Runojen kirjoittamisesta

(Kirjoitettu
Eiran aikuislukiossa 19.3.2012 pidettyä luentoa varten.)

1

Tulin puhumaan teille kahdesta aiheesta, siitä miten aloin kirjoittamaan runoja
ja siitä miten runoni syntyvät.

Aloitin kirjoittamisen runsaat kymmenen vuotta sitten. Olin 17-vuotias, kävin
Heinolan lukiota ja suunnittelin muuttoa Helsinkiin. Muutto toteutui seuraavana
vuonna. Runojen kirjoittamisen aloittamiseen liittyi kohdallani murrosvaihe, tyypillinen
halu irrottautua Heinolan kaltaisen pienen kaupungin pienistä piireistä, ja
miksei myöskin kapina, monelle meistä tuttu halu irrottautua vanhempiemme
arvoista ja luoda oma arvomaailmamme.

Suurin osa lukioaikaisista ystävistäni joi ja osa käytti huumeita. Se oli heidän
tapansa kapinoida. Käsitin itse kirjoittamisen tervehenkiseksi vastavirtaan
kulkemiseksi, koska siinä keskityttiin luomiseen tuhoamisen sijaan. Kiteytettynä
voidaan sanoa, että aloin kirjoittamaan ensisijaisesti löytääkseni itseni,
mutta myös löytääkseni paikkani maailmassa. Olen kirjoittanut siitä lähtien.

Runojen pariin päätymiselläni ei ollut mitään erityistä syytä. Lainasin
Heinolan kirjastosta hetken mielijohteesta tunnettuja runoilijoita,
muistaakseni ainakin Pentti Saarikoskea, ja ryhdyin järjestelmällisesti
tutustumaan heidän tuotantonsa. Tällainen käyttäytyminen on minulle tyypillistä:
ryhdyn aina kaikkeen tosissani ja mahdollisimman vakavalla mielellä. Se
vaikeuttaa elämää, mutta on hyödyksi työtä tehdessä. Kuuntelin ensimmäiset
runot lainattuani samaan aikaan myös niin sanottua taidemusiikkia, jollaisena
pidin muun muassa Bob Dylania ja CMX:ää, ja aloin kiinnostua laajemmin
taiteesta. Esimerkiksi laulujen sanoittamista en kuitenkaan jostain syystä edes
yrittänyt. Päätin kirjoittaa runoja.

Lukioaikaisessa heinolalaisessa ystäväpiirissäni ei harrastettu kirjallisuutta.
Sana ”taide” ei tarkoittanut tässä todellisuudessa mitään, tai ei ainakaan mitään
järjellistä. Elämämme pyöri alkoholin, autojen, tyttöjen ja videopelien ympärillä.
En myöskään muista, että opettajamme olisi yläasteen tai lukion äidinkielen
tunneilla puhunut runoudesta tai muusta kirjallisuudesta, joten te olette nähdäkseni
tässä suhteessa ja tällä hetkellä minua paremmassa asemassa. Koulunkäynti ei
rehellisyyden nimissä minua juuri kiinnostunut. Olen itseoppinut ja jouduin
etsimään Saarikosken, Paavo Haavikon, Eeva-Liisa Mannerin ja muut minulle tärkeiksi
tulleet runoilijat itse.

Bruce Springsteen on todennut, että musiikki antoi hänelle identiteetin. Hän löysi
soittaessaan omien sanojensa mukaan itsensä. Voin sanoa samaa kirjallisuudesta.
Muistan hyvin miten opin lukemaan runoutta. Siihenhän on useimpien mielestä
vaikea saada otetta. Lainasin Heinolan kirjastosta äänilevyn, jossa Pentti
Saarikoski luki ääneen runojaan. Vertasin ääneen luettuja tekstejä kirjan
runoihin ja opettelin rytmiä. Osasin pian pysähtyä oikeissa kohdissa.

Suosittelen kyseistä tapaa kaikille. Runot noudattavat omaa kummallista
kielioppiaan, johon ei ole helppo päästä sisään, mutta jonka omaksumalla pääsee
nauttimaan suuresta kielellisestä rikkaudesta. Muutamaan kertaan mainitsemani
Saarikosken teksteistä on muutenkin melko vaivatonta aloittaa, koska hänen
kirjoitustapansa on jutusteleva, eikä aloittelijan näkökulmasta yhtä haastava
kuin esimerkiksi Paavo Haavikon tai Eeva-Liisa Mannerin tyyli.

