Tiedän mitä luin viime kesänä

Nainen sanoo että he ovat samanlaisia kuin olisivat yhdessä kirjaan pantuja.

-Marguerite Duras: Siniset silmät musta tukka

Olen kuullut historiantutkija Matti Klingen sanoneen, että jokaisesta päivästä pitäisi kirjoittaa muistiin vähintään yksi lause. Mielestäni tätä voisi soveltaa myös kirjoihin: jokaisesta lukemastaan teoksesta olisi hyvä rustata paperille ainakin pari sanaa, jotta voisi myöhemmin palauttaa mieleensä kirjojen tunnelmia, sanoja, tärkeitä hetkiä.

Tätä periaatetta olen noudattanut vuodesta 2005 lähtien, jolloin sain lapsuudenystävältäni lahjaksi pienen sympaattisen lukupäiväkirjan. Siihen on kirjattu merkittävä osa niistä teoksista, jotka ahmin opiskeluaikoina.

Välillä luen huvittuneena nuoren kirjallisuudenopiskelijan tekemiä analyyttisia merkintöjä. Esimerkiksi Jeffrey Eugenidesin Virgine Suicides – Kauniina kuolleet -romaania olen kuvannut seuraavilla sanoilla:

“Mystinen ja kiinnostava romaani, joka”

Nykyään en enää kirjoita muistiin mielipiteitäni kirjoista, vaan ainoastaan parhaimpia sitaatteja. Ne auttavat muistamaan, millainen kieli teoksessa oli, millainen lauseen rytmi, millainen teema, millaisia ajatuksia ja havaintoja.

Nykyään olen itselleni sen verran ankara, että saan merkitä muistiin vain ne kirjat, jotka olen lukenut kokonaan. Pieni harppominen on ehkä sallittua, mutta vain äärimmäisissä olosuhteissa.

Vastikään sain yhden lukupäiväkirjan täyteen. Ensimmäinen merkintä on viime vuoden kesäkuulta, jolloin luin Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallisen Taisteluni-sarjan ensimmäisen osan.

On hämmentävää huomata, että tutustuin Knausgårdiin todellakin vasta 2014. Minusta nimittäin tuntuu, että olen viettänyt Karl Oven seurassa jo monta vuotta. Hänestä olen kirjoittanut pariinkin otteeseen blogissani, täällä ja täällä. Knausgårdin viidennen Taisteluni-kirjan inspiroimana kirjoitin toukokuussa myös tekstin Helsingin Sanomiin.

Huomaan, että vuoden kuluessa olen tutustunut hyvin erilaisiin kirjoihin. Eniten olen lukenut romaaneja, mutta mukana on myös joitakin runokokoelmia, esseitä, novelleja, matkakirja sekä yksi päiväkirjamainen teos, jonka sain kirjailijakollegalta julkkarilahjaksi: Pentti Saarikosken Asiaa tai ei. Siinä Ruotsiin muuttanut runoilija kirjoittaa elämästään yhden vuoden ajalta.

Oli antoisaa lukea Saarikosken pohdintoja maailmasta, kirjallisuudesta, arjesta, unista ja kirjailijan työstä, tästä erikoisesta ammatista. Samankaltaisia iloja ja murheita on tainnut kirjailijoilla olla kautta aikojen – kuten outo olo haastattelujen ja esitelmän pitämisen jälkeen:

“Yritän lakata ajattelemasta mitä sanoin missäkin. Täällä on lumi sulanut.”

Kirja sisältää myös lukuisia kiinnostavia ajatuksia kirjoittamisesta, kuten “[–] runous on siinä että kielestä tulee totta” tai: “[–] kun menee nukkumaan pitäisi olla tekstiä kirjoitettuna, mistä voi pidellä kiinni”.

Hyvä neuvo.

Monet teokset ovat jääneet mieleeni vahvoina tarinoina, kiinnostavina kertojanääninä tai kiehtovina maailmoina. Näitä olivat muun muassa Alberto Moravian Roomaan sijoittuva Tyhjä kangas, Sisko Istanmäen pohjalaisromaani Liian paksu perhoseksi, Erlend Loen viisaanhauska Supernaiivi, Mia Kankimäen matkakirja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, Elfriede Jelinekin huikea Pianonsoittaja sekä Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia, jossa ihailin taitavasti sommiteltua rakennetta, erään kissan ja kertojan kohtaamista ja mielikuvituksen villinä kehräävää leikkiä.

Vahvoja tunnelmia ja mielikuvia jättivät jälkeensä myös esimerkiksi Raymond Carverin kehuttu novellikokoelma What We Talk About When We Talk About Love sekä Marguerite Durasin romaani Siniset silmät musta tukka (suom. Annikki Suni), jonka ostin antikvariaatista kauniin kannen sekä ensimmäisen lauseen perusteella: “Kesäilta, sanoo näyttelijä, olisi tämän tarinan sydän.”

Ranskaan sijoittuva unenomainen romaani kertoo toisilleen tuntemattomista naisesta ja miehestä, jotka tapaavat kesäiltana rantakahvilassa. He alkavat viettää aikaa yhdessä ja ovat kumpikin melankolisen rakastuneita samaan nuorukaiseen.

Romaanista löytyi useita sitaatteja, jotka halusin kirjoittaa ylös, kuten nämä:

“Tärkeät asiat tulevat uniin hyvin hitaasti.”

Ja:

“Katseeseen jäi pilkahdus hulluutta, jonka hän on kokenut miehen seurassa.”

Taannoin luin myös kaksi saksankielistä teosta, mistä olen erityisen ylpeä. Aloitin kielitaitoni virkistämisen lainaamalla kirjastosta Paul Austerin teoksen Die Geschichte Meiner Schreibmaschine (“Kirjoituskoneeni tarina”), koska siinä oli vain noin 70 sivua ja runsaasti kuvia (Sam Messerin maalauksia lähinnä Paul Austerin kirjoituskoneesta sekä myös kirjailijasta itsestään). Vauhtiin päästyäni luin myös Wladimir Kaminerin Berliiniin sijoittuvan tekstikokoelman Schönhauser Allee, jonka ystäväni lainasi minulle. Kaiken kruunasi se hetki, kun sain nähdä tuon kyseisen kadun ilmielävänä Berliinissä viime kuussa.

Lukupäiväkirjani viimeisellä aukeamalla on sitaatteja Aki Salmelan runokokoelmasta Jokeri, joka ilmestyi tammikuussa. Luin kirjaa aina iltaisin ennen nukkumaanmenoa, tyynnyttelin sydäntäni sen viisailla ja rauhallisilla sanoilla.

Runoihin mahtuvat isot aiheet: elämä jota verrataan sirkukseen, kuolema jota kukaan ei voi paeta, ihminen joka on klovni. Vakavien kysymysten seassa häivähti myös huumoria, mikä miellytti minua.

Yksi kohta painui mieleeni niin vahvasti, että osasin jopa siteerata sen seuraavana iltana ulkoa eräälle ystävälleni, jonka kanssa sukellamme aina melko syviin vesiin.

Hänkin piti näistä sanoista:

“Ole iloinen, että olet. Ole iloinen, että jotain on. Ole iloinen,/ että jotain on olematta. Ole iloinen, ettei sitä kerrota kahdesti.”