Ikävä Bukowskia

In my next life I want to be a cat. To sleep 20 hours a day and wait to be fed. To sit around licking my ass.

-Charles Bukowski: The Captain is Out to Lunch and the Sailors Have Taken Over the Ship

Yhtenä päivänä minulle tuli kauhea ikävä Charles Bukowskia. En ollut kuullut hänen ääntään vuosikausiin.

Yhteen aikaan olin hänen kanssaan melkein päivittäin tekemisissä, nauroin hänen jutuilleen, ammensin hänen energiastaan. Olimme niin läheisiä, että hän jopa hiippaili henkilöhahmoksi toiseen kirjaani, romaaniin nimeltä Paljastuskirja (2009). Siinä hän laukoo minäkertojalle totuuksia, jotka ajoittain yhä edelleen palaavat mieleeni.

”Kaikkein paras keino pienentää mies on kirjoittaa siitä.”

”Jos sä rupeat pitämään itseäsi ennen kaikkea kirjailijana, sä olet mennyttä.”

Bukowski oli amerikkalainen vanha renttukirjailija joka ei sylkenyt lasiin, minä 25-vuotias kirjallisuudenopiskelija joka tilasi baarissa omenamehua. Hän oli kiinnostunut raveista ja naisista, minä miehistä ja postmodernista identiteetistä. Toisinaan myös raidoitin hiuksiani ja kävin Lostarissa tanssimassa. Meillä ei varsinaisesti ollut yhteisiä harrastuksia. Silti koin, että jokin yhdisti meitä.

Kenties meillä molemmilla oli taipumus nähdä kurjuudessa myös jotakin koomista. Me molemmat tiesimme, että joskus elämä on niin kauheaa, että se väistämättä muuttuu koomiseksi paperilla.

Bukowski ilmaisi asiat kirjoissaan suoraan, sanoi rehellisesti sen mikä oli totta, ja tuo tyyli vaikutti vahvasti omaan kirjoittamiseeni. Muistan, miten haltioituneena luin aikoinaan Postitoimistoa ja muita Bukowskin taidonnäytteitä, milloin suomeksi, milloin englanniksi: Naisia, Pystyssä kaiken aikaa, Lounaalla, Hollywood, Factotum, Kaupungin kaunein nainen. Hän ei hävennyt mitään, ohitti auktoriteetit kuin tylsät maisemat, hurautti autollaan mieluummin raviradalle kuin oopperaan. Hän ei miettinyt, mitä muut hänestä ajattelevat, tai jos mietti, hän luultavasti hymähti tuolle ohimenevälle hulluudelle ja jatkoi naputtelua.

Lopulta kävi niin, että ahmin Bukowskia vähän liikaa. Sain yliannostuksen viinistä, laulusta ja naisista, vaikka vain katselin tuota kaikkea sivusta.

Vuodet kuluivat, sekunnit naksuttivat, ”päivät karkaavat kuin villit hevoset yli vuorten”, Bukowskia ja kääntäjä Seppo Lahtista lainatakseni. Sitten yhtenä päivänä muistin Bukowskin taas. Muistin, miten hän aina sai minut nauramaan, silloinkin kun niistin kyyneliin puolet vessapaperirullasta.

Ja aloin kaivata häntä kipeästi, niin kuin kaivataan vanhaa ystävää jolle ei ole soittanut vuosikausiin.

Ei siis auttanut muu kuin mennä kirjastoon ja etsiä hänet käsiini.

Löysin hänet Kaisa-kirjaston kellarikerroksesta, Pohjois-Amerikkalaisen kirjallisuuden osastolta. Jälleennäkemisemme oli iloinen. En tosin voinut kirkua onnesta, sillä olimme kirjastossa. En myöskään voinut syleillä häntä, sillä hän kuoli jo vuonna 1994, minun ollessani 12-vuotias. Mutta minä koskettelin kaikkia kirjoja, jotka hän oli saanut aikaan ja jotka olivat jättäneet jälkensä maailmaan. Ne olivat yhä siinä, käsieni ulottuvilla.

Tartuin umpimähkään yhteen kirjoista, novellikokoelmaan nimeltä Hot Water Music (1983). Avasin kirjan, joka alkaa novellilla Less Delicate than the Locust, ja luin sen ensimmäiset lauseet:

”Balls, he said, ”I’m tired of painting. Let’s go out. I’m tired of the stink of oils, I’m tired of being great. I’m tired of waiting to die. Let’s go out.”

Aloin hymyillä. Sillä hetkellä tiesin, että ystävyytemme ei ollut koskaan kadonnut mihinkään.