Uhkavaatimus

Nyky-Venäjä syntyi 30 vuotta sitten. Tai tarkemmin – Neuvostoliitto lakkasi olemasta, ja maa naapurissamme kehittyi nykyiseksi.

Uusi venäläinen tv-dokumentti kertoo ihmisistä, jotka ovat syntyneet vuonna 1991.

Dokumentissa ensimmäisenä tarinansa saa kertoa ydinsukellusveneen kippari. Myöhemmin mukana on muun muassa vessapaperia pitkin valtavaa Venäjää ajava rekkakuski.

Venäjän nykyinen johtaja sanoo kotimaansa romahduksen olleen tragedia.

Gazeta ru. Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän johtajat tapasivat 7. päivä joulukuuta 1991 . 

Venäjä on koettanut yhdistää entisen Neuvostoliiton vaikutusvallassa olleita maita oman talousliittonsa jäseniksi sotilaallisen yhteistyön ohella.

Ukrainassa nyky-Venäjän johtamaa yhdistymistä Euraasian talousliittoon ei arvosteta niin paljon, että jäsenyyttä haluttaisiin hakea. Pikemmin päinvastoin.

Jo pitkään on ollut nähtävissä, että Ukraina on yksinään samanlainen mörkö kuin Neuvostoliiton romahdus.

Neuvostoliiton veloista 1990-luvun alussa huolehtimaan jäänyt Venäjä otti eittämättä syystä ajankohtaan nähden perustellusti haltuunsa vanhan ydinasearsenaalin, ja säilytti samalla itsellään vipuvarren, jolla se pitää isoa osaa maailmaa panttivankinaan.

Eräissä arvioissa maata pidetään edelleen alueellisena suurvaltana, Ylä-Voltana, jolla on ydinase.

Ukraina voisi olla valmis liittymään Pohjois-Atlantin puolustusliittoon, Natoon. Kreml pitää tätä epäilemättä uhkanaan numero yksi. Siksi sodanuhka on olemassa.

“Tragedia on, että Venäjä näyttää olevan täysin valmis lähettämään nuoria sotilaita kuolemaan kadonneen valtakunnan unelmien vuoksi.”

Pohdin tätä tutkija Keir Gilesin lausumaa Ukrainan asemaa miettiessäni.

En osaa sanoa, miltä ukrainalaisista tuntuu.

**

Kolme vuosikymmentä myöhemmin todistamme kylmän sodan kaltaisen tilanteen paluuta, jos ei sitten puhuta jo 1930-luvun kehityksestä, jolloin yksi Euroopan valtioista aloitti järjestelmällisen naapuriensa koettelun, saksalaisen ylikansallisen yhteyden vahvistamisen.

Monet sokaistuivat. Myös Suomessa.

Kirjailija Dmitri Bykov arvioi, että Venäjälle vuosi 2022 on murroskohta. Kehitys on ollut johdonmukaista edellisten 10 vuoden ajan. Bolotnajan mielenosoitusten jälkeen Venäjän valtiovalta on tehnyt kaikkensa, jotta sama ei toistuisi.

Kansalaiset protestoivat vaalihuijausta vastaan. Alkoi ajanjakso jonka tavoitteena on saattaa päätökseen “Putinin oppi”, jonka on tarkoitus muuttaa Venäjän lisäksi myös sitä ympäröivä maailma.

Viime aikoina on kohistu siitä, että Venäjän itsevaltias Vladimir Putin vaatii, että Nato sitoutuu olemaan ottamatta uusia jäseniä ja rajoittamaan sotilaallista läsnäoloaan Venäjän rajojen läheisyydessä.

Kyse on vain Putinin ajatusten jatkosta: ukrainalaista kansaa ei ole. Eikä näin ollen myöskään valtiota Ukraina. Naton jäseneksi pyrkimistä ei voida hyväksyä.

Mielikuvaa piiritetystä linnakkeesta rakennetaan Venäjän sisäiseen käyttöön.

Putin vaatii uutta Jaltaa

Meidän muiden on syytä miettiä myös laajemmin sitä, millaisia heikkouksia Venäjän johtaja käyttää Euroopassa hyväkseen, arvioi Venäjän politiikan tuntija, tutkija Lilia Ševtsova, joka katsoo Venäjän tarjoavan Yhdysvalloille mahdollisuutta neuvotella ilman Eurooppaa Ukrainan kohtalosta.

