”Kosovo” Venäjän rajoilla – Artsah

Vuoristo-Karabah on tuttu Venäjää seuraaville 1980-luvulta alkaen. Armenialaisten asuttama alue Azerbaidžanin ”keskellä” on ratkaisematon kiistan kohde ja niin sanottu ”jäätynyt konflikti” – kiistelty ”raja-alue” Etelä-Kaukasuksella.

Neuvottelut aseleposopimuksesta Moskovassa ovat hyvä uutinen. (Kuvassa vas. Azerbaidžanin ulkoministeri Jeyhun Bairamov, oik. Armenian Zograb Mnatsakanyan)

Aselepo tosin kesti vain suurin piirtein yhtä pitkään kuin Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin (kuvassa keskellä) välittämät neuvottelut, joita käytiin 11 tuntia.

Taistelut Azerbaidžaniin kuuluvan, mutta Armenian hallussa olevan alueen reunamilla jatkuivat rajuina jo toista viikkoa ennen tulitaukoneuvottelujen alkua eivätkä ne ole ottaneet laantuakseen.

Armenian mukaan kuolleita on ainakin 400 ihmistä. Aineelliset vahingot ovat mittavia niin Vuoristo-Karabahin pääkaupungissa Stepanakertissa kuin suuressa Azerbaidžanin Ganjassa.

Azerbaidžan ei ole kertonut uhriluvuista kuten naapurinsa.

Rauhanponnistelut ovat vaikeita ilman myönnytyksiä. Jäätyneet konfliktit ovat seurausta eivätkä koskaan vain tavoiteltava ratkaisu.

[Karttakuvat Helsingin Sanomat]

Sotilaallisiin kysymyksiin erikoistunut asiantuntija Pavel Felgenhauer on Dožd-toimituksen haastattelussa sitä mieltä, että neuvotteluista ei ole edetty käytännön toimiin.

Diplomaatit käyvät keskusteluja tunnustellakseen, mutta voimatoimien lopettamista ja rajakysymyksiä varten pöydän ääreen pitää Felgenhauerin mukaan istuttaa sotilaita. Prosessi on monimutkainen ja pitkä. Edellisen sodan tie aselevosta rauhaan vei yli puoli vuotta.

Neuvostoliiton ”hajoaminen” jatkuu

Etelä-Kaukasuksella kohtaavat yksinvalta ja demokratia; kansat, uskonto, kansainvälinen- ja sisäpolitikkaa. Lähihistoriaan kuuluu, että sodan kokeneet eivät ole vain vanhuksia.

Uutisjuttu vuodelta 1990. Armenialainen vuoristokylän asukas syyttää neuvostosotilasta turhasta partioinnista.

Tein YLEn kirjeenvaihtajana jutun virolaisten kollegoiden aineistosta Moskovassa. Neuvostoliitto natisi liitoksistaan.

Stalinin Azerbaidžaniin liittämän Vuoristo-Karabahin alueen itsenäisyyspyrkimyksistä huolehtivat palkkasotilaat, joita neuvostojoukot eivät onnistuneet pitämään kurissa.

Viime vuosisadan loppupuolella 1980-luvulla nousi Neuvostoliitossa pintaan voimakkaana kaksi kansallisuuksien välistä jännitystilaa: Vuoristo-Karabah ja Krimin tataarien vaatimukset saada palata Keski-Aasiasta Krimille.

Tataarit ottivat yhteyttä ulkoministeri Andrei Gromykoon, jolta saivat lievää myötämielisyyttä, mutta Karabahin kiistaan ei kunnolla yritettykään löytää rauhanomaista ratkaisua.

Tämän päiväiset uutiskuvat voisivat olla kolmenkymmenen vuoden takaa.

Venäjän ja Turkin etupiirit menevät päällekkäin – ja yksi monista syistä, minkä vuoksi Venäjän ja Turkin välit ovat tulehtuneet.

Neuvostoliiton periferia on ollut jo pitkään itsenäisten alueiden hallitsemaa, mutta kansainvälisen politiikan isot siirrot näkyvät.

Vaikka ei uskoisikaan mihinkään sykleihin historiassa, elämme edelleen Neuvostoliiton hajoamisprosessissa.

Neuvostoliiton jälkeensä jättämän alueen tutkijat sanovat usein, että Neuvostoliiton romahdus on vielä keskeneräinen prosessi, jossa piilee monia yllätyksiä.

Sodan monet kasvot

Armenian ja Azerbaidžanin välillä lähes kaksi viikkoa sitten tapahtunut äkillinen mutta ei odottamaton laajamittaisen sodan puhkeaminen on juuri sellainen asia, josta tutkijat ovat puhuneet vuosien ajan.

Tälläkin kertaa jo satojen ihmisten sekä mittavien aineellisten tuhojen vaatima sota on ihmisille ylisukupolvinen tragedia.

Lähes kolmen vuosikymmenen ajan Neuvostoliitosta irtautuneet maat ovat ajautuneet yhä kauemmas entisestä valtakeskuksesta.

Meistä 30 vuotta voi tuntua pitkältä ajalta. Emme voi kuitenkaan määritellä Kaukasuksen kehitykselle selvää keskusta, vaikka yksinkertaistaen kytkisimme tapahtumat Neuvostoliittoon.

1990-luvulla käytyjen sotien jälkeen Vuoristo-Karabahista kotoisin olevien pakolaisten määrä on Azerbaidžanissa on kasvanut noin miljoonaan henkilöön.

Edellisen täysimittaisen sodan aikana alueella kuoli noin 20 000 ihmistä ja yli miljoona joutui jättämään kotinsa.

”Taistelu viimeiseen luotiin”

Aggressiivisessa retoriikassa ei aselepoa ole koskaan tehty. Sillä on ylläpidetty pelkoa rajan molemmin puolin.

Eikä vain puheissa vaan sekä Armenia että Azerbaidžan ovat aseistautuneet hampaisiin asti: ostaneet raskasta tykistöä, lentokoneita, droneja ja pitkän kantaman ohjuksia. Rajakahakoissa on kuollut ihmisiä koko ajan.

Tuskin missään sodassa kyse on vain puolustautumisesta tai omien kansalaisten osallistumisesta taisteluihin.

Venäjän tiedustelun päällikkö Sergei Naryškin esittää organisaationsa (SVR eli ulkomaantiedustelupalvelu) sivuilla, että sotatoimiin osallistuu tuhansia radikalisoituneita miehiä, jotka toivovat ansaitsevansa rahaa uudessa Vuoristo-Karabahin sodassa.  

-Sotaan  valmistauduttiin pitkään, arvioi Bakussa sotilasasiantuntija Asaf Guliev Etelä-Kaukasuksen asioista uutisoivan sivuston  esittämiin kysymyksiin:

Azerbaidžan on psykologisesti valmistautunut sotaan. Jos vihamielisyydet jatkuvat pitkään, se aiheuttaa tietysti [Azerbaidžanin] yhteiskunnalle jonkin verran moraalista ja psykologista epämukavuutta. Mutta se ei ole mitään verrattuna siihen, mitä Armenian yhteiskunta kokee

Poliittinen tarkkailija Naira Hayrumyan näkee asian Vuoristo-Karabahin Stepanakertissa niin, että: ”Todennäköisin nykyisen sotilaallisen eskaloitumisen tulos voi olla Artsahin [Karabahin] ja Azerbaidžanin välisen yhteyslinjan ´rajaaminen´ja kansainvälisten seurantamekanismien käyttöönotto.”

Sovittelijat ehdottivat Hayrymayn mukaan yhteyslinjoja jo vuonna 2016, mutta Azerbaidžan kieltäytyi hyväksymästä niitä uskoen, että tämä merkitsisi Karabahin ja Azerbaidžanin nykyisten rajojen tunnustamista.

Voi olla, että nykyiset sotatoimet ovat seurausta Bakun halusta laajentaa ”hallintoaan” ennen kansainvälisten mekanismien käyttöönottoa, Hayryaman sanoo.

Toisille kansa, toisille alue

Sota otsikossa tarkoittaa minulle, että tästä eteenpäin ei voi enää tietää sitä, missä ja milloin alkoi propaganda tai kuka aloitti vihollisuudet.

Koululuokka kellarissa. Tärkeintä olisi huolehtia siitä, ettei siviiliuhrien lukumäärä kasva.

**

Tutkija Aleksei Malašenkon mielestä Armenia ja Azerbaidžan eivät saa keskenään sopimalla sotaa loppumaan. Maat ovat takalukossa.

Armenialta loppuvat nopeasti myös aseet ja ammukset, ja vaikka taistelutahtoa riittäisikin, on Venäjä tehnyt selväksi, että se haluaa alueelle rauhaa vähintään yhtä paljon kuin Iran, joka kertoi viikolla omasta rauhansuunnitelmastaan.

Azerbaidžan ei hyväksy osapuolten väliselle rajalle tarkkailijoita eikä sotatoimia ole saatu loppumaan.

Armenialaiset ovat vakuuttuneita siitä, että presidentti Ilham Alijev tarvitsee sotilaallisen voiton.

Alijev nousi valtaan isänsä Heidar Alijevin jälkeen syksyllä 2003. Alijevin vastustajat ovat toivoneet, että azerit seuraisivat Georgian ja Ukrainan rauhallisten vallankumousten esimerkkiä.

Armeniaa voidaan syyttää separatismista. Azerbaidžania siitä, mitä alueella tapahtuu.

Armenialaisasukkaiden itsenäiseksi julistama alue saa Armenian tuen, mutta ei voi odottaa, että venäläisvetoinen alueen sotilasliittouma voisi osallistua ja aseistaa enempää puolustautuvia separatisteja.

Armenian pääkaupungissa jännitetään

Sodan kiihdyttyä on myös alettu elätellä entistä vahvemmin ajatusta siitä, että rajoista voitaisiin vihdoinkin saada sovittua ja Vuoristo-Karabahin alueen – Artsahin ( Арцах) – tasavallaksi julistautuneen valtion tunnustaminen olisi mahdollista.

Näin voi päätellä tunnustamattoman valtion päämiehen Arayik Harutyunyanín  ilmoituksesta, jonka mukaan hän aikoo lähipäivinä esitellä Armenialle ja kansainväliselle yhteisölle aloitteen maansa itsenäiseksi tunnustamiseksi.

Pelkona on, että itsenäisyyden tunnustaminen laajentaisi sodan koko Armeniaan. Silloin myös Venäjän asema olisi toinen. Mailla on sopimus puolustusyhteistyöstä.

Harutyunyan sanoo Azerbaidžanin pyrkivän pommituksillaan kansanmurhaan. Stepanakertissa ei separatistisen tasavallan johtajan mielestä ole yhtään sotilaallista kohdetta.

Vuoristo-Karabahin itsenäistymisen tunnustamisesta puhuminen nostaa esiin päätökset ja ongelmat, joita syntyi 2000-luvun alussa keskellä Eurooppaa.

Kosovon itsenäisyyden osittainen tunnustaminen ja eroaminen Serbiasta vuonna 2008 oli yksi niistä kansainvälisen politiikan merkittävistä tapahtumista, jotka muistetaan, kun puhutaan Venäjän vaikutusvallan kiihdyttämisestä Euroopassa ja Naton laajenemisen estämiseksi käydystä sodasta Georgiassa.

Kosovo jakaa maailmaa

Serbia ei ole tunnustanut Kosovon itsenäisyyttä, mutta maa on hyväksytty useisiin järjestöihin.

Puolustusliitto Naton osallistuminen Kosovon pommittamiseen ilman YK:n valtuutusta vuonna 1999 nostetaan edelleen keskusteluihin puhuttaessa sodasta ilman oikeutusta.

Kosovon tunnustamisen hitaus on mietityttänyt monia asiantuntijoita. Slobodan Milosevicin sotien aikana maa sai laajasti sympatiatukea lännessä, Serbia Venäjällä.

Venäjälle Azerbaidžan ja Armenia ovat kuitenkin eri tavalla itsenäisiä ja symbolisesti vähemmän merkittäviä kuin sellaiset maat,  joiden voi olettaa tavoittelevan jäsenyyttä Natossa.

Kytevä sotatila

Kaukasuksella naapurimaiden välinen jännite on säilynyt vuosikymmeniä. Yritys ymmärtää aluetta lähtee kartan katsomisesta ja historiasta. Muutoin tilannetta ei tajua.

Armenia ja Azerbaidžan sotivat vuosina 1988-1994 Vuoristo-Karabahin hallinnasta. Ilmisota päättyi aselepoon, mutta yhteenotot alueella ovat jatkuneet. Rajalla on kahakoitu säännöllisesti.

Venäjä nojaa identiteettinsä rakentamisessa toisessa maailmansodassa voittajana selviämiseen, mutta myös Neuvostoliiton selkeänä seuraajavaltiona pitämäänsä avainrooliin Euraasian taloudellis-sotilaallisessa kehityksessä.

Vastapainoina Venäjällä ovat paitsi Kiina myös alueelliset suurvallat Turkki ja Iran, jotka ovat täyttäneet sen tilan, jonka Yhdysvallat on jättänyt alueelle.

Azerbaidžan ei ole asettunut poikkiteloin Venäjää vastaan, vaikka sekään ei pidä naapuriaan enää Neuvostoliiton kaltaisena kokoavana voimana.

Azerbaidžanin on helppo pysytellä korrekteissa väleissä Venäjän kanssa, koska se on – paljon enemmän kuin Armenia – pystysuoraan johdettu valtio: yhteiskuntajärjestelmältään jonkinlainen Neuvostoliitto 2.0.

Eikä öljyllä rikastunut Azerbaidžan ole tehnyt Venäjän vastaisuudesta ulkopolitiikkansa kulmakiveä tai asettanut päätavoitteekseen Venäjän vaikutuksesta irtisanoutumista.

Toisin kuin monessa muussa entisen Neuvostoliiton maassa – Georgiassa, Ukrainassa ja Moldovassa, jäätynyt konflikti ei ole ollut Azerbaidžanissa ylitsepääsemätön ongelma.

Epävarmuus ja huoli Venäjän vallanhimosta kasvaa vasta demokratian mukana.

Monet ovat valmiita maksamaan uudistumisen vaatiman hinnan. Sota on kuitenkin monen asian summa eikä kenenkään ensisijainen tavoite.

Neuvostoliiton hajottua moni maa on ollut menneisyytensä vanki eikä ole vakuuttanut naapureitaan.

Lännessä Ukrainan ja Valko-Venäjän kaltaiset valtiot kurottavat kohti menestyvämpiä eurooppalaisia naapureita. Idässä Kiina on hiljalleen laajentanut vaikutusvaltaansa entisen Neuvostoliiton Keski-Aasian valtioihin.

”Pieni voittoisa sota”

Puheissaan Vuoristo-Karabahiin hyökkäävä Azerbaidžan katsoo korjaavansa historiallista vääryyttä.

Näkemys on ihan hyväksyttävä, jos rajataan katse vain 2010-luvulle. Mutta jos mennään ensimmäisen maailmansodan aikoihin, silloin Turkki eli azerit ovat pahantekijöitä ja armenialaiset vääryydestä kärsijöitä.

Hyökkäys Vuoristo-Karabahiin saattoi myös tulla ajankohtaiseksi Azerbaidžanin sisäpolitiikan vuoksi.

Sisäpolitiikka on kuitenkin vain yksi elementti sotaa selvittävissä arvioissa. Kansainvälinen kiinnostus on laajempaa ja moniulotteisempia kuvioita kuin vain yksittäisten virheiden tai historiallisten erehdysten korjailua.

Siksi aluetta tuntevat muistuttavat, että yhdestä suunnasta katsoen jää kokonaisuus oleellisilta osin hahmottamatta.

”Turkin osallistuminen sotatoimiin, Iranin läheisyys, Venäjän arvoituksellinen rooli, suurten öljy- ja kaasuputkien läsnäolo tekevät tästä alueesta sellaisen, jossa paikallinen leimahdus voi nopeasti muuttua kansainväliseksi päänsäryksi,” arvioi Thomas de Wall Carnegie Europa -tukimuslaitoksen sivuilla.

Turkkilaisten kansojen yhtenäisyyden vuoksi Armenia epäilee, kuten Venäjän tiedustelukin kertoo, että Turkki olisi lähettänyt vierastaistelijoita Azerbaidžanin joukkojen avuksi.

Sekä Azerbaidžan että Turkki ovat kiistäneet Armenian syytökset.

Armenia on lisäksi arvostellut Turkkia Azerbaidžanin aseistamisesta muun muassa hävittäjillä ja lennokeilla. Asevoimille hankitut lennokit ja LORA-ohjukset sekä tulenohjauskeskukset ovat israelilaisten tekemiä.

Poliittiset tavoitteetkin ovat yhteneväisiä: Israel pyrkii yhdessä Turkin kanssa saamaan vyöhykkeen Iranin ympärille ja on siksi osallistunut Turkin ja Azerbaidžanin apuna taisteluun Armeniaa vastaan.

Suurvalta Turkki

Ei siis ole ihme, että monille maa Etelä-Kaukasuksen sotauutisten takana on Turkki.

Turkin johtaja Recep Taip Erdogan aiheuttaa ainakin Vladimir Putinille enemmän päänvaivaa kuin moni on tehnyt vuosiin.

Toistaiseksi Erdogan pyrkii siihen, että välillä Turkki on lähempänä Venäjää, sitten lähempänä Yhdysvaltoja. Tarkoitus on osoittaa Turkin tekevän itsenäistä politiikkaa kuten suurvallan tulee tehdä.

Turkin pyrkimyksenä lienee osoittaa, että se on enemmän kuin alueellinen suurvalta.

Painolastinaan turkkilaisilla on armenialaisten kansanmurha reilu sata vuotta sitten ja kurdien julma kohtelu viimeisinä vuosikymmeninä.

Turkinsukuisten azerien tukeminen vaikuttaa yhtä luontevalta kuin Venäjän pysyminen armenialaisten takana.

Entisten Neuvostoliiton valtioiden joukossa Azerbaidžan on aina ollut esimerkki sellaisesta maasta, joka noudattaa Venäjästä riippumatonta ulkopolitiikkaa säilyttäen samalla hyvät suhteet Moskovaan ja sen yksinvaltaiseen johtajaan

Garnegie instituutin Moskovan toimiston julkaisujen päätoimittaja Alexander Baunov sanoo Azerbaidžan osoittavan, ettei jättäytyminen Neuvostoliiton aikaisen rajojen sisällä tapahtuvan yhteistyön ulkopuolelle tarvitse tarkoittaa sitä, että välit olisivat poikki, ja päämääränä olisi vain lähentyminen Venäjän vihollisekseen näkevien kanssa.

Sota vai rauha?

Azerbaidžan on Iranin naapuri ja sen pääkaupunki Baku on Yhdysvalloille ja myös Israelille tärkeä paikka seurata Iranin kehitystä.

Yhdysvallat, Venäjä ja Ranska ovat paitsi YK:n turvallisuusneuvoston vakituisia jäseniä myös Minskin ryhmän yhteis­puheenjohtajia.

Ryhmä yrittää Euroopan turvallisuus ja yhteistyöjärjestön, ETYJ:n puitteissa ratkaista Vuoristo-Karabahin asemaa. Jotkin Euroopan ulkopuolisista maista ovat jäseniä sopimusjärjestelmässä, koska ne olivat osa Neuvostoliittoa.

Malašenko arvioi, että Venäjä ei myöskään tiedä, miten sen tulisi käyttäytyä suhteessaan Turkkiin. Hän muistuttaa, että aiemmissa rauhan neuvotteluissa Turkkia on pidetty ylimääräisenä osallistujana, joka yleensä rikkoo nykyisen konfliktien purkamiseen luodun järjestelmän.

Mutta Minskin ryhmää on vaikea kuvitella ilman Turkkia.

Yhdysvallat, Venäjä ja Ranska olisivat varmaan päässeet sopuun. Turkin osallistuminen on tärkeää, mutta samalla neuvotteluissa on läsnä myös tilanne Syyriassa ja Libyassa. Eikä sovi myöskään ohittaa Turkin päätöstä ostaa ilmatorjunta-aseita Venäjältä. Turkki on Nato-maa.”

Turkin tuntija, Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Toni Alaranta arvioi kirjoittamassaan Turkin historian teoksessaan, että maan poliittista maailmankuvaa voi kansainvälisten suhteiden osalta luonnehtia realismiksi, jossa vahvemmat uhkaavat aina heikompia kansakuntia.

Valtioiden sisällä vähemmistöjen asema voi olla huono, mutta se ei ole muiden asia.

2010-luvulla Nato-Turkki on ollut läsnä myös EU:n poliittisia päätöksiä hiottaessa. Ei vähiten Lähi-Idän ja Afganistanin pakolaisvyöryä selvitettäessä.

Turkkilaiset ovat haluttomia avaamaan enää armenialaisten kohtaloksi koituneita tapahtumia, vaan päinvastoin muistuttavat muita näiden historiasta, kuten vaikkapa Yhdysvaltoja alkuperäisasukkaiden kohtelusta.

Kirja-arvio: Toni Alaranta – Turkin historia

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *