Älä kosketa nenääsi, kun kirjoitat – äläkä muutenkaan!

Now I’m quietly waiting for the

catastrophe of my personality to

seem beautiful again, and

interesting, and modern.

-Frank O’Hara: Meditations in an Emergency

Terveisiä täältä eksoottisesta paikasta, eli kotoa!

Olen nyt jo noin kolmen viikon ajan lähestulkoon linnoittautunut kodin seinien sisälle. Syynä hiljaiseloon on tietysti vallitseva koronavirustilanne. Pelkään virusta kuin kirvesmurhaajaa ja yritän suojella itseäni ja herkkiä keuhkojani. Samalla pyrin tietysti suojelemaan myös muita ihmisiä elelemällä lähestulkoon askeetin tavoin.

#writerslife

Tällä hetkellä päivieni kohokohtana on (sauva)kävely- tai juoksulenkki. En käy juuri missään paitsi Alepassa, K-marketissa ja lenkillä. Kerran hurjastelin ja kävelin Kaivopuistoon asti! Tunnen itseni suunnilleen 85-vuotiaaksi – joskin uskon, että normaaliolosuhteissa aika moni 85-vuotiaskin on aktiivisempi kuin minä nyt.

En voi kieltää, etteikö tämä kotona kökkiminen tuntuisi välillä tylsältä.

Sanoinko ”välillä?”

Eniten kaipaan sitä, että voisin tavata ihmisiä, lähteä johonkin kahvilaan kirjoittamaan, vaihtaa ajatuksia ystävien ja kollegojen kanssa. Jopa sekin riittäisi, että joku tuntematon henkilö vain istuisi viereisessä pöydässä ja joisi viiniä.

Onneksi minulla on täällä kotonani puoliso, joka on seuranani aina töiden jälkeen, noin klo 16 eteenpäin. Sinkkuna varmaan lataisin puhelimeeni Skypen ja soittelisin koko ajan ympäri maailmaa. (Tinder-treffeillehän ei näinä aikoina voisi mennä).

Hei taas!

Päiväsaikaan toivon, että minulla olisi kaverinani suloinen pieni kissa, jolle voisin lörpötellä. Mutta valitettavasti olen allerginen kissoille, koirille ja luultavasti kaikille maailman eläimille, (paitsi matelijoille, lehmille ja hevosille).

Tällä hetkellä päiväni ovat sen verran samanlaisia, että en välttämättä aina muista, onko tiistai vai torstai. Sen tiedän, että tänään on maanantai – eikö olekin? En myöskään muista, koska viimeksi olisin käyttänyt luomiväriä (paitsi tänään, kun asioin kännykkäkamerani kanssa). Muutoin minulle on oikeastaan aivan sama, mikä viikonpäivä on tai miltä näytän peilikuvassa – pääasia, että olen elossa.

T(aina) kotona.

Viime päivät ovat kuluneet niin opetustyön kuin kirjoittamisen merkeissä; keväällä vedin HEO:ssa tietokirjoittamiskurssin, joten olen viime aikoina lukenut opiskelijoiden harjoitustöitä ja miettinyt arvosanoja.

Lisäksi olen kirjoittanut omia tekstejä. Tällä hetkellä työstän romaania, joka on edennyt hyvin – jopa niin hyvin, että olen ollut aivan hämmästynyt. Missä välissä minä olen tämän kaiken kirjoittanut?

Edellisessä blogipostauksessani kerroin, miten koronavirustilanne on vaikuttanut uuteen näytelmääni Kekkosen tyttäreen, joka sai ensi-iltansa 15. helmikuuta Vaasan kaupunginteatterissa. Huhtikuun toisena päivänä teatteri tiedotti, että myös näytelmien loppukevään esitykset on peruttu, mihin olin kyllä jo henkisesti valmistautunut. Syksystä en tiedä.

Pää meinaa hajota/räjähtää/haljeta kuin ylikypsä meloni, jos asiaa miettii liikaa.

Tai jos asiaa ylipäätään miettii.

Kumpi säkenöi enemmän, pipo vai meri?

Kaiken tämän keskellä paras lääke (astmapiipun ja vitamiinin lisäksi) on uusiin asioihin suuntautuminen ja uusien tarinoiden työstäminen.

On mentävä eteenpäin.

On muistettava, että joskus tulee hetki, kun voin vaikkapa näyttää romaanikäsikirjoitusta kustannustoimittajalleni.

Vielä joskus tulee hetki, kun saan tekstistä palautetta. Ehkä siinä vaiheessa voimme jo tavata KASVOTUSTEN! Ja ehkä jopa juoda teetä SAMASSA HUONEESSA!

Miten vallankumoukselliselta tuo kaikki nyt tuntuukaan.

Ja vielä jonakin päivänä tulee hetki, kun työstän romaanikäsikirjoituksestani toisen version. Ja kolmannen, ja seitsemännenkin. (Minut tuntien versioita saattaa tulla jopa 39. En tietenkään luetuta niitä kaikkia kustantamossa, sillä en halua aiheuttaa kenellekään burn-outia).

Joka tapauksessa: kirjaa täytyy tehdä niin kauan, että se on valmis.

Niinpä minä kirjoitan. Kauhukseni olen huomannut, että minulla on tapana sivellä nenää tehdessäni töitä. Ja leukaa myös. Se voi olla vaarallista koronaviruksen aikaan. THL:n sivuilla sanotaan: ”Älä koskettele silmiä, nenää tai suuta, ellet ole juuri pessyt käsiäsi.”

Kirjoittamisen ja käsienpesun lisäksi täytyy tehdä muitakin asioita. Venyttelen YouTubessa julkaistujen joogavideoiden tahtiin (Yoga with Kassandra), mikä on tehnyt todella hyvää, ulkoilen päivittäin, kuuntelen äänikirjana Joan Didionin upeaa teosta Blue Nights, luen sähkökirjana Jussi Nikkilän hienoa esikoisromaania Näyttelijä, avaan illalla Robert Alleyn klassikkoromaanin Viimeinen tango Pariisissa.

Kääriydyn tarinoihin kuin lämpimään vilttiin.

Romaani, jota luen nyt.

Ja ennen kuin menen nukkumaan, katson vielä Netflixistä jakson tai pari Mad Men -sarjaa, senkin jakson, jossa poliittinen tilanne kärjistyy niin pahaksi, että ihmiset pelkäävät jo ydinsotaa ja maailmanloppua. He pelkäävät, että se tulee jo huomenna. He varautuvat siihen.

Mutta ei sitä onneksi tule.

***

PS: Minulla on aina tapana tutkailla, mitä kirjoja Mad Men -sarjan hahmot lukevat (etenkin Jon Hammin esittämä päähenkilö Don Draper). Netistä löysin kiinnostavan listan, johon on koottu sarjan eri hahmojen kirjavalintoja. Kannattaa tutustua!

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *