Lihamyllyt

Salamasota Ukrainassa on epäonnistunut – ohi, mutta venäläisten taitoa neuvottelupöydissä ei kyseenalaisteta.

Sota jatkuu edelleen – kenties kuukausia.

Venäjän hyökkäyksen muuttuminen Ukrainassa on edelleen vaikeasti tulkittavaa.

”Sotatieteen tutkijan Ilmari Käihkön mukaan tiedot siitä, että Venäjä on muuttanut tavoitteensa koskemaan enemmän Ukrainan itäosien valtaamista voi parantaa mahdollisuuksia päästä neuvottelusopimukseen.”

Mutta samaan aikaan Kremlissä pidetään varmasti kiinni Ukrainan suhteen asetetuista tavoitteista. Jo vuonna 2014 Venäjä tavoitteli Asovan meren rantaa ja myyttistä Novorossijaa Krimiltä Luhanskiin. Mariupol ei taipunut tuolloinkaan.

Vaikuttaa täysin perustellulta olettaa, että Venäjälle kelpaa vain Ukrainan täydellinen antautuminen. Vaihtoehto, jossa maa pilkottaisiin, kuten Georgia, voi olla liian vähän voiton huumassaan innostuneille venäjäläisille.

Voittoa janoavat propagandassa marinoidut venäjäläiset.

Sosiaalinen media paljastaa kansakunnan tunnot, vaikka mielipidetiedustelujen teko on sodan oloissa mahdotonta. Todennäköisesti vain viidennes kansalaisista vastustaa sotaa, jota erityisoperaatioksi kutsutaan – vankeuden uhalla.

Voittajasta ei tietenkään kannata edes ajatella puhuttavan niin kauan kuin ihmisiä kuolee. Siksi sodasta muistuttajat on pidettävä nuhteessa.

Tutkija, valtiotieteilijä Aleksandr Kynev kirjoittaa Facebookissaan ajautuneensa kollegoineen täydelliseen umpikujaan. Käytännössä Venäjällä on viety riippumattomilta tutkijoilta mahdollisuudet työhön.

En minäkään haluaisi jättää kotiani. Mutta meitä ei tarvita täällä. Olemme vieraita tälle hallinnolle. Eikä meitä tarvita muuallakaan, koska kukaan ei halua ottaa selvää siitä, millainen venäläinen juuri sinä olet.

Kynev on yksi vapaista tutkijoista, joka on pystynyt vuosia vastaamaan muun muassa radioasema Eho Moskvylla kysymyksiin, jotka ovat koskeneet venäläisen hallinnon erityispiirteitä ja muuttumista.

Kremlissä oltiin vuosia varovaisia. Nyt natsien etsinnässä on menty liian pitkälle.

Itsevaltiaan neuvonantajana aikanaan olleen politologi Gleb Pavlovskin mukaan tämä on kova katsomaan televisiota. Häntä varten propagandaakin tehdään. Vuosien ajan kehitetyn kaavan mukaan. Parhaita paloja keskusteluohjelmista (joiden katsomista voi pitää raskaana työnä) toimitetaan Vladimir Putinille tallenteina.

Television propagandassa kyse on oleellisesta hallitsemisessa käytettävästä työkalusta.

Valtiovalta toimii Venäjällä ilman suurempaa ideaa. Television ja propagandan parissa aivonsa pehmentäneiden kanssa on tultava toimeen.

Sotatoimien edetessä on käynyt selväksi, etteivät taisteluun komennetut nuoret ole voineet tietää, mihin he joutuvat.

Todennäköisesti he ovat olleet huonommassa asemassa kuin vuonna 1941 taisteluihin lähteneet, jotka taistelivat todellisia fasisteja vastaan. Nyt vihollinen on ties kuka, Pavlovski arvioi Aleksandr Plushevin aamuohjelmassa.

Mielipiteiden muokkaaminen on jo aikoja sitten ohittanut tavanomaisen propagandan.

Chicagossa ja Moskovassa virassa oleva professori Konstantin Sonin kertoo Facebookissaan.

”Panin Facebookkiin kuvan Ukrainassa surmatun venäläisen sotilaan passista. Hän syntyi Putinin hallitessa vuonna 2002 ja kuoli Putinin sodassa 19-vuotiaana. Kommentteihin ilmestyi kuva Goyan maalauksesta, jota en ole ennen nähnyt… katson kauhulla maalausta enkä pääse sitä karkuun. Ole kirottu.”

