Fight Clubista

Kävin Yle Puheen studiossa nauhoittamassa Fight Clubia, sekä romaania että elokuvaa, käsittelevän Kirja vs. Leffa -ohjelman jakson. Se tulee ulos kesälomien jälkeen, mutta tässä tuon keskustelun muistiinpanoihini pohjautuvia mietteitä. Chuck Palahniukin Fight Club (1996) muistetaan rajuna ja viihdyttävänä kirjana, josta David Fincher ohjasi vähintään yhtä vetävän menestysfilmin vuonna 1999. Molemmat teokset nauttivat nykyään huomattavasta kulttimaineesta, minkä takia on helppo unohtaa, että ne kohtasivat myös vastustusta.

Fight Clubissa unettomuudesta kärsivä nimetön kertoja kohtaa komean nuoren kapinallisen Tyler Durdenin. Yhdessä he perustavat maanalaisen tappelukerhon, jonka tarkoitus on toimia reippaana terapiana yhteiskunnan oravanpyörään jumittuneille turhautuneille miehille. Kun konsepti osoittautuu liiankin suosituksi, niin Durden alkaa suunnitella vallankumousta ja kapitalistisen järjestelmän tuhoamista jonkinlaisen yhteisöllisen anarkian tieltä.

Sekä romaania että elokuvaa haukuttiin muun muassa väkivaltaisuudesta, nihilistisyydestä ja liioittelusta, vaikka ne sisälsivät älykkäitä teemoja, kuten amerikkalaisen kulutuskulttuurin kritiikkiä. Fight Clubissa käsitellään mieshäpeää, kroonista ja kuolettavaa henkistä tilaa. Kirjaa lukee kuin toiminnallista filmikäsikirjoitusta. Ei ihme, että se pystyttiin siirtämään melko vähäisin muutoksin valkokankaalle.

Palahniukin teos ei ole perinteistä kilttiä kertomakirjallisuutta, vaan siitä huokuu halu repiä kulissit alas ja paljastaa totuus, mikä se sitten onkin. Samaan aikaan niin hänen kuin Fincherin valitsema tyyli on kuitenkin kaupallisen viileä. Durden ja hänen seuraajansa eivät ole mitään pummeja tai psykopaattisia rikollisia, vaan tyylikkäitä vaihtoehtoisen elämäntavan lähettiläitä, joiden puolelle on helppo asettua. Fight Clubin kolmekymppinen kertoja kokee olevansa ikuinen poika ja vankina tylsässä työssään toimistossa. Mitä on vapaus? Millainen elämä on kunnollista? Tarina pyörittelee näitä kysymyksiä.

Durden vaatii luopumista kaikesta aineellisesta omaisuudesta ja keskittymistä muuhun. Jonkinlaiseksi radikaaliksi Jeesukseksi ryhtyvä kumouksellinen ehdottaa, että uhraamme itsemme jonkin suuremman tarkoituksen, vaikka sitten poliittisen utopian, hyväksi. Hänestä meidän pitäisi lakata yrittämästä hallita elämiämme ja päästää irti ohjaksista. Mutta eivätkö Durdenin tappelukerhoon innolla liittyvät nuoretkin halua ottaa sen avulla elämänsä hallintaansa sitä hallitsevilta tahoilta ja järjestelmiltä?

Vielä 1990-luvulla ei ehkä ollut ilmeistä, että näinkin voi valita ja toimia. Se selittää Fight Clubin vaikutusvaltaa. Kenties rajojen ylittäminen, ei mukautuminen ja muu lammasmainen käytös, onkin todellista vapautta? Durdenin seuraajille ei silti tule mieleenkään, että ehkä he eivät sittenkään ole kaikkien aikojen vahvimpia ja älykkäimpiä miehiä, kuten heidän johtajansa väittää. Ehkä heissä ei olekaan hukkaan menevää potentiaalia, vaan kenties heitä käytetään vain toisella tavalla hyväksi.

Fight Club on lisäksi toksisen maskuliinisuuden kritiikki. Moderni olemassaolo ja miehisyys kärsivät siinä näivettävästä kriisistä. Merkitystä voi olla vaikea löytää, jos ainoan tyydytyksen saa kuluttamisesta, eikä esimerkiksi perheen kasvattamisesta tai työstä. Meillä ei ole tarkoitusta eikä paikkaa, eikä meistä tule kuuluisia ja rikkaita, kuten mainokset ovat meille luvanneet. Fight Clubissa on kyse satiirista, jossa pilkataan esimerkiksi tukiryhmiä, vaihtoehtohoitoja ja kapitalismia. Monet Durdenin teesit ovat kuin suoraan halvoista elämäntapaoppaista, mutta hän kääntää nämä kaupallisessa tarkoituksessa keksityt mantrat solmuun ja vaatii itsensä tuhoamista itsensä kehittämisen sijaan.

Fight Club edustaa jännittävää voimafantasiaa. Mutta mitä jos sen päähenkilöiden haaveet vallattomasta riehumisesta, markkinayhteiskunnan romahtamisesta ja tuntemamme maailman tuhoutumisesta muuttuisivat äkkiä todeksi? Ja entä jos emme olekaan tyytyväisiä tämän myllerryksen lopputulokseen? Radikaalien toimien seuraukset ovat aina arvaamattomat. Tai kuten Fight Club -romaanissa varoitetaan: ”Tappeleminen ei ratkaissut mitään, mutta sen jälkeen millään ei ollut väliä.” (s. 59)

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *