Eino Santanen: Punainen seinä

Runo törmää seinään

Eino Santanen: Punainen seinä, runoja, Teos 2010

Eino Santasen kaksi ensimmäistä kokoelmaa, Kuuntele, romantiikkaa (Tammi 2002) ja Merihevonen kääntää kylkeään (Teos 2007), esittelivät hänet äkkivääränä ja lahjakkaana uuden runouden äänenä. Kirjat saivat ristiriitaisen vastaanoton. Esikoisen kohdalla ei osattu päättää, että kannattaako kirja ottaa tosissaan vai tulisiko sitä lähestyä vitsinä. Seuraavan julkaisun kohdalla oltiin paremmin jäljillä, sillä se ymmärrettiin ja palkittiin Kalevi Jäntin palkinnolla. Ristiriitainen kritiikki ei kuitenkaan laantunut, joten johonkin hermoon Santanen oli selvästi osunut.

Kolmas kokoelma, osuvasti nimetty Punainen seinä, jatkaa edellisten kirjojen jalanjäljillä. Kuuntele, romantiikkaa tarkasteli ironisesta näkökulmasta muun muassa luontoa ja kaupunkeja. Merihevonen kääntää kylkeään puolestaan leikitteli mainosten ja todellisuuden välisillä jännitteillä. Punainen seinä jatkaa samojen aiheiden käsittelyä. Kirja ottaa kantaa maailman menoon, mutta pilke silmäkulmassa. Santasen tähänastisia kokoelmia tulisikin lukea trilogiana ja maailmankuvana.

Lukija törmää helposti seinään Santasen tekstien edessä. Kriitikoidenkin on ollut ilmeisen vaikea tarttua Punaiseen seinään, sillä tähän mennessä ilmestyneistä kritiikeistä huokuu ihmetys ja hämmennys. Vielä kolmannenkaan samoja teemoja käsittelevän kokoelman kohdalla ei ilmeisesti osata päättää, että mistä näkökulmasta Santasta tulisi lähestyä. Tekstit ovat toki vaikeita. Ne käyttävät kaikille tuttua kieltä, mutta vääntelevät sitä odottamattomalla tavalla. Mitä pitäisi esimerkiksi ajatella säkeistä, kuten ”Ja kuitenkin vaanimassa pusikoissa erinäisiä möykkyjä”? Kuva on toki huvittava, mutta merkitystä siinä ei tunnu olevan.

Punaisessa seinässä on muutamia hahmoja, kuten mies, nainen, toimistotyöntekijä Kimmo ja nimeämätön entinen pornotähti. He ovat karikatyyrejä, joiden kautta maailmaa peilataan. Elämä nähdään kaoottisena kokemuksena, johon yhtä aikaa sekava ja tasapainoon pyrkivä teksti pyrkii viittaamaan. Punainen seinä toteuttaa Santasen poetiikkaa, jonka mukaan kaikki pitää ottaa yhtä aikaa mahdollisimman vakavasti ja vitsinä. Kirjan lopussa olevat peilirunot antavat vihjeen Santasen tuotantoon. Ne näyttävät ensi vilkaisulla toistensa kopioilta, mutta tarkempi tarkastelu paljastaa runot erilaisiksi. Tekijä iskee lukijalle silmää, tarttuu tätä kädestä ja vie yhtä aikaa tuttuun ja vieraannuttavaan maailmaan. Santasen kaikki kolme kokoelmaa ovat merkittäviä kuvia ajasta jossa elämme.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi(at)gmail.com