Miehen kuolemasta
Juhani Branderin esseekokoelma Miehen kuolema – Pohdintoja maskuliinisuudesta (2020), jonka suuri kustantamo WSOY tekijän julkaisuhistorian huomioiden hieman yllättäen julkaisi, on sekä ajankohtainen että persoonallinen. Kirjoitin siitä tuoreeltaan arvostelun Demokraattiin ja linkitän juttuni tämän blogimerkinnän kommentteihin, kun se julkaistaan lehden nettisivuilla.
Kiteytettynä todettakoon, että pidin Branderin kirjasta, vaikka siinä onkin useita minua häiritseviä elementtejä. Ensin ruusut: Brander pistää itsensä likoon ja tuo kotimaiseen esseehen raadollista tunnustuksellisuutta. Hän on Miehen kuolemassa todella läsnä ja sen joka sivulta välittyy tunne siitä, että teos oli pakko kirjoittaa. Ja sitten risut: tekstien taso heittelee liikaa ja Branderin tapa tukeutua esimerkiksi sukupuolentutkijoihin ei toimi, vaikka onkin rakenteellisesti ja tyylillisesti perusteltua.
Brander kertoo tai pikemminkin tilittää esseissään kokemuksistaan miehenä. Ne ovat olleet enimmäkseen ikäviä, vaikka hän onkin tehnyt uraa kirjailijana ja toimittajana. Fyysisesti isona tyyppinä Branderin oletettiin sujahtavan tiettyyn muottiin, vaikka stereotyyppistä kovaa ja hiljaista miestä ei enää välttämättä ole. Sitä tavoitellut Brander pakotettiin silti piilottamaan herkkä puolensa äijäilevään käytökseen.
Esseisti nostaa kunnon nykymieheksi norjalaisen kirjailija Karl Ove Knausgårdin, jonka autofiktiivinen Taisteluni-romaanisarja (suomeksi 2012–2016) kertoo muun muassa hänen koettelemuksistaan lukevana ja kirjoittavana miehenä. Miehen kuolema muistuttaa tosin enemmän toista taannoista kohukirjaa, Timo Hännikäisen seksuaalista syrjäytymistä käsittelevää teosta Ilman (2009). Molemmat yrittävät ratkaista nykymaskuliinisuuden ongelman, mutta johtopäätökset ovat kovin erilaisia. Siinä missä edellinen vaatii aikansa eläneen miesmallin unohtamista, jälkimmäinen haaveilee paluusta vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin naiset tiesivät paikkansa.
On kuitenkin aiheellista kysyä, missä määrin Branderin ja Hännikäisen sukupuolisotkut ovat itse aiheutettuja? Missä määrin ne tulisi laittaa yhtäältä mädän kulttuurin tai toisaalta yksilön valintojen piikkiin? Valkoisten heteromiesten valitus ei muutenkaan ole sieltä raikkaimmasta päästä, kuten Branderkin eräässä esseessään rehellisesti tunnustaa. Hän ja Hännikäinen voisivatkin kenties ratkaista miehisen paremmuutensa nyrkkeily- tai vapaaottelukehässä.
Kuten Miehen kuoleman kritiikissäni huomautin, opin rockmuusikko Bruce Springsteeniltä miehen voivan olla samaan aikaan kova ja herkkä. Springsteen toimi minulle vahvana isähahmona, jollainen Branderilta ja Hännikäiseltä kenties puuttui. Kasvoin Heinolassa, jossa lähinnä pelattiin videopelejä ja ajettiin autolla rinkiä torin ympäri. Näissä aktiviteeteissa ei ole mitään pahaa, mutta ne eivät riittäneet minulle. Kirjastosta löytämäni runot ja musiikkilevyt johdattivat minut kuitenkin kulttuurin pariin.
Mutkattomampi lähestymistapani sukupuoleeni johtuukin kenties siitä, että en tullut älykköperheestä tai yliopistopiireistä, vaan maalta. En varmaankaan pystyisi tekemään Ilman-esseekokoelman tai Miehen kuoleman kaltaista avautumiskirjaa, sillä minulla ei ole aiheesta tarpeeksi sanottavaa. Näkökulmani lienee terveempi.
Sekä Hännikäisen että Branderin teokset ovat kiinnostavia ja ongelmallisia. Ratkaisuja etsitään niissä ehkä vääristä suunnista, kuten vanhoillisesta ajattelusta ja erilaisista tutkimuksista. Kumpikin esseisti tuntuu päätyvän vain entistä pahempaan henkiseen solmuun, vaikka luokin samalla hyvää kirjallisuutta. Julkaisuista Miehen kuolema käsittelee tosin turhan monia ajankohtaisia ilmiöitä, kuten Joker-elokuvaa (2019) ja psykologi Jordan Petersonin nettipaasausta. Vaikkapa Ville Rannan sarjakuvaromaani Kuningas menettää päänsä (2018), niin ikään WSOY:ltä, käsittelee nykymiehen kriisiä Branderia viihdyttävämmin.