Venäjän uhittelu saattaa yhdistää muita.

Tilanne muistuttaa lasten leikeistä tuttua – “Se joka räpäyttää ensin häviää” -peliä.

“Venäjä luo ‘jännitettä’ rajoillaan. Jännitteen tehtävänä on luoda ahdistusta, epävarmuutta, halvaantumista ja šokkivaikutus ympäröivään tilaan.”

Samaan aikaan kokonaista kansakuntaa pidetään panttivankina odottamassa, että minä tahansa hetkenä voi tapahtua jotain korjaamatonta.

Kremlissä on odotettu myös sitä, mitä Valko-Venäjällä tapahtuu.

Ikkunoiden rikkominen voi osoittautua – jälleen kerran menestykseksi, jolla pakotetaan muut neuvottelemaan kanssasi. Provosoimisen jälkeen neuvotteluissa päästään tuloksiin tekemällä kompromisseja.

Venäjälle on tärkeää osoittaa maan suvereenisuus. Se on myös itsevaltiaille selkeä tavoite.

Keskityttävä oleelliseen

Maan itsevaltias toistaa näkemystä asioiden fokusoimisesta.

Punainen linja määrittää sen, milloin maa kokee asemansa uhatuksi.

Sisäpolitiikassaan maan vakauttaminen on onnistunut vain väkivaltaorganisaatioiden valtaa lisäämällä ja demokratiaa karsimalla.

Emmekä saa unohtaa Venäjän sisäistä kehitystä, jossa on jo jonkin aikaa odotettu poliittisia puhdistuksia oman eliitin pitämiseksi hallinnassa.

Ševtsova päättelee, että Putin kääntyi ulkopolitiikan puoleen ratkaistuaan Venäjän sisäisen vallan vahvistamisen ongelman.

Itsevaltiashan ei ole päättänyt ryhtyäkö jatkopestiin vuonna 2024, mutta se on hänelle mahdollista. Putin uskoo, että jopa puhe vallanvaihdosta – jopa vihje tällaisen mahdollisuudesta, on uhka vakaudelle.

Nyt Putin on päättänyt kaataa Naton länsimaisen turvallisuusarkkitehtuurin ja tarjoaa lännelle uusia sääntöjä.

Tämä tarkoittaa, että lännen on laillisesti, sopimuksen puitteissa, tunnustettava Venäjän veto-oikeus turvallisuuspäätöksiinsä ja tunnustettava Moskovan etupiiri. Tämä ei ole mikään yksinkertainen asia Itämeren piirissä.

Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola kommentoi Twitterissä, että Venäjän vaatimus etupiiriä koskevista sopimusneuvotteluista, pitäisi ehkä tulkita uhkavaatimuksena Yhdysvalloille, jota tehostetaan määrittelemällä selkeä tai pääteltävissä oleva aikaraja sekä uhkaus sotilaallisista seurauksista, jos se rikotaan.

Aaltola ei usko Yhdysvaltojen enää voivan hyväksyä etupiirijakoa. Naton jäsenyys on Venäjälle ylitse pääsemätön asia.

– Siinä oli yksiselitteinen turvavaade, että Nato ei saa enää laajentua. Tämä koskee erityisesti Ukrainaa, mutta myös Suomea ja Valko-Venäjää, jotka ovat ainoat Venäjän läntiset naapurit, jotka eivät kuulu Natoon. Välillisesti tämä koskee myös Ruotsia, sillä sehän olisi myös laajentumista itään jos puhutaan Ruotsin Nato-jäsenyydestä.

Venäläisarviossa on esillä Itävallan ja Suomen puolueettomuus toisen maailmansodan jälkeen.

Yksi Venäjän tavoitteista on ollut jo aiemmin selvä: Ukrainan suomettaminen sellaisena kuin se käsitettiin kylmän sodan aikana.

Nykyisellään maa on luisumassa koko ajan kohti poliittis-sotilaallista turvallisuusjärjestelmää, jossa Venäjän mahdollisuus vaikuttaa naapuriinsa on oleellisesti pienenevä ja pian olematon.

Kysymys on hinnasta, kuten myös tarkasta ennusteesta: nouseeko tämä hinta vielä enemmän tulevaisuudessa, jos nyt ei tehdä mitään.

Yhdysvallat haluaa neuvotellen liittolaistensa ja Kiovan kanssa osoittaa etukäteen, että tämä hinta tulee olemaan liian korkea ja siten hillitsemään Moskovan tavoitteita.

Kylmän sodan jälkeen Venäjän haamusärky on näkynyt monin tavoin, kuten sotana Kaukasuksella ja muissa ratkaisemattomissa niin sanotuissa jäätyneissä konflikteissa, jotka muistuttavat jatkuvasta väkivallasta.

Jo vuonna 2008 Bukarestin kokouksessa Yhdysvallat oli ajamassa Naton jäseniksi Ukrainaa ja Georgiaa, mutta Saksa ja Ranska vastustivat. Venäjä patosi Georgian pyrkimykset.

Vuonna 2009 maan itsevaltiasta neljäksi vuodeksi tuuraamaan pantu presidentti Dmitri Medvedev esitteli uutta turvallisuusratkaisua.

Yhdysvaltojen entinen Moskovan-suurlähettiläs Michael McFaul arvioi Twitterissään – vuodesta 1991 alkaneeseen kokemukseensa pohjaten, että todennäköisyys Venäjän Ukrainaan hyökkäämiselle on noin 10 prosenttia.

Maan presidentin, ulkoministerin ja diplomaattien tavoitteena on puolittaa todennäköisyys ja saada se mahdollisimman lähelle nollaa.

Todennäköisesti Venäjän johtaja ei ole vielä tehnyt lopullista päätöstään.

Tähän samaan tapaan ovat monet muutkin arvioineet.

“Ongelmana on, että jos Washington ja Kiova uskovat Moskovan bluffaavan tänään (ja näyttää siltä, että he ajattelevat niin) on Kremlin toimittava jotenkin. Ilman voiman käyttöä, kun pelkkä demonstrointi ei ehkä tuota toivottua vaikutusta. Kuten tiedämme: ‘suurvallat eivät bluffaa.’“

Hermot koetuksella

Useimpien asiantuntijoiden mukaan Venäjän joukkojensiirrot ovat samanlaista hermo­sotaa ja voiman­näyttöä kuin kevään ylimääräiset sotaharjoituksetkin olivat. Eroa kuitenkin on.

”Keväällä kyseessä olivat harjoitukset”, sanoo brittiläinen sotilas­asiantuntija ja Ukrainan asevoimien entinen neuvonantaja Glen Grant Deutsche Wellen venäjänkielisen palvelun haastattelussa.

Venäjän joukkojen ja kaluston massiivinen liikehdintä Ukrainan rajan tuntumassa on jo muuta kuin hybriditoimi.

Myös Verkkouutisten julkaisemassa jutussa kerrotaan Venäjän luovan ”epätietoisuuden sumuverhoa” taktisten suunnitelmiensa ympärille.

”Edellisellä kerralla testattiin Ukrainaa ja etsittiin sen heikkoja kohtia sekä testattiin omaa logistiikkaa”, Grant sanoo. ”Tällä kertaa emme ole nähneet mitään konkreettista toimintaa, emmekä tiedä, onko joukkojen keskittäminen osa suurempaa suunnitelmaa vai vain jotain tavallista harjoitusta.”

Tätä taustaa vasten voi selittää myös virallisen Moskovan yleisen ilmapiirin ja propagandistien vuosia jatkuneen painostuksen.

Tehokkaat työkalut valjastettu käyttöön

Kun Venäjä hyökkäsi Georgiaan vuonna 2008, perusteluiksi riitti sama kuin Saksan ennen toista maailmansotaa käyttämä tekosyy ja tavallisia saksalaisiakin kiihottanut mahdollisuus liittää lähes verettömästi alueita omaan vaikutuspiiriinsä.

Venäjän onnistuneen sodan jälkeen Kaukasuksella se toteutti tavoitteensa Krimillä. Niemimaa siirtyi Venäjän hallintaan. Näennäisesti verettömästi ja kohteliaiden tunnuksettomien sotilaiden valvoessa kansanäänestystä Venäjään liittymisestä.

Samaan tarinaan piti myös muun Ukrainan taipua, mutta jäljelle jäi katkera sota Itä-Ukrainassa.

Passeja on jaettu ja kansalaisuuttaan korjanneet ovat osallistuneet vaaleihin Venäjällä.

Matalan intensiteetin sotaa käydään paitsi Donetskin alueella myös mediassa.

Venäjän valtiovetoisen median keskusteluohjelmissa pääosassa on usein naapurimaa.

Venäjää seuraava toimittaja Julia Davis tweettaa siitä, kuinka viime aikoina Venäjän pahamaineisimmat propagandistit, tiedotusvälineet ja hyödylliset idiootit ovat lisänneet Ukrainaa ja Natoa halventavan sisällön määrää.

Niiden tehtävänä on esittää syitä Venäjän – odotettuun – sotilaalliseen voimankäyttöön Ukrainaa vastaan.

Putin haluaisi Ukrainaan johtajan, jollaista hän kannusti  naapurimaansa johtoon jo vuonna 2004, jolloin tämä tuki avoimesti nykyään maanpaossa Venäjällä asuvaa Viktor Janukovitšia.

Toimittaja Mihail Fisman päätyy analyysissaan ratkaisuun, jonka mukaisesti Putin tavoittelee vain ja ainoastaan Ukrainan kukistamista.

“Kyse ei ole siitä, että Ukraina uhkaisi Venäjää tai edes Itä-Ukrainaa, ja tavoittelisi Ukrainan alueellista koskemattomuutta väkivallan avulla. Eivät maan rahkeet siihen riittäisi.  Kyse on siitä, että Ukrainan on toteutettava Venäjän esittämät määräykset.”

Sota Putinin päässä

Ukrainasta on tullut pakkomielle Putinille. Tämä ei ole metafora eikä sanaleikki. Millään muulla rintamalla hän ei kärsinyt näin nöyryyttäviä tappioita.

Ei ole mikään ihme, että Venäjää tuntevat näkevät taustalla sen, kuinka Putin on koettanut saada haluamansa Ukrainan, mutta traumaattisesti – jo kahdesti, yritys on kilpistynyt ukrainalaisten kansannousuun.

Sattumaa ei ole sekään, että suhteiden paheneminen Ukrainan kanssa on aina osunut yksiin sisäpoliittisten käänteiden kanssa.

“Voiko itsenäisten valtioiden oikeutta päättää itse omista turvallisuusjärjestelyistään enemmän halveksia.”

Kaikki ymmärtävät, ettei kyse ole siitä, että Nato uhkaisi Venäjää lähestymällä sitä sen rajoille.

Selvää on se, että alueellisella suurvallalla ei ole aikomustakaan antaa ukrainalaisten päättää tulevaisuudestaan yksin.

Yhdysvallat on vaikuttanut Ukrainan tukijalta, kun taas Venäjän on voinut nähdä omia tavoitteitaan ajavana.

Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen luotu turvallisuustakuu ei enää toimi, ja Venäjä yrittää pakottaa joko Ukrainan tai Naton suostumaan Euroopan vallitsevan tilanteen muutokseen ja hyväksymään mantereen jakamisen etupiireihin.

–Saatuaan meidät hyväksymään Venäjän vainoharhaisen maailmankuvan, hän voi hoidella myös muut, jotka häntä ärsyttävät. Hän voi vaatia muidenkin naapurimaiden demilitarisointia, kenties kaikkien sotaharjoitusten lopettamista tai Naton joukkojen vetämistä pois Puolasta ja Baltiasta, arvioi Center for European Policy Analysis -ajatushautomossa työskentelevä tutkija Edward Lucas The Timesissa.

Venäjän historia Putinin aikana on hänen taistelunsa Ukrainaa vastaan

Moderni Ukraina on Venäjän nykyjohdon mukaan täysin neuvostoajan tuote.

–Me tiedämme ja muistamme hyvin, että se muodostui merkittäväksi osaksi historiallisen Venäjän maaperästä, Putin kirjoitti kesällä.

Laajasti siteeratussa artikkelissaan Putin syytti Ukrainan johtajia ja liittolaisia siitä, etteivät ne huomioi tosiasioina sitä, että Neuvostoliitto ja myöhemmin Venäjä ovat tukeneet Ukrainan itsenäisyyttä.

