Treffeillä Tainan kanssa

Tapasin viime viikolla lounaalla kaverini, jonka kanssa puhumme paljon tarinoista ja kirjoittamisesta. Kerroin hänelle, että olin loppukeväästä saanut näytelmäni valmiiksi ja yritin jälleen kirjoittaa proosaa. Työ tuntui edistyvän vähän nahkeasti, ehkä siksi että olin antanut jo kaikkeni draamaan.

“Onks sulla nyt takki ihan tyhjä”, hän kysyi.

“Aika lailla joo.”

Kaverini neuvoi, että nyt olisi nyt sopiva hetki ottaa rennosti, nauttia elämästä, inspiroitua uusista maisemista.

“Voisit tehdä niitä asioita, joista olet aina haaveillut, hän sanoi. “Käydä vaikka Pariisin Disney Worldissa.”

(Keskustelu eteni niin vauhdikkaasti, että en ehtinyt kertoa hänelle, että Pariisin Disney World on jo koettu, yhdeksän vuotta sitten. Mikkihiiret ja akuankat hymyilivät leveästi, minä itkin. Olin äskettäin eronnut silloisesta poikaystävästäni).

Joka tapauksessa kaverini ehdotus oli loistava. Hän oli vähän samoilla jäljillä kuin Julia Cameron Tie luovuuteen -kirjassaan, jota olen tässäkin blogissa monesti siteerannut.

Cameron puhuu kyseisessä teoksessaan taiteilijatreffeistä. Ne ovat sikäli erikoiset treffit, että niille mennään yksin, aivan omassa seurassa. Paikan olisi hyvä olla sellainen, että se ravitsee ja inspiroi, täyttää taiteilijan luovaa varantoa.

“Sisäinen taiteilijasi on lapsi, joka ei välitä niinkään rahasta kuin huomiosta: käynti kiehtovassa romukaupassa, yhdessä ja yksin nähty vanha suosikkielokuva, taidenäyttely, luontoretki. Yhdessä vietetty aika on oleellista, ei kustannukset”, Cameron kirjoittaa.

Treffit yksin romukaupassa ei välttämättä kuulosta kovin houkuttelevalta; kirjailijan ammatissa joutuu muutenkin olemaan niin paljon yksin, ja hyvin usein myös ajatusten roinan keskellä.

Viime aikoina olen kuitenkin löytänyt muita inspiroivia paikkoja. Olen mennyt spontaanisti yksin elokuviin, itseni kanssa, ehtimättä pyytää ketään seuraksi – ja olen tajunnut olevani taiteilijatreffeillä. Olen nähnyt Tainan seurassa sekä uusia että vanhoja elokuvia, muun muassa nämä: Kirsikkapuiden alla, Kaksi yötä aamuun, Tanskalainen tyttö, Kuka pelkää Virginia Woolfia? sekä Ingmar Bergmanin Mansikkapaikka.

Tainan kanssa on oikeastaan aika kiva käydä elokuvissa. Hän nauraa aivan samoille asioille kuin minä, täsmälleen samoissa kohdissa. Usein hän myös ostaa leffaan karkkipussin ja yrittää syödä niin, ettei aiheuttaisi salissa kiusallista rapinaa.

Se ei koskaan onnistu.

Ärsyttävin piirre hänessä on se, että hän usein myöhästyy treffeiltä vähintään viisi minuuttia. Viimeksi hiippailimme jälleen hiukan myöhässä elokuviin; Elizabeth Taylor lauloi jo Who’s afraid of Virginia Woolf -sävelmää, sali oli aivan pimeä ja Taina valaisi meille kännykällä tietä.

Yhtenä päivänä kävimme yhdessä lenkillä. Se on helppoa, koko ajan ei ole pakko juosta. Välillä pysähdymme ihailemaan meren aaltoja tai puiston hopeapajuja, otamme ehkä muutaman valokuvan ja jatkamme matkaa. Lenkin jälkeen voimme mennä kalliolle istumaan, paistatella auringossa kuin kilpikonnat ja kuunnella Sannin biisejä.

Joskus mietin, uskaltaisinko pitkästä aikaa lähteä matkalle ihan vaan Tainan kanssa. Hänellä ei ole kovin hyvä suuntavaisto, mutta hän osaa kyllä lukea karttaa ja puhua englantia. Hänellä ei ole koskaan tyylikkäitä kenkiä, mutta olen tottunut siihen. Tärkeintä on, että Tainan on hyvä kävellä.

Reissussa hän haluaa tehdä ihan samoja asioita kuin minä: samoilla kauniilla kaduilla, pysähtyä kahviloihin, juoda teetä hämärässä pubissa. En tiedä ketään, joka jaksaisi vaellella kirjakaupoissa yhtä kauan kuin hän.

Parasta Tainassa on ehkä se, että hänen kanssaan ei koskaan tarvitse herätä aikaisin aamiaiselle. Hän nukkuu niin pitkään kuin huvittaa ja kerää voimia uutta päivää varten. Mikäli hotellin aamiaisaika on jo ohitse, Taina ei rupea mököttämään.

Hän kävelee ensimmäiseen vastaantulevaan kahvilaan ja tilaa croissantin marmeladihillolla.