Samaan aikaan toisessa todellisuudessa Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov jatkaa ystävien etsimistä Venäjälle.

Ukraina ei ole mikään paikallinen rajakahakka.

Kiinalaiset ovat varovaisia, mutta vannovat yhteistyöhalukkuutta Venäjän kanssa. Yhdysvaltojen vaikutusvallan laajenemisen estäminen on myös Kiinalle tärkeää.

”Yhdessä teidän ja kannattajiemme kanssa siirrymme kohti moninapaista, oikeudenmukaista, demokraattista maailmanjärjestystä, Lavrov sanoi ennen ulkoministeri Wang Yin tapaamista julkaistulla videolla.”

Lavrovin neuvonpito kiinalaisten ja Iranin johdon kanssa, ja esille otetut näkemykset pakotteiden vastaisesta yhteisestä politiikasta, kielivät vain pitkittyvään sotaan valmistautumisesta.

Paine lisääntyy kansainvälisissä suhteissa

Yhteiset intressit maailman kaupankäynnissä ovat pakotepolitiikan vuoksi koetuksella jo entuudestaan. Sodan jatkuessa ja koventuessa geopoliittisten riskien toteutumiset suhteessa Kiinaan nousevat voimakkaasti.

Lännessä – myös Suomessa – pohditaan ankarasti sitä, kuinka riippuvaisia Kiinasta voidaan olla.

Venäjän ulkoministeri näkee lännen pyrkivän esittämään taistelut Ukrainassa toisintona Afganistanista, jossa lännen ja idän etupiiriajattelu on törmännyt useasti satojen vuosien aikana.

Vertaukset historiaan ovat yleensä kaukaa haettuja, mutta Ukrainaan hyökkäämisessä Venäjän arvoidaan toistavan Stalinin virheet. Kyseessä on Putinin viimeinen taistelu todellisuutta vastaan.

Etupiiriajattelu ei sovi nykyaikaan.

Rajanaapurit haluavat entistä lujemmin jotkut muut turvatakuut kuin pelkän sopimuksen Venäjän kanssa. Eurooppaan lukeutuvista maista ainoastaan Suomella on yhteinen pitkä raja Venäjän kanssa, mutta ei turvatakuita, jotka liittoutuminen takaa.

Venäjä sisäpolitiikan tuntija Andrei Kolesnikov muistuttaa, että Ukrainan Mariupolin tuhoaminen on nykyajan Guernica. Maailman historian ensimmäinen, vuonna 1937 tapahtunut baskikaupungin lähes täydellinen tuhoaminen ilmapommituksissa, ei ollut kunniakasta edes operaation tekijöiden mielestä.

Etsittäessä vertailukohtaa Ukrainan sodalle nousee vuoden 1939 operaatio pohjoisessa esiin yhä useammin. Myös Venäjällä.

Neuvostoliiton oli talvisodassa tarkoitus katkaista Suomi Oulun korkeudelta kahtia Ukrainasta tuoduilla joukko-osastoilla ja nostaa valtaan itselleen mieluisa hallitus.

Vahvempi alisti pienemmän.

Suomesta saatiin Neuvostoliitolle vihollinen, vaikka sen pyrkimys oli päinvastainen.

Olisiko liittoutumaton Suomi tukenut Leningradin piiritystä?

”Jos sinä haluat houkutella takaisin vanhan heilasi, ei kannata käyttäytyä väkivaltaisesti. Se että sängyssä on vaikka amerikkalainen sulhanen ei ole enää sinun asiasi. Väkivalta ei missään nimessä ole oikea keino yrittää lämmittää suhdetta.”

Helsingin ja Pietarin Eurooppalaisen yliopiston professorin Vladimir Gelmanin (vas) näkemyksessä on vissi tolkku, vaikka kyse on valtiosta.

Yhdysvallat ja EU ovat tukeneet Ukrainassa yliopistoja. Kulttuuriyhteistyö on ollut merkittävää.

Venäjä piti tärkeämpänä kurmoottaa ukrainalaisia televisiossa kaikilla mahdollisilla tavoilla – päivästä toiseen, kahdeksan vuotta.

Edellisten kahdeksan vuoden aikana Venäjä on vain jatkanut painostusta. Mitään kohtaamista kukkien kanssa ei nähty, Gelman sanoo Sergei Kagermazovin haastattelussa.

Lopputuloksena ovat vaikeat neuvottelut rauhasta, jotka ovat yhtä välttämättämät Venäjälle kuin meille muillekin, joiden puolesta Ukrainassa kuolee koko ajan lapsia ja aikuisia, joiden ei anneta edes yrittää elää rauhassa naapurinsa kanssa.

Mitä Venäjällä voidaan kutsua voitoksi? Maan jakaminen ei voi olla kestävä tavoite, vaikka Georgiassa on toistaiseksi onnistuttu.

Uutiset Venäjän salaisesta liikekannallepanosta eivät suoranaisesti yllätä.

”Sodan alusta alkaen on tihkunut tietoja Venäjän Ukrainassa olevien joukkojen huonosta motivaatiosta. Julkisuudessa olevien tietojen perusteella ongelmat näyttävät pahenevan.”

Sodat jauhavat lihamyllyissään tuusan nuuskaksi niin toiveet kuin todellisuuden vuosikymmeniksi.

Paluu tavalliseen elämään alkaa vasta vaikean jälleenrakennuksen jälkeen, mutta sekin alkaa – aina. Naapurin kanssa.

Pari viikkoa julkisuudesta poissa ollut puolustusministeri Sergei Šoigu (kuvassa keskellä) ilmestyi tiistaina luettelemaan Ukrainan kärsimiä tappioita.

Luottamuksen palauttamiseksi ei ole tehty vielä yhtään mitään. Neuvottelut rauhasta ovat kaukana.

Lännestä ei juuri kuuluu Ukrainan itsenäisyydestään käymää taistelua vastustavia ääniä.

Media on jättänyt presidentti Volodymyr Zelenskyin arvostelun venäläisille.

YLE Areenassa on katsottavissa journalistisesti oiva katsaus Zelenskyin elämään.  Sotaa käyvän Ukrainan johtajan henkilökuva saa jatkoa, mutta milloin, sitä eivät toimittajat osaa kertoa.

Olen pohtinut omaa suhdettani Venäjään ja nykyiseen tilanteeseen myös kahdessa Facebookkiin kirjoittamassani kommentissa 27. ja 29. päivä maaliskuuta.

**

Kommentti Facebookissa 29032022

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on selventänyt suhdettani naapuriimme.

Ensinnäkin Venäjä kiinnostaa kaikkia. Meille on selvää, että maasta on moneksi.

Venäjäläisten ystävät näkyvät. Suomettumisen linnakkeita puretaan.

Suomi-Venäjä-seura muistuttaa yhteyksien ylläpidosta, ja kehottaa linkkaamaan vaikkapa pohjoismaisten mediatalojen venäjänkielistä aineistoa Venäjällä valtion ohjauksessa oleville somen kanaville.

Olen ikäpolvea, joka puhui Venäjällä keittiöissä, omassaan ja muiden jo 1980-luvulla.

Olen tottunut luottamaan ystäviini, joita on Venäjällä paljon.

Tapaamiset ovat siirtyneet aikaa sitten internettiin. En puhu enää itse sitäkään vähää, mitä ennen, mutta ymmärrän enemmän, kun olen hiljaa ja kuuntelen.

Venäjä siirtyi autoritarismista totalitarismiin yhdessä hujauksessa. Sodan aikana karsiutuvat tieteellisen todistelun hienoudet autoritaarisesta maasta.

Yhteiskuntajärjestelmän tarkka nimitys on edelleen akateemista keskustelua varten, mutta keskeistä on, että ihmiset joutuivat rautaesiripun taakse.

Riippumaton journalismi hävisi.

Eetteristä katosivat ystäväni Dožd ja Eho Moskvy.

Näiden välineiden toimittajat lensivät kuka minnekin.

Myös viimeinen riippumaton ääni – Novaja gazeta, ilmoitti keskeyttävänsä ilmestymisen, mutta ei menettänyt toimilupaansa, koska mediaa ei virallisesti suljettu.

[Kansi joka jää historiaan! Kuinka ohitat päällekäyvän propagandan! Propagandan perusperiaattee eivät ole muuttuneet vaan pysyvät samoina vuosisadoista toiseen. Novaja gazeta opastaa miten: lyhyt kertaus asioihin, jotka yllättävät aina propagandaan törmäävät.]

Samaan aikaan kun käy selväksi, että Venäjä ei ole sen johtaja, kuunnellaan ja kuullaan myös heitä, joiden ääntä yritetään kokonaan vaientaa.

YouTubessa ja muillakin alustoilla on kuunneltavissa ja katseltavissa luotettavien toimittajien ohjelmia ja suoria lähetysvirtoja, jotka hakevat muotoaan, mutta ovat valikoitumassa päiväni aloitukseksi ihan niin kuin vielä kuukausi sitten olivat heidän toimitustensa tekemät ohjelmatkin.

Oman kanavansa aamuohjelman avannut Alexandr Plushev sanoi ymmärtäneensä Eho Moskvy radioaseman työmoraalin koituvan tuhoksi, kun kanavan päätoimittaja Alexei Venediktov ilmoitti sisäisessä palaverissa, että hänen toimittajansa puhuvat sodasta, eivät erityisoperaatiosta.

Ilmoitus sai Plushevin jatkamaan 29 vuotta kestänyttä työuraansa kanavalla. Tosin vain hetken. Vastoin odotuksia ”koskemattomana” pidetty Venediktov erotettiin. Hän oli kyennyt antamaan äänen myös heille, joilta se oli evätty valtion kokonaan omistamissa välineissä.

Sotasensuuri otti vallan julkisuudesta, jota on jo pitkään valmisteltu vallankaappaukseen ja maan sulkemiseen.

Yhä useammalle ajattelevalla ihmiselle pitäisi olla selvää, että vähemmistöjen ottaminen silmätikuksi tarkoittaa aina sitä, että haetaan oikeutus kaikkiin kohdistuvalle kovemmalle kurille.

Ihan niin kuin historiasta tiedämme tapahtuneen.

Tapahtunut on pannut miettimään myös muuta Venäjän kehitystä sen liukuessa totalitarismiin.

Itsevaltias ja hänen kouluttajansa on tapattanut ihmisiä jo vuodesta 1998, jos otetaan mukaan Galina Staravoitovan murha Pietarissa. Staravoitova ei ollut aikansa Aleksei Navalnyi, mutta hän oli vaikutusvaltainen poliitikko koko maassa ja erityisesti kaupungissa, jossa Venäjän nykyinen itsevaltias nousi merkittävämpiin asemiin.

Viimeisimpien yhteenvetojen mukaan kaikki tunnetut poliittiset murhat yhdistetään samoihin Venäjän johdon komentamiin organisaatioihin.

Kuvaavaa Venäjälle keväällä 2022 on se, että itsevaltiaan nousua edesauttanut Venäjän yksityistämiseen vaikuttanut ja läntiset tahot usein vakuuttanut Anatoli Tšubais haettiin kuviin Turkista, kun tämä oli pankkiautomaatilla.

Samaan aikaan muu maailma seuraa sitä, miten Venäjä ja Ukraina neuvottelevat mahdollisen rauhanprosessin aloittamisesta.

Minun keittiössäni – internetissä, puhutaan toki myös Roman Abramovitšista, jonka moni tuntee jalkapalloseuraansa myyvänä Chealsean omistajana eikä Tšukotkan kuvernöörinä tai nykyisin Lontoosta karkotettuna israelilaisena.

Abramovitš (vas) pysyy otsikoissa.

Tänään mahdollisen myrkytysyrityksen kohteena ja Ukrainan ja Venäjän sodan mahdollisena välittäjänä ja Putinin erityisedustajana.

Viime vuoden lopulla Abramovitšin mainetta puhdistettiin oikeudessa kun päätettiin pehmentää tutkivan toimittajan ja kirjalija Catherine Beltonin kirjassaan esittämää väitettä siitä, että jalkapalloseuran osto olisi ollut suoraan itsevaltiaan idea.

Maailmalla venäjäläisten omaisuudet ovat muuttuneet monenlaiseksi vauraudeksi. Läheskään kaikesta ei saada enää koskaan tolkkua.

Pakotelistalle joutuneet miljardöörit valittavat, etteivät saa edes siivoojaa palkattua, ja poliitikot murehtivat sitä, miten selittää äänestäjille saamaansa avokätistä tukea Venäjän ja sen johtajan valkopesusta.

Sodan rahoittamista on kuitenkin pakko karsia, vaikka mahdollisuudet ovat yhä heikot. Venäjän sotakassaa ei ole tyhjennetty ja Putinin ”uima-altaasta” riittää vielä lahjottaville annettavaa.

Salaiset ulkomaiset operaatiot jatkuvat.

Väitteet siitä, että sota Ukrainaa vastaan johtui tarpeesta peitellä armeijassa vallinnutta korruptiota, tuntuu aivan älyttömältä, mutta vielä helmikuun 23. päivä monet pitivät sotaa Ukrainaa vastaan mielettömyytenä.

Vaimoni esitti lounaalla kysymyksen, johon alan minäkin osaltani etsiä vastausta: miten on mahdollista, että noin pieni joukko saa kaapattua valtavan rikkaan valtion, ja ilmoitettua asukkaille, että häipykää, jos ei meidän ehdoilla eläminen kiinnosta.

**

Kansalaisjärjestö: Onko näköinen? Näköinen on! (Ulkovaltojen agentti )

**

Kommentti 27032022

**

Symbolisesti Venäjä meni kiinni Suomen rajalla.

Viimeisetkin Allegrot lopettivat matkanteon ja tavaraliikennekin loppuu. (Tavaraliikenne palautuu radoille Britannian viranomaisten ja pankkien kanssa käytyjen neuvottelujen jälkeen. Korjattu 30.03.2022.)

Venäjän rautateihin kohdistuvien pakotteiden vuoksi idänliikenteen jatkaminen on toistaiseksi mahdotonta.

Samaan aikaan sota Ukrainassa etenee Venäjän näkemyksen mukaan suunnitellusti.

Ydinasetta ei välttämättä tarvitse käyttää kun riittää, että räjäytetään ydinvoimala. Vaikka Tšernobyl!

Rauniokasaksi pommitetun Mariupolin kaupungin valtaaminen on Venäjälle tärkeää, koska se haluaa vimmatusti osoittaa, että on onnistunut ”puhdistamaan Ukrainan natseista”.

Piiritetty kaupunki on venäläisen median äärioikeistolaiseksi leimaaman Azov-pataljoonan tukemaa aluetta.

Kuumaa sotaa on jatkunut yli kuukauden.

Tiiviin seuraamisen jälkeen odotuksena on jo, että Venäjällä julistetaan pian onnistuneet sotatoimet päättyneiksi.

Tuhotun Itä-Ukrainan pitäminen voittona riittää kotona. Jonkun aikaa.

Moni ajattelee, kuten Yhdysvaltojen presidentti Joe Biden: ”Tämä mies ei voi pysyä vallassa.”

Pakotelistoille joutuneet rikkaat venäläiset yrittävät todistella, etteivät ole pettäneet maataan vaan jotkut kasvottomat byrokraatit ovat määränneet heille pakotteita.

Länsimedia sentään kuuntelee. Ja antaa mahdollisuuden selittää. ”Onko siivoojan tai autonkuljettajan palkkaaminen mahdollista?”, kysyy Financial Times -lehdessä Putinin hallintoon kytketty Pjotr Aven, joka on asunut jo vuosia myös Lontoossa.

Venäjän propaganda on jo sotasensuurissa ja keskittänyt voimansa vain kotimaiseen yleisöönsä.

Se ei edes yritä tehdä sellaisia televisio-ohjelmia, joissa todisteltaisiin ulkomaalaisille Venäjän johdolle tärkeitä asioita.

Venäjää uhataan.

Ukrainassa ihmisiä tapetaan. Kuolleiden määrästä puhutaan jo kymmenissä tuhansissa. Pakolaisia on todistetusti yli neljä miljoonaa.

Samaan aikaan voi taas todeta, että kaikkeen turtuu. Jokaista risahdus ei enää rekisteröi.

Älä luota kehenkään on edelleen hyvä ohje.

Entinen Moskovan kirjeenvaihtaja Erkki Pennanen sai evästyksekseen Neuvostoliittoon lähtiessään 1970-luvulla, että älä kirjoita itseäsi ulos.

Nyt minusta tuntuu, että toiset ovat jo kirjoittaneet itsensä ulos somesta.

Enkä tarkoita Venäjän uusia valeuutislakeja, joka kieltää niin armeijan kuin virkamiesten arvostelun. Ulkomaillakin.

Yritän ajatella, että jos alat artikkelin tekoon niin tee siitä, sellainen, joka on kiinnostava kymmenen vuoden kuluttuakin. Muuten täytät vain tilaa.

Venäjällä tiedetään, että emme usko mitään. Perustelut ovat kestämättömiä.

Hyllyt tyhjenevät – lääkkeistä alkaa olla pulaa.

Eikä sotaa ole käyty kuin kuukausi – Venäjällä. Ukrainassa kysymys on kahdeksannesta vuodesta.