Mutta samaan aikaan Venäjän nykyjohto katsoo, että Ukraina ei ole valtio lainkaan, eikä sen johtajalla ole itsenäistä päätäntävaltaa.

Venäjä on huolestunut myös venäjän kielen asemasta, vaikka jos ajatellaan vähemmistönäkökulmasta, on ukrainan kielen säilyttämiseksi tehtävä paljon enemmän kuin venäjän puolesta.

Venäjä käy sotaa myös konventionaalisin asein

Ukrainan ja Venäjän vastaisella rajalla on joukkoja molemmin puolin valmiudessa. Arvioiden mukaan toista sataatuhatta miestä molemmin puolin rajaa. Somessa aktiivi Ruotsin entinen pääministeri Carl Bildt arvioi, ettei sota rajoittuisi vain Ukrainan alueelle.

Venäjän ulkoministeriön virallinen kasvo, Maria Zaharova oli tavoilleen uskollisesti jyrkkä muotoillessaan uutisen ja Bildt:n julkaisemat skenaariot hölynpölyksi ja propagandaksi. Hän piti Telegram-kanavallaan karttaa omituisena vääristelynä.

[Dožd-kanava haastatteleman sotilasasiantuntijan mukaan kartta on sama, jonka Ukrainan tiedustelu on aiemmin antanut yhdysvaltalaismedialle. Jotta Venäjän joukot selviytyisivät tehtävistä, pitäisi paikalla olla 200 000 sotilasta.]

Tähän asti Nato ei ole missään yhteydessä itse pyrkinyt laajentumaan itään, vaan on pitkällisen valmistautumisohjelman mukaisesti ottanut uusia jäseniä maista, jotka ovat omasta vakaasta halustaan puolustusliiton jäseniksi pyrkineet.

Georgian osalta on selvää, että maata provosoitiin. Kun Venäjä ilmoitti halustaan puolustaa ahdinkoon jääneitä kansalaisiaan Venäjän passeille tuli käyttöä.

Useimmille syy puolustusliitton pyrkimisessä on ollut nimenomaan Venäjän politiikka.

Ukraina keskipisteenä

Brittien tunnetun ajatushautomon Chatham Housen tutkijan, Gilesin mukaan demokraattisten yhteiskuntien on valittava, miten ne suhtautuvat Venäjään, joka vaatii rajoituksia muiden maiden oikeudelle päättää asioistaan itsenäisesti.

“Jos ei, niin missä ja millä hinnalla he päättävät vastustaa sitä Moskovan tyynnyttämisen sijaan.”

Giles näkee, että nykyisellään harvat haluavat olla suoraan mukana puolustamassa Ukrainan aluetta, varsinkin kun Venäjä on onnistunut saamaan vaikutusvaltaisia ​​henkilöitä ulkomailla vakuuttuneeksi siitä, että pahin vaihtoehto olisi laaja – mahdollisesti ydinasein käytävä sota.

Tärkeää on kuitenkin tiedostaa, ettei mikään historiassa viittaa siihen, että uusia sotia ei seuraisi, jos Venäjän nykyiset vaatimukset täytetään.

Johtopäätös on se, että lännen on tehtävä päätöksiä, jonka vaikutukset ovat pitkäaikaisia ​​ja kauaskantoisia.

“Päättäväinen Venäjän uhkavaatimusten vastustaminen – ja Ukrainalle kaiken mahdollisen avun tarjoaminen sen todennäköisten kustannusten kattamiseksi – on investointi Venäjän vallan rajojen asettamiseen.”

Näin toteutuisi ensimmäinen askel Venäjän auttamiseksi pois konfliktien ja vastakkainasettelun tieltä.

Yksi toimi tähän suuntaan on jo otettu siinä, että Yhdysvaltain presidentti neuvottelee toistamiseen Venäjän itsevaltiaan kanssa, kuten tapahtui keväällä kun tilanne Ukrainan ja Venäjän rajalla jännittyi.

**

Koponen-blogi/ Giles:  “Venäjä ei ole ainoa siirtomaavaltio, jolle alueiden menetys on aiheuttanut pitkään kipuilua. Imperialismistaan se ei ole päässyt, vaan päinvastoin on käynyt sotia lähialueilla ja kauempanakin. Strategista vaikutusvaltaa on saatu melko pienin kustannuksin.”

Gilesin mielestä Venäjän pyrkimys hallita Ukrainaa ja sanella sen tulevaisuutta johtuu Moskovan olettamuksesta, että se voi edelleen hallita vanhaa Venäjän imperiumia. Se unohtaa, että kyseessä ovat itsenäiset valtiot.

“Länsimaiset optimistit saattavat edelleen toivoa suotuisampaa Venäjää, joka ei terrorisoi alamaisiaan tai uhkaa naapureitaan.”

US Puheenvuoro/Jukka Seppinen: “Tästä pääsen jälleen Suomen Nato-suhteeseen, jonka kehittymistä täyteen jäsenyyteen tuen ja odotan. Suomen presidentti on vihdoin edennyt siihen pisteeseen, että Suomi ei voi hyväksyä Kremlin viimeistä ehdotusta Naton itälaajentumisen lopettamisesta sopimustakuin.

Presidentti ja lakimies Sauli Niinistö on edennyt mittavin askelin presidenttikautensa 2012 alun joukkuepelistä jääkiekossa samassa punapaitaisessa joukkueessa Vladimir Putinin kanssa. Suorastaan huolestuin näystä. Suuri juttu historiaa varten näyttäisi häneltä kuitenkin yhä puuttuvan. Tässä se olisi: Sauli Niinistö vei Suomen Natoon. Torppaajia, jopa sillä itseään kehuneita presidenttejä, on riittänyt. Isoja asioita ei pidä aina vain heitellä seuraajien huoleksi. Aika rientää. Kahdessa vuodessa voi silti saada paljon aikaan.”

Presidentti Sauli Niinistö vertaa The Timesin haastattelussa nykytilannetta kylmän sodan aikaisiin uhkiin, jolloin ydinaseet pitivät yllä kauhun tasapainoa Yhdysvaltain ja Venäjän välillä. Nyt uudet uhkat ovat entistä haasteellisempia: on hybridivaikuttamista ja kyberuhkia.

– Aiemmin oli kauhun tasapaino. Nyt meillä on vain kauhu jäljellä, Niinistö sanoo.

Hypersoniset aseet

Uutistoimisto Bloomberg nosti odotuksia presidenttien videoneuvotteluista julkaisemalla tietoja Venäjän ja USA:n ulkoministerien tapaamisen Tukholmassa olleen jotain muuta kuin pelkkää diplomaattista hymistelyä.

Monessa muussakin paikassa odotetaan tuloksia.

Joka viikkoisen television ajankohtaisohjelman juontajan, propagandisti Dmitri Kiseljovin mukaan valtiojohtajat voisivat tavata vaikka joka päivä videoneuvottelussa, mutta miksi Nato on Venäjän rajoilla?

Kun Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov puhui Euroopan turvallisuuskonferenssissa Ruotsissa eurooppalaisesta turvallisuussopimuksesta, pääasiaksi nostettiin monissa uutisissa se, että Naton itään laajentumisen estäminen on Venäjälle aivan keskeinen tavoite.

Putinin mielestä punainen viiva ylittyy kun Ukrainan aseet tavoittavat muutamassa minuutissa Moskovan.

Moskovassa ärsyttää erityisesti se, että Yhdysvallat on lisännyt asetoimituksia Kiovaan. Ukrainaan lähetettiin muun muassa muunnettuja Yhdysvaltain rannikkovartioston partioveneitä. Ja ennen sitä amerikkalaiset olivat lähettäneet suuren erän sotilasammuksia ja Javelin-panssarintorjuntajärjestelmiä.

Politologit Kremlissä alkoivat puhua Karabahin skenaariosta eli Donbassin palauttamisesta väkisin Kiovan lainkäyttövaltaan.

Etupiiriajattelun paluu

Nykyiset etupiirien jaot eivät ole yhtään sen kauniimpaa politiikkaa kuin ennenkään. Päätöksien valmistelusta vaikuttaa tulleen entistä näkyvämpää, mutta useamman mielipiteen ilmestyminen ei tarkoita, että päätöksiä tehtäisiin yhtään sen avoimemmin tai läpinäkyvästi.

Ukrainassa tiedetään, että maata ei kyetä puolustamaan Venäjän aggressiolta, mutta muutokselle voidaan määritellä hinta.

Vertaus 60-vuoden takaiseen ohjuksien sijoittamista koskevaan kriisiin nuoren uuden presidentin John F. Kennedyn ja Neuvostoliiton kommunistijohtaja Nikita Hruštševin kanssa on herkullinen, mutta onko Valko-Venäjän Aleksandr Lukašenkasta Fidel Castroksi.

Yhdysvallat on venäläisten poliittisten tarkkailijoiden yllätykseksi puolestaan valmis toteamaan, että se voi toimia välittäjänä Ukrainan ja Venäjän neuvotteluissa. Aiemmin maa on toppuutellut kiinnostustaan osallistua neuvotteluihin.

Venäjän kanta on ollut selvä, kuten politiikan tutkija Vladimir Pastuhov sanoi päätoimittaja Aleksei Venediktoville ohjelmassaan Venäjän asenteesta: Emme edes näe mitään Ukrainaa. On vain me ja jumala, jonka kanssa haluamme puhua Ukrainasta.

Jännityksen taustalla on varmasti myös isomman muutoksen valmistelu, jonka vuoksi on kysyttävä liittyykö Neuvostoliiton hajoaminen nyt käynnissä olevaan Ukrainan “jakamiseen”?

Liittyy, sanovat eräät.

Voi nimittäin hyvin olla, ettei Natolla ole halukkuutta vastata konventionaalisin sotilaallisin toimin siihen, mitä Ukrainassa tapahtuu.

Mutta jälleen olisi keskusteltava laajemmin siitä, mitä Venäjän muodostama konventionaalinen uhka eurooppalaisille merkitsee. 

Ajankohtaa voi määritellä muun Euroopan tilanne lähi kuukausina. Näin arvioi Yhdysvaltojen tiedustelun johtaja William Burns.

Pienet maat ovat isojen pelinappuloita.

Sama näyttää tapahtuvan taas, kun Venäjän ja Ukrainan välit kiristyvät, ovat myös Venäjän ja Yhdysvaltojen välit huonommat kuin koskaan sitten kylmän sodan lopun – 30 vuotta sitten.

Näin arvioi Venäjän ulkopolitiikkaa arvioivan Russia in Global Affairs -lehden päätoimittaja Fjodor Lukjanov muutama päivä sitten.

Lukjanov on ollut päätoimittajana vuodesta 2002 se henkilö, jolta on voitu odottaa valistuneita arvioita Venäjän ulkopolitiikan linjauksista.

Venäjän vastustus Naton uusien jäsenmaiden ottamiseen on ollut selvä jo Boris Jeltsinin ajoista.

“Silloin Bill Clinton ja NATO-liittolaiset päättivät, ettei sisään pyrkijöiltä suljeta ovea. Sehän olisi merkinnyt esimerkiksi Baltian maiden jättämistä Venäjän ‘legitiimien intressien’ alueeksi.”

Venäjän poliittinen ajattelu ei ole mitään uutta.

Sodat ovat jo muuttuneet ja välineetkin ovat toiset kuin kylmän sodan aikana Neuvostoliiton kyetessä neuvottelemaan Yhdysvaltojen kanssa tarvittaessa kaikkien muiden yli.

Maailman mahdiksi kasvava Kiina ja hiilivetyjä vieroksuvat valtiot ovat jo nyt aivan toisella tavalla tulevaisuuteensa luottavia kuin historiastaan kansallistunnetta pönkittävä Venäjä.

Mielipidetiedustelujen mukaan (kyselyssä eivät ole mukana Krimin tai Itä-Ukrainan asukkaat) EU:n jäsenyyttä kannattaa yli 50 prosenttia haastatelluista ukrainalaisista. Nato jäsenyyden kannalla on 40-50 prosenttia haastatelluista.

**

• REUTERS: Biden and Putin head into Ukraine talks with scant room for compromise
• Financial Times:  Is Russia on the brink of war with Ukraine?
• BBC: Russia-Ukraine border: Why Moscow is stoking tensions
• Project-syndicate: Putin’s Last Gasp?
• CFR: Ukraine: Conflict at the Crossroads of Europe and Russia