Taikavuoresta
Ihmettelin aiemmin, miksi Thomas Mannin klassikkoromaanista Taikavuori (1924) ei ole vähään aikaan otettu suomeksi uutta painosta. En ihmettele enää. Kirja on joiltain osin vanhentunut, vaikka sisältääkin useita aikaa kestäneitä kohtia. Teoksessa puidaan ensimmäisen maailmansodan syitä. Sen päähahmo, hampurilainen nuorukainen Hans Castorp, matkustaa Sveitsin Alpeilla sijaitsevaan keuhkoparantolaan toipumaan, mutta hänen vaivansa ei parane, vaan päinvastoin pahenee flegmaattisessa ympäristössä.
Castorp on jokseenkin tavallinen mies. Hän on melko tylsä, mutta hänen tarkat havaintonsa vievät kirjaa eteenpäin ja johdattavat lukijan sen teemojen äärelle. Parantolassa eletään toimettomuudessa ja yltäkylläisyydessä. Juuri mitään ei tarvitse tehdä, eikä mistään ole pulaa, mutta se johtaa tyytymättömyyteen ja sitkeisiin tauteihin. Arkeen palaaminen ei potilaita itse asiassa edes kiinnosta. Heidän itsekeskeisyytensä estää rakentavan kanssakäymisen. Sairaita leimaa kiihkeä kiinnostus epäolennaiseen. He elävät levottomasti ja juurettomasti, mitä Mannin kertoja paheksuu.
Henkilöiden teennäinen pönötys sekä huvittaa että säälittää. Viime vuosisadan alku tuntuu romaanin perusteella hyvin kaukaiselta menneisyydeltä, vaikka siitä ei ole hirvittävän kauan. Rehentelevä dialogi, yksipuolinen naiskuva ja parantolan puoskaroinnilta vaikuttavat hoidot ovat eräitä Taikavuoren pettymyksiä. Tapahtumat selitetään juurta jaksaen, 1800-lukulaisen romaanitaiteen klassisessa hengessä.
Taikavuoren huolellinen lukeminen vaatii huomattavaa ponnistelua, mutta kirja on puutteistaan huolimatta vähintään kohtalainen ja tarjoaa runsaasti ajateltavaa. Meidän päiviemme kustannustoimittaja olisi tiivistänyt sen sanoman 300 sivuun, olkoonkin että Thomas Mannin kieli on huoliteltua, ja tämä saksiminen olisi ollut perusteltua.
Keuhkoparantolan asukkaat edustavat Euroopan eri kansallisuuksia. He suhtautuvat toisiinsa välinpitämättömästi ja verhoillun vihamielisesti. Heillä ei ole tekemistä tai tarkoitusta, joten he käyttävät päivänsä juoruiluun ja kyräilyyn. He kyttäävät toisiaan ja riitautuvat.
On kiintoisaa, että Castorpilla ei ole vahvaa omaa luonnetta tai muita henkilökohtaisia ominaisuuksia, vaan kaikki hänessä on peritty häntä kasvattaneilta tahoilta, etenkin hänen rautaiselta isoisältään. Mann vihjailee epäitsenäisyyden olevan Castorpin koko sukupolven tauti.
Sokea usko kehitykseen johti ensimmäiseen maailmansotaan. Verilöyly muutti kaiken, mutta tietenkin vain vuoteen 1939 ja jatko-osaansa asti. Tulossa oleva suurvaltojen yhteenotto häälyy Taikavuoren yllä. Katastrofin huomioiden parantolalaisten kiukuttelu tuntuu lapselliselta. Pahaa ei kuitenkaan suostuta näkemään, vaan se lakaistaan maton alle ja unohdetaan. Tärkeitä ovat yksitoikkoiset rutiinit, joiden odotetaan toistuvan ikuisesti samanlaisina.
Mann on saksalaisen kirjallisuuden voimahahmo, mutta Taikavuori on menettänyt osan tehostaan. Teos todistaa joka tapauksessa, että pelkkä joutilas ja mukava elämä ei riitä. Ihminen tarvitsee henkisiä pyrkimyksiä, ja milloin niitä ei ole, reipasta toimintaa. Totaalinen kyllästyminen voidaan nostaa maailmanpalon puhkeamisen erääksi syyksi. Asioihin haluttiin saada vauhtia ja tuloksena oli kymmeniä miljoonia kuolleita. Mannin kirja ei kerro mitään suoraan ja on paikoin pitkäpiimäinen, mutta sen taikapiiri pitää otteessaan kehnojen jaksojen yli.