Venäjän itsevaltiaan maan merkittävimmäksi juhlaksi nostama Voiton päivä – Suuren isänmaallisen sodan juhlapäiväkin on jo reilun kuukauden kuluttua

Voiton juhlat ovat kuitenkin huono tavoite. Edelleen tarvitaan joku todellinen syy sotimiseen.

Onko kyse turvallisuudesta? Kuten Suomea vastaan vuonna 1939.

Vaan kuinka sitten kävikään.

Venäjällä vaino jatkuu. Sodan vastustajat ovat maanpettureita.

Ihmisiä pidätetään pienimmästäkin. Ilmaisun vapaus on viety.

Juuri nyt näyttäytyy historian voima. Parhaimmillaan se on luettelo tosiasioita.

Vuoden 2011 jälkeen Kremlissä on juhlittu historiallisia saavutuksia. Putin nousi uudelleen valtaistuimelle ja sinetöi lopulta kansanäänestyksessä valtansa vuoteen 2036.

Lännessä pirulle annettiin enemmän kuin pikkusormi.

Itsevaltias on hyökännyt naapurimaihin – vuonna 2008 Georgiaan ja 2014 Ukrainaan.

Edelliset kaksi vuotta ovat selvää jatkumoa. Liuku totalitarismiin on vauhdittunut.

Kuria kovennettiin vuonna 2020 niin, että monet vuoden 2014 Krimin miehityksen jälkeen sokeistakin alkoivat nähdä.

Kun epäily herää, toimitaan.

Muutaman vuoden viritelty ulkomaisten agenttien etsintä – selkokielellä pettureiden paljastaminen tuotti nopeasti tulosta, kun haluttiin jakaa yhteiskuntaa luotettaviin ja arvottomiin.

Oma huomioni kohdistui ennen muuta toimittajiin. Perjantaisia petturilistoja odotettiin vuoden verran joka viikko.

Samaan aikaan alettiin hajottaa ryhmiä, jotka saattoivat kutsua ihmisiä osoittamaan mieltä.

Seksuaalivähemmistöjen vainoamisesta tehtiin kansanhuvia. Stalinin ajan vainoja setvivä Memorial lakkautettiin, jotta vartijoiden lapsilla olisi mukavampaa.

Monet meistä jatkoivat itsevaltiaan kutsumista kollektiiviksi. Ajatuksen taustalla on se, että bisneksen on joka tapauksessa pyörittävä Venäjällä.

Myös meille suomalaisille on käynyt selväksi, että yritykset eivät voi jättää henkilökuntaansa mielivallan ja kiristyksen armoille.

Ehkä Putin ansaitsee jo diktaattorin tittelin.

Salamurhat, poliittiset vangit ja sairaaloihin tehdyt ohjusiskut puhuvat teurastajan luonteesta.

Myrkkykääpiö on saksalaistoimittajien Putinille aikoinaan antama osuva nimitys.

puheenaiheet ukrainan-sota venaja
Kommentit (1)
  1. Sen, mitä juuri nyt tapahtuu Kiovan suunnalla, pitäisi soittaa hälytyskelloja. Miksi Venäjä jättäisi lentokentän, joka alkuvaiheessa oli sille tärkeä? Miksi se näyttäisi perääntyvän ja on myös kertonut vetävänsä joukkoja Kiovan lähistöltä. Tietysti on mahdollista, että venäläiset eivät enää kykene etenemään, mutta on vaikea uskoa heidän jättävän pääkaupunki Kiovan rauhaan.
    Kysymys kuuluu: Mitä tapahtuu, kun Kiovassa ja sen ympärysseudulla ei ole enää venäläisiä? On äärimmäisen naiivia kuvitella, että tämä oli tässä. Tahtomattaan joutuu miettimään, mitkä ovat ne seuraavat keinot. Niistä on vain johtaja Putinin vihjailuja sekä mm. brittitiedustelun esittämiä oletuksi.
    Toivottavasti mitään ei seuraa, mutta kyllä luulisi kokeneitten Venäjä- ja strategiaeksperttien jarruttelevan optimismissaan. Ehkä tämä on turhaa pessimismiä ja ehkä Putin seuraavaksi tunnustaa, että sori nyt tästä, parempaan emme pystyneet.
    Pitäisikö pikemminkin yrittää sulkea venäjän joukoilta tiet ulos Kiovasta?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.