Olen jo pitkään harkinnut ammattikirjailijaksi ryhtymistä. Ensimmäiset runoni
eivät tietenkään olleet mistään kotoisin, koska minulla ei ollut minkäänlaista
käsitystä siitä mitä olin tekemässä, mutta aloin jo niiden myötä suhtautumaan
lyriikan tekemiseen ammattimaisesti. En ajatellut runouden olevan minulle
harrastus, vaan työtä ja olennainen itseilmaisun tapa. Kirjoittamisesta tuli
nautinto. Kirjoitin paljon ja jatkuvasti, koska halusin kehittyä ja oppia lisää
itsestäni. Aloin runoilijaksi ryhdyttyäni panemaan merkille pieniä
yksityiskohtia, jotka olivat aiemmin jääneet minulta huomaamatta. Pystyin
esimerkiksi arvostamaan ennen itsestään selvinä pitämiäni asioita, kuten luonnossa
tapahtuvia muutoksia.

Kirjoitin aluksi keskivertolukijan näkökulmasta melko vaikeaa tekstiä.
Esimerkiksi voidaan ottaa aloitusruno kokoelmastani Yökiipijä:

Uni on surullinen sanoo ja jos
on rakkautta on myös muuta

mies pudonnut pois nähtyään
liian unta ja putoaa siitä pois syliin
joka on pehmeä joka on luulo
ikuisuudesta joka on jotain kaunista

unen surullinen saapuminen sen siivittä on kieltämättä vaikea lentää
naista jonka jo kävely käy
runoudesta ja mustat ovat hänen siipensä

hyvän yön jäljet ovat pehmeät ovat aivan liian helposti unohdettavissa
ovat punaisen väriset ovat
musiikkia ovat katso käsiäni ne ovat tulessa

surullisuus pitää minut hengissä vaikka vaikeaa hengittäminen ne
yhtä ne kahta ne kolmea ne niin
pitkään kuin sormet riittävät ne

pitkät matkat jonnekin joka ei enää ole pelkkä sijainti vaan ehkä jo koti.

Tämä on eräs kokoelman onnistuneimmista runoista. Tekstistä on kuitenkin näin jälkeenpäin
ajateltuna vaikea saada otetta. Tunnelma välittyy, mutta kuvat ovat epätarkkoja.
Tämä monista varhaisista runoistani löytyvä epätarkkuus on vaivannut minua.
Luen vertailun vuoksi runon myöhemmästä kokoelmastani Kaukaisesta maasta:

Aamun läpi voi nähdä maailman.
Valo paistaa avoimeen taloon,
ikkunoihin ja oveen.
Se ei pelkää.
Päivää katsoessaan ihmettelee
kuinka ääni on mahdollinen
mutta
yön hiljaisuuskaan ei tule
helposti.
Pimeyden (aivan kuten valonkin)
eteen on taisteltava.
On sukellettava syvälle löytääkseen.
Ruumiin on sukellettava mutta
sielussa näkee liikkeen, yhtäjaksoisen
siirtymisen valosta pimeyteen
ja takaisin,
onnen ettei ole toisin.

Ajatteluni on Yökiipijän ja Kaukaisen maan välissä kuluneena neljänä
vuotena muuttunut selkeämmäksi. Pyrin koko ajan viemään lyriikkaani kiteytympään
suuntaan. Tällä hetkellä tavoitteenani on
yksinkertaisesti kuvata maailman kauneutta. Varsinaista runousoppia minulla ei
ole.

Joskus kuulee puhuttavan kirjailijan omasta äänestä. Kopioijia riittää, mutta ainutlaatuiset
kirjoittajat ovat harvassa. Etsin omaa ääntäni noin kymmenen vuotta, mutta voin
tässä vaiheessa todeta tekemäni työn olleen vaivan arvoista. Tähanastinen
kehittymiseni on vahvistanut jo alussa omaksumaani käsitystä siitä, että
melkein kuka tahansa määrätietoinen ihminen kykenee tulemaan hyväksi
kirjailijaksi. Lähes kaikki lukemisen arvoinen teksti on pitkäjänteisen työn
tulosta.

Paul Auster kuvaili kirjoittamista ”parantumattomaksi taudiksi”. Se voi hänen
mukaansa iskeä keneen tahaansa elämäntilanteeseen tai ikään katsomatta. Auster
sanoi, että kun kirjoittamisen pakko iskee, niin entiseen ei ole paluuta. Sen jälkeen
on vain kirjoitettava niin paljon ja niin hyvin kuin mahdollista. Austerin
itsestään löytämä tauti iski häneen parikymppisenä ja minuun noin kymmenen
vuotta sitten. Olin silloin 17-vuotias, eikä mikään viittaa siihen että olisin
parantumassa.

2

Runojen tekemistä on vaikea kuvata. Se tuntuu kaiken kirjoittamisen tapaan
yleensä väkinäiseltä ja joskus luontevalta. Runojen tekemiseen liittyviä
vaikeuksia on helppo osoitella, mutta onnistumisen määritteleminen on
hankalampaa.

Edellä selvisi, että teoriat ovat minulle vieraita. En tunnusta koulukuntia tai
noudata sääntöjä. Tähän on tosin tehtävä se varaus, etten sulje mitään tekstin
tuottamisen tapaa pois ja varaan itselleni oikeuden hyödyntää jonkun tai
joidenkin keksimiä rajoituksia. Toinen runokokoelmani Kolibrilla pesänsä mustien liljojen sydämessä syntyi siten, että
tulkinnasta riippuen joko lainasin tai varastin muiden runoilijoiden tekstejä
ja yhdistelin niitä uusiksi kokonaisuuksiksi. Tähän tapaan:

Me itse olemme labyrintti.
Huolla ruumissielusi mysteeriä
niin anna itseäsi rakentaa
sillä sinä olet salaisuus ja
ihme
sinussa asuu jumala.
Liiku.
Pienet, pienet liikkeet
vapauttavat melkein-äärettömän
energian.
Siihen on kätkettynä hyväily
ja tuohon hyväilyyn kätkeytyy
kokonaisuus
niin kätkeydy hyväilyyn
labyrinttiin
toiseen
itseesi.

En muista tässä esimerkissä käyttämiäni runoilijoita, mutta muistaakseni
lainasin ainakin Gunnar Björlingiä ja Göran Sonnevia, mahdollisesti muitakin.
Kolibrikirjassa hyödyntämälläni cut-up-metodilla syntyi kiinnostavaa tekstiä,
jollaista en itse olisi todennäköisesti kirjoittanut. Tutustuin
cut-up-taidetekniikan historiaan ja selvensin sitä kokoelman alkusanoissa.
Minulle selvisi, että sääntöihin tukeutuminen saattaa auttaa kirjoittamiseen
liittyvissä hankaluuksissa, kuten aloittamisen pelossa.

Ranskassa toimii OuLiPo-niminen 1900-luvulla perustettu kokeellinen
kirjailijaryhmä, jonka jäsenet sitoutuvat yhteisesti keksimiinsä ja hyväksymiinsä
mielivaltaisiin sääntöihin. Georges Perec, eräs
lempikirjailijoistani ja OuLiPon tunnetuimmista jäsenistä, kirjoitti vuonna
1969 pitkän romaaninsa La Disparationin
käyttämättä ainuttakaan e-kirjainta. Haastetta riitti, koska e on Perecin äidinkielen
yleisin vokaali. Kyseinen romaani on suomennettu nimellä Katoaminen. Käännös on sikäli hauska, koska siinä ei ole yhtään
a-kirjainta, ja a:han on tietysti suomen kielen yleisin vokaali.

Perecin vuoden 1978 pääteos Elämä Käyttöohje
kuuluu romaanisuosikkeihini pitkälti taidokkaasti rönsyilevän kielensä tähden,
mutta oulipolaisten ja muiden ryhmittymien säännönmukaisuus on minulle
kirjoittajana pääsääntöisesti vierasta. Pyrin noudattamaan suomen kielioppia ja
saamaan aikaan mahdollisimman sujuvaa tekstiä, mutta varaan oikeuden
esimerkiksi uudissanojen (kuten yökiipijän) ja edellä mainitun cut-up-tyylin käyttöön.
Runoutta ei voi rajata. On turha yrittää päättää etukäteen millaisia runoja
aikoo kirjoittaa. Liian tietoiseksi aikeistaan tuleva runoilija tekee väkinäistä
tekstiä.

Edellisestä voi päätellä, että kirjoitan mielelläni impulsiivisesti ja
intuitiivisesti, samanaikaisesti mielellä ja ruumiilla. Pyrin improvisoimaan,
vapautumaan meitä yleensä kahlitsevasta ajattelusta ja sukeltamaan
alitajuntaan. Vertaan mielelläni runoutta musiikkiin, koska molemmat toimivat nähdäkseni
samalla tavalla. Hyvän laulun tunnistavat nekin, jotka eivät tiedä mitään sävelasteikosta
tai muusta teoriasta. Sama pätee hyviin runoihin.

Tarvitsen runon kirjoittamiseen kahta asiaa: aikaa ja tilaa. Kun nämä kaksi
perustarvetta on tyydytetty, niin mikä tahansa on periaatteessa mahdollista. Voin
kirjoittaa runoja mistä tahansa. Pyrin tekemään sarjoja, koska saan tällä
tavalla teksteihini kaipaamaani jatkuvuutta. Käsikirjoitusvaiheessa sarjoista
on helppo koostaa teemoiltaan yhtenäisiä kirjoja. Tekeillä oleva seuraava
kokoelmani Joki on tehty tällä
tavalla. Etsin jatkuvasti mielessäni kokonaisuuksiksi soveltuvia runoaiheita ja
kirjani Kaukainen maa sisältää useita
tekstin etsimistä kuvailevia kohtia. Esimerkiksi:

Kirjoitan lakkaamatta
seuraan ajatuksieni
pitkää ja mutkikasta tietä
etsien kaukaista maata
seuraa
ja sinua
etsien seuraavaa matkaa
ja seuraavaa saapumista
ja matkan jatkumista
aina seuraavaa.

Kyse on keskeytymättömästä etsinnästä, mielen sisällön selvittämisestä, järjestämisestä
ja ajatusten pukemista sanoiksi.

Runoni syntyvät siten, että
istun alas, juon kahvia, kuuntelen musiikkia, keskityn ja alan kirjoittaa.
Tunnin tai kahden päästä olen tehnyt kymmenestä viiteenkymmeneen lyhyttä runoa,
tai osaa suuremmasta sarjasta. Pidän välillä päivien tai viikkojen taukoja säkeiden
työstämisestä kokeillakseni muita lajityyppejä. Teen arvosteluja kirjoista ja
videopeleistä, koska niiden valmistaminen on suoraviivaista ja vaatii runoutta
käytännöllisempää ajattelua. Esimerkiksi tämän esitelmän tekeminen on ollut miellyttävää
vaihtelua muuhun työhön. Minkä tahansa tekstin aloittaminen on minulle hankalaa,
mutta vauhtiin päästyäni sanat tulevat ikään kuin itsestään.

Jokainen kirjoittava ihminen tavoittelee flow-tilaan pääsyä. Kirjoittaminen on
vaikeaa: hyviä ajatuksia ei ole, tekstiä ei synny ja lauseet vaikuttavat väkisin
väännetyiltä. Viime vuosisadalla elänyt tuottelias taidemaalari Francis Bacon väitti,
ettei pitänyt itseään lahjakkaana, vaan ainoastaan kyvykkäänä vastaanottamaan
muualta tulevia viestejä. Hän käsitti olevansa maalatessaan ukkosenjohdatin,
joka siirtää ulkopuolelta lähetetyt salamat (eli kuvat) kankaalle.

Ymmärrän mitä Bacon halusi sanoa. Hän kuvaili flow’ta, joka valtaa jokaisen
taiteilijan työskentelyn jossain vaiheessa. Parhaat runot syntyvät
pakottomasti. Korjaan säkeitäni jälkeenpäin, koska nopeasti ylös pantuun
tekstiin jää helposti ajatus-, huolimattomuus- ja kirjoitusvirheitä, mutta
suurin osa hyvistä runoistani on silti syntynyt kerralla. Vaivattoman
kirjoittamisen tila on minulle tuttu, enkä pidä sen tavoittelua ylitsepääsemättömänä
ongelmana. Suurimmalle osalle kollegoistani runojen kirjoittaminen on tosin kuulemani
mukaan todella vaikeaa.

Runoilija Harri Nordell totesi hauskasti ja osuvasti, että proosan
kirjoittaminen tuo hänen mieleensä lankkuaidan maalaamisen. Sitä kirjoittava
aloittaa tietystä kohdasta ja lopettaa tiettyyn paikkaan. Sama toistuu
seuraavalla kerralla. Runous on Nordellin mukaan sen sijaan ”suoraan helvetin
seitsemännestä piiristä”. Maailmassa riittää tietysti runoilijoita, jotka
naureskelevat kaikelle tai kirjoittavat esimerkiksi omista humalaisista
toilailuistaan, mutta suurin osa lyyrikoista on nähdäkseni Nordellin ja minun
kanssani samaa mieltä siitä, että runous on äärimmäisen vakava asia. Proosaa voi
suunnitella, mutta runoutta tehdessään aloittaa aina puhtaalta pöydältä.
Runoilija joutuu kohtaamaan itsensä ja maailman, eikä parempaa suositusta tälle
loputtomia mahdollisuuksia tarjoavalle lajityypille voi mielestäni antaa.

Kiitos.

Esa Mäkijärvi
esa.makijarvi[at]gmail.com