Jörn Donnerista

Jörn Donner kuoli tammikuussa kunnioitettavassa 86 vuoden iässä. Hän sai aikaan paljon ja häntä pidettiin syystä tärkeänä suomalaisena, eräänlaisena vanhempana valtiomiehenä. Kulttuurin saralla Donner oli todellinen jättiläinen, tai Mammutti, kuten hän nimesi erään muistelmakirjansa. Erääksi tuotteliaisuutensa syyksi hän nosti naljaillen hyvät istumalihakset.

Minulla ei ole Donnerista henkilökohtaisia muistoja. En tavannut häntä, mutta en ole myöskään juuri tutustunut hänen mittavaan tuotantoonsa. Pelkästään Mammutissa on reilu tuhat uuvuttavaa sivua. Donner kiinnostaa minua enemmän hahmona, kuten varmaan useimpia nykysuomalaisia. Häntä ei tosin kiinnostanut olla supisuomalainen, kansalainen muiden joukossa, vaan kuulua kansainväliseen eliittiin. Helsingin Sanomien tuoreessa henkilökuvassa hänen kerrotaan ilmoittaneen nuorena olevansa ennemmin viides Euroopassa kuin ensimmäinen Suomessa.

Juha Itkonen kirjoitti seitsemän vuotta sitten Imageen Donnerista informatiivisen ja vetävän jutun. Hiljattain uudelleen julkaistu teksti todistaa jälleen siitä, missä Itkosen suurimmat lahjat ovat: journalismissa. Niin tai näin, artikkelista tekee toimivan varsinkin Itkosen halu verrata itseään, pehmeäarvoista nuorempaa miestä, vanhempiin alfauroksiin, kuten Donneriin ja amerikkalaiseen kirjailija Philip Rothiin. He olivat kuulemma viimeisiä tosimiehiä.

Donneria ja Rothia yhdistää heidän lähes pakkomielteinen suhtautumisensa miehiseen libidoon. Vanhenemisessa pahinta oli se, ettei penis enää toiminut. Satiirisessa elokuvassa Listen Up, Philip (2014) naljaillaan verhoillusti Rothille. Siinä nuori kirjailija tapaa idolisoimansa vanhan kollegan Ike Zimmermanin (Jonathan Pryce), joka on mallinnettu Rothin mukaan. Zimmerman ylpeilee vihamielisyydellään. Hän inhoaa ihmisiä ja maailmaa, mistä niin Rothia kuin Donneria joskus syytettiin.

Maskuliiniset ihanteet ovat tosiaan muuttuneet. Merete Mazzarella kritisoi Aurinkokissan vuosi -teoksessaan (2015) Donneria ja hänen ystäväänsä Ingmar Bergmania siitä, että he tekivät aina niin kuin heitä huvitti, eivätkä välittäneet tarpeeksi vaimoistaan tai lapsistaan. Miehet asettivat tärkeän kulttuurillisen työnsä kaiken muun edelle. Se ei enää sovi, kuten jo lapsilleen omistautuneen Itkosen esimerkki osoittaa. Hän tilitti taannoin Me Naisille, ettei enää oikein ehdi kirjoittaa, mutta muisti samalla hehkuttaa perhe-elämää.

Donner ei moiseen syyllistynyt. Hän kuului miesvaltaiseen vanhaan maailmaan ja ylpeili riippumattomuudellaan. Se oli hänen brändinsä, vaikka todellisuus lienee mutkikkaampi, kuten Imagen jutun yhteydessä lainatuista epäilevistä päiväkirjamerkinnöistä voi päätellä. Hän kirjoittaa niissä muun muassa näin: ”Usein tunnen kuinka mielisairaus väijyy, halu repiä kaikki hajalle raivon vallassa, riistäytyä ulos ja pakoon, tehdä jotain ratkaisevaa. Mutta sitten seisahdun ja otan savukkeen.”

Yksien mielestä Donneria pystyi syyttämään kaikesta pahasta ja toisten mukaan hän oli kunnollisten arvojen viimeisiä puolustajia. Hän piilotti tarkoituksella herkän puolensa ja veti loppuun asti tosimiehen roolia, vaikka puhuikin samalla humaanien sosiaalidemokraattisten käsitysten puolesta. Ennen kaikkea Donner säilytti loppuun asti järkensä. Hänen ruumiinsa oli kovin runneltu, mutta aivot toimivat moitteetta ja lisää teoksia lienee postuumisti luvassa.

Uteliaisuus ajoi kulttuuripersoonaa eteenpäin. Hän kommentoi ikäännyttyään arkkipiispa John Viströmiä lainaten, että pelkäsi kuolemista, mutta ei kuolemaa. Donnerin yksityiselämä ei aina sujunut, mutta se luonnistuu tuskin täydellisesti keneltäkään, ei edes perheeseensä enemmän panostaneelta hymypoika Itkoselta. Politiikassa tai liiketoimissa Donner ei kenties vakuuttanut, mutta tulipahan hänestä ainoa suomalainen Oscar-voittaja ja lukuisten muiden tunnustusten saaja. Jo hyvillä istumalihaksilla voi täten päästä pitkälle.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *