Pala kurkussa voi olla romaanin alku

Write hard and clear about what hurts.

-Ernest Hemingway

Kolme kulttuurialan ihmistä keskustelee ringissä juhlissa, ohitettuaan sen ratkaisevan hetken, jonka jälkeen kaikilla on tarve puhua muustakin kuin kirjoista ja taiteesta.

“Tiedättekö te sen tunteen, kun on niinku sellainen… möykky täällä? (yksi keskustelijoista osoittaa kurkunpäätään)

“Ai sellainen henkinen tunne? Niinku pala kurkussa?”

“Jep.”

“Tiedän.”

“Varmaan kaikki maailman ihmiset tietää sen.”

Seuraan liittyy neljäs henkilö. Muut kääntyvät hänen puoleensa.

“Tiedätkö säkin möykyn?”

“Ai sen seurapelin?”

Naurua.

“Eiku möykyn, kurkussa? Sellaisen ahdistavan tunteen.”

“Aah, möykyn. Todellakin tiedän. Mulla on se nytkin.”

***

Tuo pieni dialogi on (fiktiiviseen muotoon puettu) tiivistelmä keskustelusta, jonka kävin kerran muutaman kollegan kanssa kaverin kirjajulkkareissa.

Keskustelustamme päättelin, että “möykky” on luultavasti universaali käsite. En tosin tiedä, miten tuon sanan ilmaisisi esimerkiksi englanniksi, mutta varmasti henkiselle möykylle löytyy oma vastineensa kaikissa maailman kielissä.

Möykky on minullekin sangen tuttu tunne. Jo lapsena tunsin palan kurkussani esimerkiksi sunnuntai-iltaisin, kun läksyt oli vielä tekemättä, seuraavana aamuna olisi kertotaulukoe ja televisosta tuli Kyllä Jeeves hoitaa.

Toisinaan tuo sama tunne saa minut yhä valtoihinsa, vaikka minulla ei ole enää aamuisin koulua ja tiedän varsin hyvin, mitä on 8 x 7.

Oman kokemukseni mukaan möykyn luonne ja syyt vaihtelevat tilanteesta riippuen.

Möykky voi olla luonteeltaan eksistentialistista laatua – eli suomeksi sanottuna maailmantuskaa. (Saksaksi: Weltshcmertz.) Sydäntä voi painaa jonkinlainen absurdi vierauden tunne, hämmentynyt olo omasta paikasta universumissa, kysymys siitä mikä on kaiken tarkoitus.

Möykky voi juontua myös esimerkiksi stressistä, tekemättömistä töistä, siitä kuristavasta tunteesta että aika ei vain riitä kaikkeen ja että ihminen ei voi yhtä aikaa istua palaverissa ja leikata mökillä orapihlaja-aitaa.

Joskus möykky voi liittyä identiteettikriisiin. Ihminen ei tiedä kuka on, hän tietää vain, että hän haluaa ylihuomenna nenälävistyksen ja että hänen kurkussaan on pala jota ei saa nieltyä Pepsi Maxin mukana.

Myös ihmissuhteet voivat saada aikaan möykyn. Pala kurkussa voi syntyä esimerkiksi siitä, että on loukannut jotakuta tai tullut itse loukatuksi. Möykky voi kehkeytyä myös tilanteissa, joissa ihminen ei saa ilmaistua itseään ja sanottua asioita suoraan, vaan kerää kaiken ärytymyksen ja aggression sisimpäänsä ja syö yksinään paketillisen minttusuklaajäätelöä.

Olen kuitenkin huomannut, että onneksi möykky voi lähteä pois tai ainakin lieventyä. Yksi hyvä keino on kirjoittaminen. Viattomanvalkoiselle paperille on hyvä purkaa kaikki sydämeen kertynyt kuona, oli kyse sitten päiväkirjasta tai fiktiivisestä tekstistä. Pala kurkussa voi tuottaa erinomaista kaunokirjallisuutta, etenkin jos kirjoittaja uskaltaa ilmaista itseään rehellisesti ja turhia sensuroimatta. On uskallettava vaeltaa mielessään juuri niille alueille, joiden muisteleminen satuttaa, niihin paikkoihin joiden luokse mieli yhä palaa ja ja niiden ihmisten pariin joista sydän ei ole päästänyt irti.

Pala kurkussa voi olla uuden tarinan alku.

Myös itkeminen auttaa. Kyyneleet ovat hyvä asia, merkki siitä että ihminen on tunteva ja välittävä olento. Vastaani tuli kerran kaunis sitaatti, joka on peräisin Elizabeth Gilbertin romaanista Eat, Pray, Love. Tätä ajatusta voi mielestäni soveltaa moniin elämäntilanteisiin, muihinkin kuin sydänsuruihin:

“This is a good sign, having a broken heart. It means we have tried for something.”

Ystävien tapaaminen on hyvä keino möykyn kukistamiseen. Ja juoksulenkki. Kuntosalitreeni. Musiikin kuuntelu. Tanssiminen Lady Moonissa vanhojen ysärihittien tahtiin. (Lämmin suositus!)

Minua auttaa myös kirjojen lukeminen. Se, että pääsen hetkeksi aivan toiseen maailmaan, toiseen maahan, toiseen aikakauteen.

Elelen tällä hetkellä 1900-luvun alun Lontoossa. Luen vuonna 1910 ilmestynyttä E.M. Forsterin romaania Talo jalavan varjossa (suom. Eila Pennanen) ja tunnen, kuinka pala kurkussani pienenee, sivu sivulta, etenkin näiden viisaiden sanojen myötä:

“Eikö meidän kaikkien täydy taistella elämän jokapäiväistä harmautta vastaan, ärtyisyyttä vastaan, koneellista iloisuutta vastaan, epäluuloisuutta vastaan? Minä taistelen muistelemalla ystäviäni; toiset, joita olen tuntenut, taistelevat muistelemalla jotakin paikkaa – jotkut rakastavat paikkaa tai puuta – me luulimme, että te olitte yksi näistä.”

 

Suloista sunnuntain jatkoa kaikille!