Kirja-arvostelu: Miia Toivio – Loistaen olet (2008)

Julkaisematta jäänyt kirja-arvostelu vuodelta 2008.

—

Lähes loistava esikoinen

Miia Toivio, Loistaen olet, Teos 2007

Miia Toivio (s. 1974) on tuttu nimi kotimaisessa runokentässä. Hän toimi Tuli&Savu -lehden päätoimittajana vuosina 2003-2006, on kulttuuriyhdistys Nihil Interitin puheenjohtaja ja tuottelias kirjallisuuskriitikko. Toivion ensimmäinen runokokoelma Loistaen olet ilmestyi Teoksen julkaisemana viime vuonna. Hänen runojaan on aiemmin julkaistu mm. Nokturnossa ja Nuoressa Voimassa. Loistaen olet on ilmeisen pitkään tekeillä ollut ja viimeistellyn tuntuinen kirja. Sitä kuitenkin vaivaavat nykyrunoudessa tutut ongelmat: sisäsiisteys, liika muotopuhtaus ja kielen vieraannuttavuus. Mainitsemani ongelmat ovat Toivion runouteen tarkoituksella sisällytettyjä elementtejä, eivätkä siis varsinaisia virheitä, mutta ne estävät Loistaen olet -kokoelmaa nousemasta kuin vähän nykyrunouden massan yläpuolelle.

Kirja on jaettu prologirunoon ja viiteen varsinaiseen kappaleeseen. Ensimmäinen kappale, ’Olinpa kerran’, alkaa satumaisemista, mutta päättyy käsittelemään poliittista vapautta. Toinen luku, ’Huomenna hän tuulee’, on yhdistelmä nimeä myöten ilmiselvää Samuel Beckett -pastissia sekä keskustelua modernismin ja nykyrunouden suhteesta. Kolmas kappale, ’Sydämeni laulu’, esittelee runoilijaminän herkimmillään ja lyyrisimmillään, kun taas neljäs luku, ’Ex machina’, sisältää proosarunoutta lähestyvän epätasaisen kokonaisuuden. Kirjan päättävä lyhyt nimikkoluku on teoksen parasta antia. Siinä yhdistetään aiemmin esiteltyjä teemoja ja tehdään muutamia kiinnostavia oivalluksia. Lukuja yhdistää runon näkeminen puheena. Säkeitä lukee mielellään ääneen niiden musikaalisuuden ja miellyttävän rytmin takia. Ensimmäisen runon avausrivillä lukijaa kehotetaankin asiaankuuluvasti avaamaan suunsa.

Suurin osa kokoelman runoista kertoo rakkaudesta sekä konkreettisena asiana että tavoiteltavan arvoisena salaisuutena. Runot kertovat myös ihmisen voimattomuudesta ajan edessä. Toivio ei kuitenkaan näe kuolevaisuutta negatiivisena asiana, vaan kirjoittaa: ”Tällaiset hetket mykistävät. / Oven takana kesä kaikesta sydämestään jakaa lahjoja, / jotka ennen pitkää lahoavat, kuten on tarkoitettu.”

Kaikki hetkellinen on kaunista. Rakkaus toimii vertauskuvana jo ennalta epäonnistumaan tuomittuna tekona, mutta silti eräänlaisena pakkona, jota ilman hyvä elämä ei olisi mahdollista. Runon minä toivoo mahdotonta rakkautta: ”Odotin että tulisit, punainen kerä kädessäsi / jäisit ovensuuhun, katsoisit kuin ihmettä.” Rakkaus on kirjassa kaikki, kuviteltu maailma ja todellisuus. Myös kaikista suurin fiktio, ihmisten kirjoitettu historia, nähdään tunteen tasolta: ”Yllättävä viesti sekoittaa koko hovin. Historia / rakastaakin sinua. Historia rakastaa sinua niin kuin / vuori rakastaa puita sen rinteillä, niin kuin turkki / rakastaa sutta joka sen alla lämpimänä virtaa.” Rakkaus on säkeissä esiintyvä väri ja värittömyys. Toivio kirjoittaa suurimmasta mahdollisesta tunteesta sovinnaisesti, tavalla joka ei karkota lukijoita, mutta ei myöskään yhdistä heitä.

Toivion runokieli on suurimmaksi osaksi harkitun vakavaa, mutta kuten edellisestä lainauksesta voi huomata, pelkästä ryppyotsaisuudesta häntä ei voi syyttää. Aina välillä on säkeitä, jotka muistuttavat kauneudessa ja kauheudessa piilevästä huumorista. Satunnainen leikkisyys yllättää paatuneen lukijan ja ilahduttaa häntä. Erityisesti tämän huomaa paradigmaansa vaihtavissa runoissa, kuten eräässä, jossa Loistaen olet alkaa opettamaan Eeva-Liisa Mannerin hengessä: ”Tietämisen tie ei vie perille / se vain estää näkemästä reittiä / jonka sokea hevonenkin tuntee.”

Seuraavat säkeet tekevät kuitenkin edelliset tyhjiksi: ”Mutta minä en ole mikään hevonen / en voi olla sinun hevosesi / olen syönyt valjaat jo viikko sitten / ja nyt suljen silmät: / aistillisten käytävien vanki / kääntynyt katsomaan sitä jota rakastan.” Historian ja rakkauden, sekä henkilökohtaisen että yleisen, yhdistäminen on yhteistä Toivion ja Mannerin tuotannolle.

Loistaen olet viittaa muutenkin toistuvasti suomalaiseen modernismiin ja etenkin sen kantaisään Paavo Haavikkoon. Haavikon runoutta muutetaan muotoon, jonka voisi ajatella kuvaavan suomalaisen nykyrunouden halua siirtyä eteenpäin. Toivio kirjoittaa, että vaikka menneisyyttä on kunnioitettava, siitä pitää myös pystyä päästämään irti. Vapaus II –otsikon alle laitetun runon säkeitä voidaan ajatella politiikan lisäksi myös modernismin ja postmodernismin välisenä taisteluna: ”Ja meidän ajatuksemme ovat keveitä, / ne menevät sinne minne tuulet menevät, tuulten kotiin, / sinne mistä uusi aika aina puhaltaa.”

Toivion esikoiskokoelma ei kuitenkaan asetu yhteen helppoon muottiin. Toivion kokemukset vanhemmasta ja nykyisemmästä runoudesta ovat antaneet hänen käyttöönsä laajan rekisterin. Yhdellä tavalla alkava runo voi päättyä aivan toisin. Tämä pitää lukijan varpaillaan. Säkeitä täytyy lukea tarkasti, että ne eivät pääse johdattamaan harhaan. Toivio pyrkiikin eroon runomaailman selkeydestä. Hän näkee runon määrittelemättömänä, epäselvänä olentona, joka voi parhaimmillaan olla mitä tahansa.

Paikoittaisesta yllätyksellisyydestään huolimatta Toivion kirja on kuitenkin suurimmaksi osaksi sovinnainen. Se on pikemminkin kollaasi monesta vanhasta kuin mitään uutta. Toivio hallitsee muodon. Kirja on esteettisesti virheetön, luvut ovat sopusoinnussa keskenään ja runot tukevat toisiaan, kuten hyvässä runoteoksessa kuuluukin. Loistaen olet on siis esikoiseksi hämmentävän valmis, mutta kuitenkin siitä puuttuu jotain olennaista. Allekirjoittanut ainakin kaipasi lisää särmää elämän, kuoleman, rakkauden, yksinäisyyden, toivon ja epätoivon keskelle. Toivion runous ei ole luonnollista, se on korostetun teennäistä, leikkisää ja hienostunutta. Maneerien keskeltä löytyy kuitenkin pieniä helmiä, kuten kirjan loppupuolelta löytyvä surumielinen säe ”näen itseni peilistä, minä näen miten pimeä on hyvä.” Toivion ensimmäinen runokokoelma on parempi kuin monien kokeneempien kirjailijoiden teokset, mutta parannettavaa jää vielä.