Koponen
Koponen

Kirja-arvio: Roman Sentšin – Jeltyševit, erään perheen rappio

Venäjä on valtava. Mutta kuinka joku voi asua tiettömillä taipaleilla, jossa ei tuoteta muuta kuin pirtua juomakelpoiseksi laimennettuna. Yhden kuoppaisen raitin varrella, ilman mukavuuksia, ei missään, asuvat myös Jeltyševit.

Kirjailija tuntee maaseudun. Roman Sentšin on lunastanut paikkansa eturivin venäläisen realismin kirjoittajana. Kirjan suomentajan Kirsti Eran käsissä Sentšinin kieli taipuu suomeksi nautittavalla tavalla.

jeltyshevit

Vuonna 1971 syntyneen Sentšinin oma perhe joutui lähtemään 1990-luvulla kansallisuuskiistojen vuoksi Tuvan tasavallasta. Venäläiset kokivat monin paikoin jääneensä altavastaajaksi.

Jeltyševit, erään perheen rappio (Into) sijoittuu jonnekin Siperiaan. Mutta kovin paljon ei tarvitsisi kertomusta muuttaa niin oltaisiin Karjalassa.

**

Moskovassa asuessani kuulin suomalaisten rakennusmiesten pomoilta, ettei ryyppäämään sortuneita tai valittavia miehiä kannata lähettää Suomeen vaan syvemmälle maahan. Loppuu valittaminen. Negatiivisen kierteen katkaiseminen voi joskus onnistua.

Kaikki me odotamme, että ahkeruutemme palkitaan.

Miliisikapteeni Nikolai Jeltyšev oli ollut töissä miliisissä 30 vuotta näkemättä yhtään ainoaa ammattirikollista. Hän muisti surkeat häiriköt, perhetappelut ja alkkikset – alkkiksia ja alkkiksia. Sekä selviämisasemalla että jo ennen sitä.

”Joten mitä tässä enää voikaan…muuta kuin ryypätä”, Nikolai Mihailovitš ärisi itsekseen.

Nikolain vaimo, kirjastonhoitaja Valentina tunnisti vajoamisen elämän pohjamutaan ollessaan kaupungissa torilla myymässä marjoja. ”Marjakuusamaa. Taigasta poimittua kuusamaa. Olkaa hyvät, myyn edullisesti…”

**

Venäjän 1990-luku oli ristiriitaisuuksien aikaa. Valtavan taloudellisen toimeliaisuuden varjossa entiset sosialistisen todellisuuden ammattilaiset, kuten kirjastonhoitajat, eivät enää olleet samaan tapaan arvostettuja keskiluokkaisia kansalaisia. Miliiseillä oli kysyntää yksityisissä turvapalveluissa, mutta ammattia vaihtavalle olisivat tulleet eteen myös muut kovan kapitalismin vaatimukset.

Sentšinin kirjan päähenkilö on perhe ja kylä, venäläinen maailma. Siinä maailmassa voi koettaa pelata varman päälle, mutta elämäänsä ei voi kukaan täysin ohjata. Synkkä aihe on avattu ja kirjoitettu tavalla, joka kietoo otteeseensa.

Kun Nikolain ura miliisinä loppuu virhearvioon – selviämisaseman asiakkaiden valvomatta jättämiseen, Valentina vie perheensä turvaan ja samalla turmioon.

Venäjän maaseutu ja pienet kaupungit ovat taantuneet vuosikymmeniä. Harva näkee toivoa.

Ihmisten epätoivo voi kuitenkin versoa jotain vaikuttavaa ja raskaan kaunista. Siis historian näkökulmasta tai jälkipolville jäävän vuoksi.

**

Kuten elokuva Leviathan, Andrei Zvjagintsevin keväällä ensi-illassa ollut teos, myös Jeltyševit, erään perheen rappio on valtavan kaunis työ.

Molemmissa on kaikin puolin tajunnan laajentava kuvaus pohjoisen Venäjän tavallisen ihmisen perheen ja yhteiskunnan keskinäisestä suhteesta vallitsevassa todellisuudessa. Yksittäinen ihminen ei voi yleiselle kehitykselle mitään.

Leviathanin tavoin Jeltyševit voi jäädä yhdeksi aikakautensa merkkiteokseksi. Häpeä ja nöyryytys sekä toisaalta vastoinkäymisten hyväksyminen ovat universaaleja tunteita.

**

Senchin_Rina_Belenko

Toivottavasti saamme pian luettavaksi suomeksi myös Sentšinin uusimmat työt Tulva-alue (Zona zatoblenija) ja Tšego vy hotite?, (Mitä te haluatte?). Jälkimmäinen käsittelee talven 2011-12 protestiaaltoa ja sen tukahtumista Moskovassa.

**

Sentšin esitteli näkemyksiään venäläisestä kulttuuri-ilmapiiristä Helsingissä Kirjamessujen aattona. Kirjasin Facebook-päivitykseeni nykyisin Moskovan kirjallisuusinstituutissa luennoivan Sentšinin puhetta.

Kuvassa Tomi Huttunen (vas), Artjom Troitski Maria Pettersson, Roman Sentšin, Irina Prohorova, ja Kalle Kniivilä.
Kuvassa Tomi Huttunen (vas), Artjom Troitski Maria Pettersson, Roman Sentšin, Irina Prohorova, ja Kalle Kniivilä.

”Venäjällä tehtiin kulttuurin (konservatiivinen) vallankumous vuosina 2011-2012. Kulttuurin odotetaan toimivan tiettyyn suuntaan. Kirjallisuuteen vaikutus ei ole niin suuri, mutta tv-sarjoissa se on nähtävissä. Nikita Mihalkovin uusimman elokuvan suhde Ivan Buninin alkuperäiseen teokseen on kovin ohut. Kirjalla ei ole mitään tekemistä elokuvan kanssa. Jotkut taiteilijat yrittävät löytää uuden tavan työskennellä. Ylhäältä tuleva paine on edelleen vähäinen. Normaalisti paine stimuloi taiteilijoita ”jyrkempään” työhön. Vapaus tappaa (heikentää) jotkut taiteilijat. Venäläiset tietävät, että mikä ei tapa, se vahvistaa. Tulevaisuus on sumussa.”

Arvio: Suomi lukee

Kommentit (1)

  1. Pauli Räsänen

    Kävin katsomassa mainitsemasi levithan elokuvan, minusta tarina ei ollut pelkästään epätoivonkuvaus, vaan paljolti myös yleisinhimillisiä arvoja koskeva tutkielma ,luottamuksesta ,petoksesta moneen suuntaan. Elokuva toi myös esille venäläisen maaseudun roolin mahdollisena vapauden valtakuntaana, missä holhoavat direktiivit eivät ole tukahduttamassa yksilön vapautta, kuten meillä rakaan europan unionin holhouksessa. Myöskään epäonnisen yrittäjän kohtalo ei myöskääntäällä ole totdellisuudelle vieras, myös meillä on pienyrittäjiä,jotka ovat joutuneet suurten korporatioiden ruhjomiksi. Voisikko Koponen kuvitella,minkä reaktion suomessa saisi kohtaus elokuvassa jossa maalitauluiksi ammunnalle oltaisiin nostamassa vaikkapa Svinhufud, Ryti tai Kekkonen, se olisi kultuurisodan alkulaukaus.

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *