat Venäjän uudistukset (s. 1862 Dresden, k. 1911 Kiova).

Pian presidentiksi valintansa jälkeen vuonna 2000 [Vladimir] Putin palautti Neuvostoliiton hymnin, jonka uudet sanat kirjoitti 87-vuotias kirjailija Sergei Mihalkov, joka oli kirjoittanut alkuperäiset säkeet vuonna 1942. Putin perusteli hymnin palauttamista puhumalla jatkuvuudesta ja tarpeesta kunnioittaa historiaa. Kieltämällä maan neuvostoliittolainen menneisyys, hän sanoi, vanhemman sukupolven elämältä riistettäisiin merkityksellisyys. Demokraatit vastustivat Stalinin ajan hymnin palautusta, mutta kommunistit kannattivat sitä, ja useimmat venäläiset toivottivat sen tervetulleeksi takaisin.”

**

Ymmärtääksemme Venäjää, naapurimaatamme ja sen asukkaita, venäjäläisiä eli venäläisiä, tataareja, saksalaisia, suomalaisia, juutalaisia, muslimeja ynnä muita pinta-alaltaan valtavan maan asukkaita ja sen hallitsemista, tarvitaan työkaluksi tietoa, jota voi ammentaa historiasta.

Vuonna 2014 englanninkielisenä ilmestynyt professori Orlando Figesin (s. 1959) teos täydentää, ja selittää Venäjän kehitystä sekä vallankumouksen jatkuvaa voimaa: Venäjä jarrutti 1800-luvulla muutoksia, jotka haastoivat monarkiat Euroopassa.

Figesin Neuvostoliiton pitkä historia – Vallankumouksen Venäjä 1891–1991 (Siltala, 2021. 377 s. Suomennos Kalevi Suomela) ansaitsi mainion käännöksen. Kirja on tiivis – oppikirja – hyvässä mielessä, koska teoksessa maailmaa mullistanutta jatkuvaa muutosta käsitellään kiinnostavasti ihmisten kautta.

Brittihistorioitsijan tekstistä huokuu välittäminen ja venäjäläisen maailmanmenon ymmärrys. Figes on kolunnut maahansa sidottujen, pakkotyöleireille suljettujen ja uuden neuvostoaateliston jälkeensä jättämää, ja tarjoilee tämän kaiken tiedon helposti luettavassa muodossa nojatuolissaan lekottelevalle historian harrastajalle.

Ihmiset nurisivat – joskus täysin avoimesti – Neuvostoliiton hallintoa vastaan. He lauloivat pilkkalauluja ja kertoivat kumouksellisia vitsejä ja anekdootteja:

Bolševikki selostaa vanhalle naiselle, millaista kommunismi tulee olemaan. ”Tulee olemaan runsaasti kaikkea” hän sanoi, ”ruokaa, vaatteita, kaikenlaisia tavaroita. Pääset matkustelemaan ulkomaille”.  ”Voi”, sanoi nainen, ”ihan kuin tsaarin aikaan.”

Uusi lähestymistapa kannattaa

Vallankumous alkaa Venäjällä, kun ihmiset kääntyvät nälänhädän vuoksi ensi kertaa autoritaarista johtajaansa, tsaaria vastaan vuonna 1891. Vuonna 1991 neuvostoimperiumi on lopullista iskua vailla.

Historia ei lopu vuoteen 1991 vaan Figeskin muistuttaa siitä, että vaikka Neuvostoliitto hajosi itsenäisiksi valtioiksi, jolloin Venäjän johdossa jatkoivat, (kuten myös monissa muissakin itsenäistyneissä neuvostotasavalloissa) johtajat, jotka ovat vielä tänäänkin merkittävissä asemissa.

Neuvostoliitossa menestyneet sotilaat, poliitikot ja yritysjohtajat osasivat myös hyötyä muuttuneesta tilanteesta.

”Vuodesta 1987 alkaen neuvostovirkailijat alkoivat ostaa valtion omaisuutta, kauan ennen kuin muu kansa sai osuuksia siitä. Ministeriöt kaupallistettiin ja niiden ylemmät viranhaltijat johtivat niitä kuin yrityksiä myyden niiden omaisuutta itselleen pilkkahintaan. Tehtaat ja pankit myytiin pois samalla menetelmällä. Neuvostojärjestelmän romahdus ei demokratisoinut tai jakanut sen paremmin varallisuutta kuin valtaakaan Venäjällä. Vuoden 1991 jälkeen venäläisille olisi voinut antaa anteeksi ajatukset siitä, ettei paljonkaan ollut muuttunut ainakaan parempaan suuntaan. Epäilemättä monet venäläiset olivat ajatelleet samoin vuoden 1917 jälkeen.”  

Nopeammin, kiivaammin – Leniniin tukeutuen

Blogini lukijat tietävät, että henkilökohtainen muisteluni ulottuu 1980-luvulle – asumiseeni maassa, jossa valtaan oli juuri noussut uusi mies. Perestroikasta – muutoksesta, ja glasnostista – avoimuudesta, muokattiin enemmän kuin iskulauseita.

Suunnan näytti: Mihail Gorbatšov. Eittämättä yksi vuosisatamme merkkihenkilöitä.

  • Hän oli ensimmäinen johtaja, jolla ei ollut ollut mitään osaa Stalinin rikoksiin, Figes painottaa.

”Itse asiassa hänen perheensä – maanviljelijöitä Stavropolin alueelta etelä-Venäjältä – olivat olleet uhreja Stalinin sodassa talonpoikia vastaan 1930-luvulla. Hänen isoisänsä isän puolelta oli lähetetty Siperiaan, koska hän ei ollut täyttänyt vuoden 1933 kylvökiintiötä. Kolme hänen kuudesta pojastaan sekä puolet kylän väestä oli kuollut aliravitsemukseen. Hänen isoisänsä äidin puolelta oli ollut kolhoosin puheenjohtaja ja pidätettiin ’trotskilaisena’ vuonna 1937. ”

Gorbatšov salasi tämän ”pilaantuneen elämäkertansa” vuoteen 1990. Hän kuitenkin menestyi elämässään ja nousi puolueen arvoasteikossa ”kansanvihollisen” lapsenlapsen häpeämerkistä huolimatta.

Stigma oli epäilemättä kokemus hänen sitoutumiselleen pyrkiä eroon stalinismista.

Figes muistuttaa, että mikään perestroikan ideoista ei ollut erityisen uusi. Termiä olivat jopa uudistusmieliset byrokraatit käyttäneet jo Nikita Hruštšovin kaudella. Myös glasnost oli käsite, joka palautui varhaiselle 1960-luvulle, jolloin sitä oli käytetty uudistusehdotuksissa ilmaisemaan ajatusta, että hallituksen työn tulisi olla tiedotusvälineille avointa ja läpinäkyvää. Käsite mainittiin jopa vuoden 1977 perustuslaissa.

Niinpä Gorbatšovin ajatukset oli oleellisilta osiltaan muotoillut Hruštšovin suojasää.

Venäläinen draamasarja Suojasää sijoittuu Moskovan elokuvastudioiden maailmaan vuonna 1961.

Suojasää oli vallankumouksen kolmatta ja viimeistä sukupolvivaihetta määrittävä älyllinen vaikuttaja. Muistan itsekin monen kertoneen tuntevansa liki 30 vuotta kokemansa vapauden palanneen, kun haastattelin ihmisiä Moskovassa vuoden 1990 kansanedustajien kongressin vaaleissa.

Gorbatšov oli syntynyt vuonna 1931. Hän siis oli nuorempaa sukupolvea kuin häntä edeltäneet puoluejohtajat –  Hruštšov (syntynyt 1894), Leonid Brežnev (1906), Juri Andropov (1914) ja Konstantin Tšernenko (1911), jotka olivat kaikki ennen vuotta 1917 syntyneitä.

**

Figesin kirja avaa hyvin sen, miten vaikeaa kulttuurisesti kaukana toisistaan olevien on ollut aina vaikeaa ymmärtää yhteistä päämäärää ilman yksinkertaisia totuuksia – aikansa populismia.

Pari sukupolvea ehtii omaksua muutoksen ja mukautua omaan aikaansa entisen unohtaen. Neuvostoliitossa muistin pyyhkiytyminen helpotti elämää.

**

Orlando Figesin kirjoittamat teokset ovat paljon enemmän kuin tilastoja. Figes on myös suullisen historian tutkija.

Vallankumouksen koulu oli armeija, ja kaunaa kasvatti epäonnistunut maareformi. Tsaari piti maata omanaan ja aatelismies, ja eurooppalainen, Stolypin katsoi olevansa imperiumin palveluksessa. Hän kuuluu niihin valtiomiehiin, joita myös Putin on osoittanut ihailevansa, mutta edes hän ei pystynyt estämään vallankumousta:

”Stolypin kuuluu Venäjän hallinnon Pietari Suuresta Putiniin jatkuneeseen perinteeseen, joka pitää valtiota yhteiskunnan hallinnon ja uudistamisen tärkeimpänä toimijana. Hänen uudistustensa tarkoituksena ei ollut luoda demokraattista järjestystä, vaan käyttää demokratian elementtejä tsaarin hallinnon pönkittämiseen. Sama välineellinen suhtautuminen valtioon saneli hänen suhteensa duumaan. Hän näki sen valtion liitännäisenä, julkisena elimenä, jolla vahvistaa ja tukea hallituksen politiikkaa, mutta ei valvoa tai ohjata hallintoa. Hänen perustuslaillinen mallinsa oli pikemminkin preussilainen kuin englantilainen. [Otto von] Bismarck oli hänen poliittinen sankarinsa.”

Historiassa ei ole mitään vääjäämätöntä tietä, jolle asettunut voisi ennustaa tulevaisuutta yhtään sen paremmin nykyisin kuin silloin kun ennustajina olivat vallankumoukselliset Venäjällä.

Tapahtumien etenemiseen oli reagoitava, mutta oikea vastaus ei ole ollut poikkeustilanteen hyväksyminen jatkuvaksi olotilaksi.

Vuoden 1917 jälkeinen sotakommunismi pyrki kontrolloimaan talouden ja yhteiskunnan jokaista aspektia. Neuvostobyrokratia paisui.  Se koitui lopulta myös Neuvostoliiton suunnitelmatalouden kohtaloksi. Hyötyjä ei kyetty jakamaan kysyntää vastaavasti.

Maa kukoisti vain väkivallan avulla. Jokainen yhteiskunnan alue kärsi tavallaan.

Tsaarien ongelma – kyvyttömyys pitää otteessaan maan enemmistöä ei vaivannut enää neuvostohallintoa. Se paisui valtavasti ja virkailijoiden joukko oli jo 1920-luvulla suurempi kuin työläisten. Nämä olivat uuden hallinnon sosiaalinen perusta.

  • Kyseessä ei siis ollut proletariaatin vaan byrokratian diktatuuri, Figes opastaa.

Venäjän muuttumista olivat vauhdittaneet lakot ja kansannousut 1900-luvun alussa. Sota kulutti voimat ja  osoitti miljoonille ihmisille, että nämä kykenevät toimimaan joukkoina, jos vain ottavat tilanteen omaan haltuunsa.

Puolueet olivat heikkoja, mutta kaduilla tehty vallankumous johti salongissa muodostettuun hallitukseen.

Ylhäältä johdettu vallankumous

Kun vallankumous sitten eteni, epäonnistuneiden ”demokratisoitumiskokeiluiden” jälkeen vahvistuivat itsenäisyyshaaveet myös Suomessa ja Puolassa. Puola oli vuonna 1917 Saksan miehittämä ja saksalaiset järjestivätkin mielellään Leninin paluun maanpaosta Venäjälle.

Figes esittää vallankumouksen tiiviisti. Hän ottaa esiin pääkohdat, joista avautuu kuva siitä, miten teoreetikko Lenin siirtyy aseellisen kansannousun ajatuksesta vallan anastamiseen.

Lenin ei halunnut lopettaa sotaa Euroopassa: hän toivoi sen jatkuvan, jotta vallankumouksista tulisi yhä todennäköisempiä. Tästä ei pidä vetää rinnastusta nyky-Venäjän avoimiin pyrkimyksiin aiheuttaa hajaannusta EU:ssa, mutta Figeskin muistuttaa siitä,  kuinka taitavia bolševikit olivat käyttämään sotia vallankumouksien edistämiseen. Lopulta Venäjä teki rauhan keskusvaltojen kanssa Brest-Litovskissa.

Suomen kanssa sovittiin Tartossa, mutta monet oikeistolaiset ja kansallismieliset puhuivat häpeärauhasta. Ehkä siksi, että myös Suomessa ajateltiin, etteivät neuvostojohtajat kykenisi neuvottelemaan samaan aikaan kun näiden omassa maassa oli edelleen käynnissä valtava mullistus ja koko yhteiskunnan murros. Ilmeisesti kukaan ei osannut arvioida sitä, miten nopeasti eniten hyötyvät sopivat keskenään ja sopeutuivat uuteen järjestykseen.

Figes kirjoittaa, kuinka bolševikkipuolueen työläisopposition johtaja, mekaanikko Aleksandr Sljapnikov näki, kuinka hänen kaltaisensa jäivät vähemmistöön ja puolue oli  ”olemattoman luokan etujoukko”.

”Venäjän bolševikkien vallan kuuden ensimmäisen kuukauden aikana noin miljoona työläistä jätti suuret teollisuuskaupungit ja siirtyi maaseudulle lähemmäksi ruoantarjontaa. Petrogradin metalliteollisuus koki suurimmat menetykset. Sen työvoiman määrä putosi kuudessa kuukaudessa neljännesmiljoonasta vain viiteenkymmeneen tuhanteen. Bolševikkien kerran niin vahvoissa tukikohdissa, New [Novyi] Lessner ja Ericssonin tehtailla, joista kummallakin oli lokakuussa yli 7 000 työntekijää, oli huhtikuussa yhteensä alle kaksisataa. ”

Kirjassa mainitut tehtaat sijaitsivat Gelsinforskaja-kadulla, Viipurin kaupunginosassa, Pietarissa.

Uuden hallinnon kohtaaman kriisin syy oli talonpoikien haluttomuus myydä ruoka-aineita paperirahaa vastaan, kun ei ollut mitään, mitä he olisivat voineet sillä ostaa.

Talonpojat vähensivät tuotantoa, varastoivat ylijäämänsä, käyttivät viljaansa lihottaakseen karjaansa tai myivät sitä kaupungeista tulleille mustan pörssin kauppiaille. Kaupunkilaismiehet matkustivat maaseudulle tekemään kauppaa talonpoikien kanssa. He lähtivät kotoa kasseissaan vaatteita ja taloustavaroita myytäväksi tai vaihdettavaksi maalaismarkkinoilla ja palasivat kotiin ruokakassien kanssa. Työläiset myivät työkaluja, joita olivat varastaneet tehtaistaan, tai tuottivat yksinkertaisia tarvekaluja, kuten kirveitä, auroja, primus-keittimiä tai tupakansytyttimiä, käydäkseen vaihtokauppaa talonpoikien kanssa. Rautatiet halvaantuivat näiden ”kassimiesten” suurten joukkojen takia.”

Venäjän väestöstä oli valtaosa pientiloja viljeleviä talonpoikia, jotka muodostivat kolme neljännestä maan väestöstä ja jotka olivat tärkein tekijä maan taloudessa.

Ongelmana olivat talonpoikien yksilöä korostavat asenteet, patriarkaaliset tavat sekä kiinnittyminen vanhan Venäjän kylän ja kirkon maailmaan. Monien puolueen uusien kannattajien mielestä – talonpoikien poikien ja tyttärien, jotka olivat paenneet ”takapajuisista” kylistä paremman elämän toivossa, vallankumous ei kyennyt kukistamaan talonpoikaista Venäjää tarpeeksi nopeasti. 

Näiltä tappotantereilta he aloittivat uuden yhteiskunnan rakentamisen. He eivät kuitenkaan kyenneet ylittämään maatalousväestön muodostamaa ongelmaa.”

Stalinin karkea väkivalta sopi niille nuorille, jotka saivat maatalouden kollektivisoinnin ja 1930-luvun puhdistusten jälkeen vanhan eliitin paikat.

  • Kollektivisointi oli Neuvostoliiton historian todellinen vallankumous – useiden vuosisatojen aikana kehittyneen talonpoikaisen elämäntavan täydellinen mullistus – ja katastrofi, josta maa ei toipunut koskaan, Figes kirjoittaa.

Neuvostoliiton saavutuksista maksettu hinta oli Figesin mukaan paljon suurempi kuin osasimme kuvitella ennen arkistojen avautumista vuoden 1991 jälkeen.

Vallankumouksen jälkeen aiheutettu lasku oli lähes käsittämätön.

  • Niin suuri, että se on haastanut meidät ajattelemaan Stalinin hallinnon moraalista luonnetta tavalla, joka on aikaisemmin ollut varattuna natsismin historian kirjoittajille, Figes arvioi.

Vankileirien saaristo

Figes on perehtynyt tutkimuksissaan monen venäjäläisen ja Neuvostoliitossa asuneen ihmisen elämään.

Kirjassaan Kuiskaajat (Siltala, 2011) Figes kirjoittaa havainneensa, että toinen maailmansota oli itse asiassa monelle positiivinen muutos siihen pelon ja ahdistuksen ilmapiiriin, joka maassa vallitsi 1930-luvulla. Valehtelusta oli tullut niin tavallista, että rehellisyys oli kokonaan katoamassa.

Nykyisin Putin toistaa mielellään, että vuoteen 1937 ei olla palaamassa.

Muutokset ilmapiirissä näkyvät toki nykyisinkin. Ainakin valtion median vaihtoehtoja seuraaville ulkomaalaisille.

Figes kertaa sen, kuinka perheitä painostettiin hylkäämään pidätetyt sukulaisensa.

Jos aviomies oli pidätetty, vaimo saattoi menettää työnsä, tai perhe saatettiin karkottaa kodistaan. Lapset saatettiin sulkea Komsomolin, yliopiston tai tiettyjen työpaikkojen ulkopuolelle. Pidätyksen stigma vaikutti perheisiin monien vuosien ajan.”

Tällaisia uutisia kuullaan tänään Valko-Venäjältä, Venäjällä kansanviholliseksi ovat nousemassa ihmiset, jotka ovat tukeneet esimerkiksi korruption vastaista työtä tehneitä.

Neuvostoliitossa jatkui vuosikymmeniä tilanne, jossa pidätettyjen lapsia rohkaistiin omaksumaan uusi identiteetti. Joskus heille annettiin uusi nimi. Lastenkodeissa oli miljoonia orpoja 1930- ja 1940-luvuilla. Orpokotien moraalijärjestelmä – johon kuului neuvostoideologian indoktrinaatio sekä vahvat kollektiiviset ja heikot perhesiteet – teki lastenkodeista tärkeitä rekrytointikohteita NKVD:lle ja puna-armeijalle. Ihmiset pelkäsivät solmia kontakteja ”kansanvihollisten” perheenjäseniin. He vaihtoivat kadun toiselle puolelle vältelläkseen heitä.

Kollegoista, naapureista ja ystävistä tuli vieraita. Näin terrori hajotti yhteiskunnan. Se särki ammattiin, naapuruuteen ja ystävyyteen perustuvia solidaarisia yhteisöjä, jotka olisivat voineet johtaa yksilöiden sorron suurempaan vastustukseen. Ihmiset eivät uskaltaneet kyseenalaistaa pidätyksiä. He tukahduttivat omantuntonsa ja yrittivät olla ajattelematta, mitä yhteiskunnassa tapahtui, torjuivat epäilynsä tai löysivät tapoja rationalisoida ne säilyttääkseen järjestelmään kohdistuvan luottamuksen perusrakenteet. He uskottelivat itselleen, että heidän rakkaansa oli pidätetty erehdyksessä.”

Sana Gulag on akronyymi sanoista ”Ojennustyöleirien ja siirtoloiden päähallinto” Neuvostoliiton vankilajärjestelmä sai alkunsa keinona eristää vastavallankumoukselliset elementit.

Viisivuotissuunnitelmien aloittamisen myötä siitä tuli taloudellisen kolonisaation muoto – halpa ja nopea keino asuttaa ja ottaa käyttöön kaukaisen pohjoisen ja Siperian teollisia resursseja työleirien ja siirtokuntien verkoston avulla. Gulagiin sisältyi tehtaita, kanavia, kaivoksia ja rautateiden rakennustyömaita.

  • Kysymys oli orjataloudesta, joka levitti mustan varjonsa koko Neuvostoliiton ylle, Figes tiivistää.

Vanginvartija Danzig Baldajevin pysäyttäviä piirrustuksia. (The Guardian: Drawings from the Gulag by Danzig Baldaev)

Nykyisin Neuvostoliiton mallin mukaista suunnitelmataloutta ei näe kukaan toimivana vaihtoehtona: eivät enää edes Kiina tai Kuuba. Maailmanvaltana Venäjä on kovasti heikentynyt.

Sen imperiumin ja kansainvälisen vaikutusvallan menetys on ollut niin dramaattinen, että se panee ihmettelemään, miten kommunismi piti Venäjää ja Itä-Eurooppaa niin kauan otteessaan.”

Toisin kuin Neuvostoliiton hallinnossa olleita, nykyisiä menestyjiä ei arvioida rikollisiksi. Maan johdossa on tietysti heitäkin.

  • Kenet olisi pitänyt tuomita? Gorbatšov? Puolueen johto? KGB? Vai miljoonat perustason virkailijat, poliisit ja vartijat, jotka pitivät neuvostojärjestelmän käynnissä?

Historiaa kirjoittaville kertyy koko ajan aineistoa. Toistaiseksi meidän on vielä mahdotonta nähdä selkeästi sitä, millaisia päätöksiä vuoden 1991 jälkeen Venäjällä tehtiin.

Samanlaista ”puhdistusta, lustraatiota ” kuin itäisen Keski-Euroopan maissa tehtiin 1990-luvun alussa ei Venäjällä saatu aikaiseksi.

Maan ensimmäinen presidentti Boris Jeltsin teki selväksi virallisissa lausunnoissaan, ettei yksittäisiä kommunisteja tullut asettaa vastuuseen.  Eräässä tv-haastattelussa tämä totesi: ”Ehkä ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1917 emme ole joutuneet niin sanoakseni koston tielle. Ymmärrättehän; on tärkeää, että Venäjä on pidättäytynyt siitä”.

Tänään näemme, että 1990-luvulta nykypäivään tultaessa omistaminen on jälleen yhä harvempien käsissä. Politiikka perustuu tarpeeseen suojella Neuvostoliiton aikana asemiin nousseiden lastenlapsien omistuksia, ja varmistaa, että ”valtiolliset” yritykset menestyvät yhä selkeämmin sulkeutuvilla kotimarkkinoilla.

Stalin hyökkäsi avantgardea vastaan ja turvautui nationalismiin kuten Italian ja Saksan totalitaariset johtajat. Musiikissakin käännettiin kelloja 1800-luvulle, ja nostettiin Mihail Glinka ja Pjotr Tšaikovsk neuvostomusiikin standardeiksi. Itsevaltiaan huomassa kehitettiin korenizatsia-politiikkaa, joka suosi alkuperäisväestöä.

Figes kirjoittaa sairaasta ironiasta: Stalin päätti palata folklore-tyyppiseen kansankulttuurin puolustamiseen sen jälkeen kun oli tuhottu perinteiset kylät ja kyhätty satukokoelmat kansataiteesta – musiikkikuoroissa ja tanssiryhmissä.

Ammattilaisilla oli vain vähän yhteyttä ”kansallisen kulttuurin” muotoihin, joita näiden oli määrä esittää.

Tämäkin kehitys liittyi uskomukseen siitä, kuinka kehitys klaaneista, kansoiksi johtaisi lopulta sosialismiin, jolloin kansakunnat olisivat kulttuurin liimaamina yhtä. Ajatuksena oli, että Neuvostoliiton edistyksellisyys olisi kansakunnan kansainvälinen muoto ja sosialistinen sisältö.

YLE Moskova 1990. Vladmir Vysotskyn, Venäjän omantunnon, kuolemasta 10 vuotta.

Nyky-Venäjä on suuressa isänmaallisessa sodassa karaistu. Eikä muuta ideologiaa tarvita.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *