Rosemaryn painajaisesta
Saatanalla pelottelu alkaa olla kulunut juttu, ajattelin, mutta ilmiötä tarkemmin mietittyäni ymmärsin sen pulpahtavan korkkina pintaan tasaisin väliajoin. Se on osa länsimaista kulttuurihistoriaa. Esimerkiksi 1990-luvulla kulttimuusikko Kauko Röyhkä joutui selittelemään sanomisiaan ilmoitettuaan Jari Sarasvuon keskusteluohjelmassa olevansa satanisti, eikä paholaisen pelko ole hävinnyt kokonaan edes 2020-luvun puoliateistisessa Suomessa.
Yhdysvaltalainen kirjailija Ira Levin iski kultasuoneen kauhutrillerillään Rosemaryn painajainen, joka ilmestyi englanniksi vuonna 1967. Se pelottelee onnistuneesti satanismilla. Anton Szandor LaVey oli perustanut vastakulttuuriliike Church of Satanin (Saatanan kirkon) vuonna 1966. Tässä ”kirkossa” kunnioitettiin tai palvottiin paholaista ylpeyden, kapinallisuuden, hedonismin ja järjen symbolina, mikä muun muassa perustajansa värikkään persoonallisuuden kanssa johti helppoon julkisuuteen.
Vaihtoehtoiset elämäntavat, siis myös saatananpalvonta, kiinnostivat tuolloista amerikkalaista nuorisoa. Heidän vanhempansa pelkäsivät yhteiskuntajärjestyksen romahtavan näiden hullutusten takia. Peräti neljä miljoonaa kappaletta myyneessä Rosemaryn painajainen -romaanissa satanismin näytetään levinneen jopa niin sanotusti kunnollisiin piireihin ja aina New Yorkin Manhattanille asti. Useimmat kirjan henkilöhahmot kuuluvat tarkemmin määrittelemättömään paholaista palvovaan kulttiin. Tämä paljastetaan vasta aivan Rosemaryn painajaisen lopussa, mutta oletan kaikkien jo lukeneen Levinin romaanin ja/tai katsoneen siitä nopeasti tehdyn elokuvan (1968), jonka ohjasi Roman Polanski.
Sekä kirja että filmi ovat edelleen melko suosittuja, vaikka niiden ympärillä vellonut kohu onkin jo unohtunut. Puhumme molemmista Rosemaryn painajaisen versioista uunituoreessa Kirja vs. Leffa -jaksossa, jonka voi kuunnella Yle Areenasta. Kanssani keskustelevat toimittaja Jarmo Laitaneva ja informaatikko Paula Laaksonen, jotka eivät mestarillisuudestaan huolimatta tietääkseni palvo paholaista. Päädymme toteamaan, että vaikka Rosemaryn painajainen ei ole kestänyt kaikilta osin aikaa, niin se on pitänyt pintansa yhteiskunnallisuutensa takia.
Rosemaryn painajaisen tunnelma on läpikotaisin painostava, mikä on merkki kunnon kauhusta. Tarinan perusteesi on yksinkertainen: Jumala on kuollut, mutta Saatana ei ole, sillä tämä elää ihmisissä. Levinin teoksessa päähahmo Rosemary Woodhouse muuttaa miehensä Guyn kanssa uuteen kotiin New Yorkissa. Goottilaisen kerrostalon historiaan varoitetaan olevan verinen, mutta nykyaikainen nuori pari nauraa näille vanhoille hullutuksille. Pian muuton jälkeen Rosemary tulee raskaaksi. Naista valvotaan ja ohjaillaan esimerkiksi aviomiehensä ja puoskarilääkärinsä toimesta. Suuri osa lähimmäisistä kuuluu satanistiseen kulttiin ja Rosemary pelkää, että he ovat hänen vauvansa perässä.
Lukijaa tai katsojaa pidetään jännityksessä vihjailemalla, että ehkä Rosemary onkin vain stereotyyppinen hysteerinen nainen, jonka vainoharhaisuus johtuu hänen sukupuolestaan ja raskaudestaan. Näkökulma on kuitenkin pelkästään hänen. Rosemary on ehkä jopa yllättävän älykäs ja voimakastahtoinen nainen ottaen huomioon, että Levin kirjoitti häntä seuraavan romaaninsa melko sovinistisella 1960-luvulla. Toisaalta silloin elettiin suurta kulttuurillista murrosta, johon kuului myös feminismiä.
Rosemaryn painajaisen on tulkittu käsittelevän yleistä vainoharhaisuutta, naisten vapautumista miesten käskyvallasta, katolisuutta ja okkultismia. Ne ovat varsin ajankohtaisia ja kiinnostavia aiheita vielä nykyään. Mikään keskivertotrilleri teos ei ole. Rosemaryn painajainen etenee kyllä lajityypille tyypillisesti suoraviivaisesti ja kärjistävästi, mutta tarjoaa sopivasti yllätyksiä ja ajattelemisen aihetta.
Jälkikäteen mietittynä ei ole ihmeellistä, että myöhemmin seksuaalisiin ahdisteluihin liittyneissä syytöksissä ryvettynyt Roman Polanski kiinnostui Rosemaryn painajaisesta, myös seksuaalisessa mielessä aika inhottavasta tarinasta. Filmin pääosaa näyttelee läpimurtoroolissaan loistava Mia Farrow. Kamera seuraa Farrow’n henkilöhahmoa tirkistelevästi ja antamatta hänelle yksityisyyttä. Polanski olikin ammatillisessa mielessä oikea valinta ohjaamaan Rosemaryn painajaisen ja antamaan sille sopivan inhottavan sävyn.