Kirja-arvio: Venäjä – Väärin kehittynyt maa

Myrkyllinen valtakoneisto yrittää kuolettaa kaiken elävän ja tehdä laittomaksi kaiken sellaisen, missä voi nähdä merkkejä pienestäkin kansalaisaktiivisuudesta, vähäisestäkin mahdollisesta uhasta hallinnon jatkuvuudelle.”

Venäjä – väärin kehittynyt maa -kirjaa (Docendo, 2020; 203 s.) lukiessa mietin automaattisesti ajankohtaa, milloin kaikesta tästä on alettu kirjoittaa. Oikeaa vastausta en tiedä, mutta eivät ajatukset Venäjän nykytilasta uusia ole. Kattava kooste on paljastava ja vetää lukijan mukaansa.

Tunnen Olga Derkatšin, Vladislav Bykovin ja Anne Kuorsalon vuosien takaa. Tehdään se heti selväksi. Olen puhunut aikoinaan Annen kanssa yhteisestä kirjasta ja varmistanut, että Olgan ja Vladislavin artikkeli löytää suomalaiselle julkaisijalleen.

Kuorsalo on pitkän linjan Venäjän tuntija, Derkatš ja Bykov taas Venäjällä tiedetoimittajinakin uransa luoneita ammattilaisia, jotka vahvistivat näkemystäni siitä, että sosiaalinen media toimii hyvänä yhteydenpidon välineenä Venäjälle.

Some on paikka, jossa kerrotaan, kuinka maassa suljetaan kouluja ja jossa rahaa sairaiden lasten hoitoon kerätään television tekstiviestikampanjoilla, kuinka joka viides asuu ilman sisävessaa ja  kuinka teiden kunnossa on ongelmia enemmän kuin tarpeeksi.

Venäjän kaaos kasaantuu, valvonta lisääntyy

”Valta on Venäjällä rakentanut systeemin, jossa sen valvoma parlamentti hyväksyy leimasimena uusia lakeja, jotka rikkovat kansalaisten oikeuksia ja vapauksia alkaen siitä, että perustuslaissa taataan oikeus rauhanomaisiin mielensoituksiin.”

Kun kuva Venäjästä on kokonaisuus ja pannaan kansiin varmuudella, jonka eteen kirjoittajat ovat tehneet vuosia töitä, on tulos erinomainen.

Itseäni hävettää se, etten ole osannut itse paremmin kertoa venäläisestä järjestelmästä. (Toki olen arvioinut ennenkin kirjoja, joissa on osattu selittää myös systeemi: Ilmari Susiluoto ehti kirjoittaa useammankin teoksen Kuorsalon ja tämän puolison Martti Valkosen kanssa.)

Olenko muka kertonut yhtä selkeästi siitä, miten Venäjän presidentti Vladimir Putin on rakentanut bisneskuvionsa kuin konsanaan vakoiluorganisaation: sellaiseksi, jossa eri liiketoiminnan haaroihin osallistuvat eivät ole koskaan tekemisissä keskenään.

Kirjoittajien mukaan rahaputkesta osalliseksi pääsevät ovat kaikki Putinin ystäviä ja putken valvonta on monopolisoitu:

Systeemin hengessä tapahtuu myös aluejohtajien vaihtaminen: omaa rahaputkeaan rakennelleet pomot vaihdetaan nuoriin ´teknokraatteihin´ tai suoraan presidentin aikaisempiin henkivartijoihin. He hoitelevat rahavirtojen kulun ´oikeaan suuntaan.´”

**

Vuonna 2014 siteerasin blogissani Ukrainaan asumaan päätynyttä, Putinin jättiomaisuuksista julkista tehnyttä politiikan tutkijaa Stanislav Belkovskia

Tänään se mitä puhun, voi vaikuttaa hullulta ja hämmentävältä, mutta niin toimii profetia: aluksi sinua kivitetään, mutta sitten selviää, että olet oikeassa. Nyt olen kivittämisvaiheessa ja se minun on käytävä läpi, koska muuten profetiaa ei ole olemassa. No, ennustan: hyvin pian edessämme on valinta Venäjän ja Ukrainan välillä, sananmukaisesti Etelä- ja Pohjois-Korean välillä”, sanoo Belkovski.

**

Kaikkien pitäisi tuntea Venäjän tavat, mutta vain harvat osaavat nähdä propagandan ohi. Joidenkin ymmärrys on kirjoittajien mielestä kasvanut, mutta putkia ei ole suljettu vaan virtojen kuohu jatkuu.

Venäjän ”systeemi” tietenkin kehittyy siinä mukana olevien tahdosta huolimatta, mutta olisi outoa, jos mukana olevat eivät tietäisi, miksi tiettyjä poliittisia ja taloudellisia päätöksiä tehdään.

Venäjän budjetti rakennetaan kiinteästi energiavirtojen vientiin

Kirjoittajat selvittävät, että Venäjä haluaa myydä ennen muuta Eurooppaan. Kaasu- ja öljyputket ovat aseita, joita voidaan käyttää tarvittaessa kiristykseen.

Tämä on huomioitava, enkä epäile, ettei niin tehtäisi – myös Suomessa. Olemmehan Venäjän kymmenen suurimman energian ostajan joukossa.

Venäjällä talouden avainroolissa ovat suuret yritykset. Pienten tekijöiden osuus maan kansantuotteesta on vain noin 20 prosenttia ja ne työllistävät noin neljänneksen työikäisistä.

”Kiinassa pienten ja keskisuurten yritysten vastuulla on yli puolet maan viennistä. Yhdysvalloissa ja Saksassa yli 40 prosenttia. Venäjällä vastaava luku jää seitsemään prosenttiin.”

**

Olen useassa yhteydessä väittänyt, että Suomessa Venäjän johdon vaikutusvallasta ollaan tietenkin hyvin tietoisia, mutta siihen suhtaudutaan sellaisella asenteella, josta paistaa tyytyväisyys siitä, että pääasia on kun saadaan olla mukana.

Kirjoitukseensa Kuorsalo on ottanut mukaan muutamat julkisuudessa paljon olleet Venäjän nykyjohdon mannekiinit.

Kuorsalo kirjoittaa Venäjän suurimman pankin Sberbankin hallitukseen kuuluvan Suomen entisen pääministerin Esko Ahon (kesk.) toimivan esimerkkinä eurooppalaisille siitä, että Venäjä on normaali maa eikä maineriskejä näin muodoin ole. (Mukaan voi tietenkin laskea myös Paavo Lipposen (sd.) Itämeren putkien suomalaiskonsulttina.)

Venäjällä Kuorsalon esiin nostamista henkilöistä tunnetuin suomalainen on tietenkin Johan Bäckman, jota ei tarvitse enempää esitellä.

Kirjaan on otettu mukaan myös sivujuonne vuonna 2012 Journalistiliiton kanssa järjestämästämme seminaarista:

Niinpä Venäjän lietsomien lapsikiistojen ympärille valmisteltiin seminaaria vuoden 2012 syksyllä yhteistyönä, kunnes Venäjä pikkulapsen tapaan suuttui, koska ei saanut tahtoaan läpi järjestelyjen yksityiskohdissa. Se yritti estää koko tilaisuuden perumalla pitopaikan. Eduskunta tuli apuun ja luovutti tilat ja antoi arvovaltansa seminaarille. Kaksipäiväinen seminaari keräsi venäläistoimittajia, joista ainakin yksi palkitsi isännät kunnon löylytyksellä. Bäckman joukkoineen leimasi seminaarin amerikkalaisten agenttien työksi. Agentin leima on kuin papin aamen. Kaikki on selvää, enempää näyttöä ei infosodassa tarvita.

Olin yksi tilaisuuden koollekutsujista, joten voin allekirjoittaa tapahtuneen, mutta johtopäätökset ovat Kuorsalon. 

Kuva: Reijo Nikkilä. Jarmo Koponen, Julia Andrejeva ja Heikki Talvitie Ljudmila Fomitshevan kanssa eduskuntatalossa.

Jos Vääristävät peilit -seminaarimme tarkoitus oli selkeyttää toimittajien näkemyksiä naapureiden samankaltaisuuksista ja eroavuuksista, ovat median ja politiikan arkipäivää silti olleet isot uutiset kuten kaasuputki Itämerellä.

Kuorsalo on kirjoittanut teokseen laajasti Suomen ja Venäjän informaatioilmapiiristä ja suomii kovin sanoin veteraanitoimittaja Arvo Tuomisen kritiikittömyyttä.

Kaveriverkot eivät ole kiellettyjä, vaikka voivat vaikuttaa työhön. [Arvo] Tuominen on tehnyt Ylelle myönteisen henkilökuvan infosodan avainhenkilöstä. Muutenkin hän on niitä harvoja suomalaisia toimittajia, joita [Johan] Bäckman on kiitellyt. Perustana on Tuomisen 10.1.2010 esitetty raportti Venäjän avainyrityksestä, maakaasujätti Gazpromista, jossa ”ei kerrota mitään tavanomaisesta rikollisuudesta, korruptiosta ja kaasulla kiristämisestä.”

Infosota ansaitsee joka tapauksessa oman osuutensa kirjassa, jossa valtaosa aineistosta on avoimista lähteistä haettavissa. Kirjan lopussa on kattava luettelo viittauksista.

Putkea pidetty ennen muuta ympäristökysymyksenä

Selkeää olisi kuitenkin painottaa, että energian vienti on myös ase.

Kuorsalo kertaa vuonna 2018 potkut saaneen pörssianalyytikon Alex Fakinin tekstiin nojaten, että Gazpromin liiketoimista hyötyvät kaksi sille putkiverkostoja rakentavaa yritystä.

Nämä yritykset ovat Putinin ystävien omistuksessa. Stroitransgaz on Gennadi Timtšenkon hallussa. Timtšenkolla on Suomen passi. Toinen pääurakoitsija on Stroigazmontaž, ja sen omistaa Arkadi Rotenberg. Hänen veljellään Boris Rotenbergilla on Suomen passi.

Molemmat yritykset ovat venäläislehtien mukaan siirtyneet vuodenvaihteessa 2019-2020 Gazpromin omistukseen.

Yhdysvallat on vastustanut Itämeren kaasuputken toisen osuuden valmistamista. Severnyi potok2 -Sinäkin…

Kirjasta välittyy lohduton kuva Venäjästä, jonka mahdollisuudet taata ihmisille hyvinvointia olisivat olemassa, mutta se ei näytä kiinnostavan eliittiä, joka muotoutui jo Putinin vallan ensivuosina 2000-luvun alussa.

Venäjällä maan oikeuslaitos, parlamentti ja suuri osa mediasta on alistettu vain palvelemaan pienen eliitin tarpeita. Duuman alahuonetta nimitetään gosduraksi – valtion hölmöksi. Kirjoittajat muistuttavat, että osa sen säätämistä lakipykälistä ovat vaarallisia ihmisille.

Valtaapitävät eivät tarvitse sosiaalisen nousun kanavia. Urallaan eivät etene sellaiset, jotka kykenisivät maalle jotain tekemään. Sosiaalinen hissi tarkoittaa isää nostamassa jälkeläisiään.

Poliitikko Gennadi Gudkov on sanonut, että ”systeemille” kuuliaiset johtajat eivät kykene mihinkään, ja alaisensa he valitsevat varmistamalla, etteivät ne ole esimiestään lahjakkaampia.

Näistä lähtökohdista ponnistavien kanssa joutuvat tekemisiin myös Venäjällä toimivat suomalaiset.”

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *