Kerro mitä tunnet

Pidin eilen itsenäisyyspäivän aattona juhlapuheen vanhassa opinahjossani Lapuan yläkoululla.

Julkaisen puheen nyt täällä blogissa, satavuotiaan Suomen kunniaksi.

Hyvät Lapuan yläkoulun oppilaat, opettajat ja muu henkilökunta,

tuntuu aika nostalgiselta palata tänne Lapuan yläkoululle kaikkien vuosien jälkeen. Opiskelin tässä koulussa kolmen vuoden ajan, hyvin kauan sitten, 1900-luvulla. Silloin koulu tunnettiin vielä nimellä Lapuan yläaste.

Tämä saattaa kuulostaa hieman yllättävältä – mutta tämä rakennus tuo ensimmäiseksi mieleeni rakkauden. Koko yläasteaikani olin korviani ja varpaitani myöten rakastunut saman luokan poikaan, jolla oli suklaasilmät ja hauskat jutut. Jos etsisin jonkin vanhan päiväkirjani ja lukisin, mitä olen tehnyt vaikkapa itsenäisyyspäivän aattona vuonna 1996, sieltä saattaisi löytyä jonkinlainen merkintä siitä, miten olen kuuntelevinani koulussa itsenäisyyspäivän juhlapuhetta mutta vilkuilen jatkuvasti ihastukseni kauniita kasvoja. Kaikki teini-iän päiväkirjani ovat täynnä tarkkoja raportteja hänen liikkeistään. Saksantunnilla istuin hänen takanaan ja tuijotin lumoutuneena hänen niskaansa. Uskonnontunnilla lainasin hänelle teroitinta, ja sydämeni hypähti kun kätemme hipaisivat toisiaan. Matematiikan tunnilla näytin hänelle, miten olin ratkaissut jonkin monimutkaisen yhtälön.

Mutta yhtä yhtälöä, sitä kaikkein tärkeintä, en pystynyt ratkaisemaan silloin: mitä hän tunsi minua kohtaan?

En voinut seurata häntä Instagramissa enkä Twitterissä, en nähnyt hänen videoitaan Snapchatissa, eikä hän ollut minun Facebook-kaverini, koska noita sosiaalisen median kanavia ei ollut silloin edes olemassa.

On ihmeellistä ajatella, miten nopeasti tekniikka ja viestintävälineet ovat kehittyneet verraten lyhyen ajan sisällä, myös täällä sata vuotta täyttävässä Suomessa. Yläasteaikoinani, vuosina 1995-98, esimerkiksi kännykät olivat oppilailla vielä aikamoisia harvinaisuuksia. Oppitunneilla saatoimme lähettää luokkatovereiden kesken salaisia viestejä lähinnä huulia liikuttaen tai pienten paperilappusten välityksellä. Kaveriin tai ihastukseen ei voinut ottaa kätevästi yhteyttä vaikkapa WhatsAppissa eikä edes tekstiviestillä, vaan täytyi soittaa heidän kotiinsa vanhanaikaisella lankapuhelimella. Emme tutustuneet toisiimme sähköisten medioiden välityksellä, vaan meidän piti keksiä luoviakin keinoja. Toisinaan luokissa kiersivät esimerkiksi pienet kirjevihkoset, joita ainakin Lapualla kutsuttiin kiinalaisiksi päiväkirjoiksi ja jotka olivat täynnä erilaisia kysymyksiä. Niihin jokainen luokkatoveri sai vuorollaan vastata, käyttäen kukin omaa puumerkkiään.

Yläasteajoistani on vasta noin viisitoista vuotta, ja tänä aikana ihmisten välinen vuorovaikutus on saanut kokonaan uusia muotoja. Nykyään minäkin olen Instagramissa, voin esimerkiksi nähdä kuinka lapsuuteni idoli Madonna ratsastaa meren rannalla valkoisella hevosella tai kuinka Lana del Rey tervehtii fanejaan live-videolla. Facebookissa olen hengaillut vajaat kymmenen vuotta, Twitterissä vuodesta 2012.

Käytän jo mielestäni aika sujuvasti hashtageja. Tämän päivän aihetunniste olisi varmaankin #itsenäisyyspäivä #aatto #suomisata.

Kuten kaikki tiedämme, itsenäinen Suomi täyttää 6. joulukuuta sata vuotta. Se on mittaamattoman tärkeä merkkipaalu Suomen historiassa, juhla joka on otettu lukuisin eri tavoin huomioon ympäri maata. Lapuan Sanomista luin, että tämän koulun yhdeksäsluokkalaiset ovat jo juhlistaneet itsenäisyyttä kaupungintalolla joulukuun ensimmäisenä päivänä. Suurta juhlapäivää kunnioitetaan Lapualla myös tuomiokirkossa, arvokkaissa tunnelmissa. Juhla huipentuu siihen, että 200 kuorolaista laulaa yhdessä Jean Sibeliuksen Finlandian.

Suomi sata -juhlallisuudet ovat kuluneena vuonna vaikuttaneet voimakkaasti myös minun elämääni. Olen saanut olla tekemässä kahta kiinnostavaa kirjoitusprojektia, jotka kumpikin käsittelevät omalla tavallaan itsenäisyyttä – ja myös aihetta, johon puheen alussa viittasin: ihmisten välistä kommunikaatiota ja vuorovaikutusta.

Ensimmäinen noista kirjoitusprojekteista liittyi teatteriin. Sain viime vuoden lopulla Vaasan kaupunginteatterista kiinnostavan ehdotuksen: voisinko kirjoittaa teatterille uuden näytelmän – monologin, joka käsittelisi komediallisin keinoin itsenäisyyttä ja Pohjanmaata. Tehtävänanto kuulosti aluksi haastavalta. Komedia itsenäisyydestä ja Pohjanmaasta? Voiko noita elementtejä yhdistää toisiinsa toimivalla tavalla? Mitä ihimisekki ajatteloo, suuttuuko joku? Itsenäisyyshän on ollut perinteisesti hyvin vakava aihe täällä Pohjanmaalla, siihen on suhtauduttu aina tietynlaisella hartaudella ja kunnioituksella.

Vähitellen ymmärsin, että minun ei tarvitse käsitellä aihetta pelkästään yhteiskunnallisella tasolla. Voin zoomata myös yksilöön, siihen, millaista on olla itsenäinen ihminen, tehdä elämässä omat valintansa. Näytelmän päähenkilöksi muotoutui Jarppa, viisikymppinen lapualaissyntyinen mies, joka on asunut jo yli 30 vuotta Helsingissä mutta on alkanut kaivata kiihkeästi takaisin kotiseudulleen lakeuksille. Jarpalla on harteillaan suuri tehtävä, niin kuin minullakin nyt: hän on luvannut pitää itsenäisyyspäivän juhlapuheen vanhalla koulullaan Suomi sata -juhlassa. Hän miettii kuumeisesti, miten ilmaisisi ajatuksensa itsenäisyydestä ja sen merkityksestä lapualaiselle yleisölle.

Entä mitä hän aikoo sanoa nuoruusajan tyttöystävälle, joka esiintyy samassa juhlassa?

Näytelmän nimeksi tuli Mun Pohjanmaa – Itsenäinen komedia, ja se sai ilokseni loistavan vastaanoton. Esitys on tähän mennessä vieraillut kaksi kertaa myös Lapualla, Teatteri Lapuan näyttämöllä.

Toinen itsenäisyyttä käsittelevistä kirjoitusprojekteista, jossa sain olla mukana, on Toinen tuntematon -niminen novelliantologia. Se keskittyy Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan naisten tarinoihin ja käsittelee kotirintaman elämää jatkosodan aikana. Jokainen meistä 22 nykykirjailijasta sai valita itselleen mieluisimman naishahmon valmiiksi laaditusta listasta ja kehitellä tuon henkilön ympärille kiinnostavan tarinan. Vaikka Tuntematon sotilas on pääasiassa rintamakuvaus, siinä on mainittu myös joitakin naisia kuten lottia, sotilaiden puolisoita tai ihastuksia – mutta osa hahmoista jouduttiin keksimään tätä projektia varten.

Minä valitsin juuri tällaisen keksityn hahmon – navettapiian, joka työskentelee talousaliuspeeri Mäkilän kotitilalla Laihialla 1940-luvulla. Valinta oli minulle helppo. Mäkilä on Tuntemattomassa sotilaassa se tuttu pohjalaishahmo, nuuka ja uskonnollinen laihialaismies joka puhuu leviää murretta ja laulaa virsiä jylhällä äänellä. Kehittelin Mäkilän ja navettapiika Iitan välille kainon kiintymyksen ja rinnassa roihuavan ensirakkauden, tuon tutun tunteen, jota on vaikea ilmaista ääneen mutta joka hehkuu jatkuvasti näiden nuorten ympärillä.

Olen kuullut sanottavan, että kirjallisuudessa kiinnostavaa on usein se, mitä ei kirjoiteta suoraan tai mikä ilmenee vain rivien välissä. Näin on tässäkin novellissa. Iitalla ja Antilla on toisiaan kohtaan paljon tunteita, mutta ne ovat niin suuria, että heitä ujostuttaa puhua niistä. Novellin kuluessa Iita yrittää ilmaista tunteensa Antille käytännöllisellä tavalla, lähettämällä rintamalle paketin, jossa on hänen itse leipomiaan pikkuleipiä – yksi niistä sydämenmuotoinen. Antti kirjoittaa Iitalle lämminhenkisen vastauskirjeen. Sen saapuminen postissa kestää pidempään kuin nykyajan WhatsApp-viesti, mutta perille se kuitenkin tulee. Iita nukkuu yönsä aitassa kirje tyynyn alla ja miettii viikon verran, mitä vastaisi Antille, mitkä sanat valitsisi. Luen nyt pienen pätkän tuosta kirjoittamastani Enne-nimisestä novellista, joka siis ilmestyi lokakuussa Toinen tuntematon -antologiassa (WSOY, 2017):

Iita tarttui kynään ja tuijotti puhdasta paperia. Hänen teki mieli kirjoittaa: ”Rakas Antti.” Mutta hän ei tehnyt niin, hän valitsi samanlaisen muotoilun kuin nuori isäntä. ”Hyvä Antti.” Hän kirjoitti, että heinätöitä oli paiskittu parisen viikkoa. ”Hermannista heinään”, oli vanha isäntä kajauttanut yhtenä tiistaina, ja siitä oli alkanut urakka. Hän kirjoitti, kuinka mukavaa olisi jos Antti olisi täällä, ja kaikki olisi niin kuin ennenkin. Emäntä ja isäntä kohtelivat häntä hyvin, hän sai kaiken mitä tarvitsikin, ruoka oli kortilla ja lihapullat tiukassa, mutta emäntä jatkoi lihaa sienillä ja kasviksilla. Kunnon kahvia heidän teki kaikkien mieli, välillä meinasi kyllästyä siihen ainaiseen sokerijuurikaslitkuun – mutta tämä oli tietysti murheista pienin. Lehmät voivat hyvin, Orvokki oli poikinut pari viikkoa sitten, suloinen pikkuvasikka oli pullahtanut pää edellä maailmaan. Hän kirjoitti, että kävi juttelemassa Uskolle joka päivä. Hän sanoi muistavansa Anttia ahkerasti iltarukouksessaan – ja muutenkin.

Hän toivoi, että pian tulisi rauha.

Hänen sydämensä keveni, kun hän sai sanottua nämä asiat, kirjoitettua nimensä alle. 

Novellia kirjoittaessani pystyin hyvin samaistumaan Iitan tunteisiin. En ole elänyt nuoruuttani samaan aikaan kuin Iita, ja minun kotimaani on hyvin erilainen kuin hänen Suomensa – mutta samaistuttavaa on yhteinen tunne, se tuttu hetki, kun pystyy vihdoin muotoilemaan sisimpänsä liikkeet lauseiksi ja kertomaan ne toiselle ihmiselle. Se on yksi kirjailijan työn hienoimmista hetkistä.

Viisi vuotta sitten pidin tässä samaisessa koulussa itsenäisyyspäivän juhlapuheen silloin 95 vuotta täyttäneen Suomen kunniaksi. Yleisössä oli lapualaisia laidasta laitaan, sotaveteraaneja, kunnallispoliitikkoja, vanhoja opettajia, tuttuja kasvoja elämäni varrelta. Juhlan tunnelma oli niin harras ja koskettava, että itkin melkein koko puheen ajan. Muistelin muun muassa omaa vaariani, joka oli lähtenyt sotaan nuorena poikana huhtikuussa 1943. Vaari oli minulle läheisin ihminen, joka oli ollut sodassa ja selvinnyt siitä. Kerroin, että myös toinen isoisäni oli ollut sodassa, mutta häntä en koskaan ehtinyt tavata, hän kuoli muutamaa vuotta ennen minun syntymääni. Kerroin, että molemmat mummini toimivat sodan aikaan pikkulottina, toinen heistä myöhemmin myös kotirintamalottana Seinäjoen sairaalassa ja puhelinkeskuksessa. Hän on nyt 93-vuotias. Aion soittaa mummille huomenna ja toivottaa hänelle hyvää itsenäisyyspäivää. Lähetin hänelle itsenäisyyspäivän yllätyksenä myös paketin, jossa on tuo mainitsemani Toinen tuntematon -kirja. Mummi varmasti ilahtuu, kun pääsee lukemaan novellini, jota varten kysyin häneltäkin taustatietoja.

Toinen, jo edesmennyt mummini, tapasi toisinaan laulaa kahvipöydässä Lottatyttöjen laulua, joka oli sotavuosina painunut hänen mieleensä. Vieläkin hän muisti ulkoa nämä Helmi Junttilan kirjoittamat sanat: ”Minä olen pikkulotta, lottalapsonen./ Isänmaa on mulle rakas, vaikka vähäinen./ On sen kansa, se on aina minun kansani./ Minä toimin pienin voimin synnyinmaalleni.”

Noissa sanoissa on viisaus, jota jäin hetkeksi pohtimaan.

Millä tavalla jokainen meistä voisi tuoda kortensa kekoon nykypäivänä, omien voimiensa rajoissa, tämän maan ja yhteisen hyvinvointimme ja tulevaisuutemme eteen?

Omalta osaltani voin sanoa, että minä voin ainakin kirjoittaa. Kirjoitan aiheista, jotka minua jollakin tavalla koskettavat ja jotka ehkä siten koskettavat myös muita. Kirjoitan maailmasta, jota tarkkailen ja tunteista, jotka ihmisten sisällä mylläävät. Kirjoitan aiheista, joista on toisinaan hankala puhua mutta joista jonkun on puhuttava.

Minun työtäni on kommunikoida ajatukseni ja havaintoni tarinoiden kautta toiselle ihmiselle, lukijalle.

Olen sitä mieltä, että jokainen meistä voi edistää omalla tavallaan ihmisten välistä viestintää ja vuorovaikutusta, hyväksyntää ja suvaitsevaisuutta. Meille on annettu sanat ja kieli siksi, että käyttäisimme niitä. Tätä kaikkea voi myös harjoitella, yhtä lailla kuin jalkapalloa tai balettia, tai polynomeja matematiikan tunnilla. Sanan käyttöä voi treenata esimerkiksi lainaamalla kirjastosta hyvän romaanin, jonka lauseet virkistävät mieltä ja vievät aivan uusiin maisemiin. Lukukeskuksen sivuilta löytyy tietopaketti 10 +1 faktaa lukemisesta, jossa sanotaan, että ”fiktio ruokkii empatiaa ja mielikuvitusta, kulttuurisia ja sosiaalisia taitoja”. Se, että hallitsee kielen ja sanat, merkitsee paljon kaikessa kommunikaatiossa kuten myös myöhemmissä opinnoissa ja työelämässä. Jo työhakemuksen laatiminen vaatii sitä, että osaa kirjoittaa toimivia lauseita ja viestiä toiselle oman osaamisensa. Sanoilla on paljon merkitystä myös ihmissuhteissa – siinä, miten osaa ilmaista toiselle omat tunteensa täsmällisellä tavalla.

Kun kävelin taannoin nykyisessä kotikaupungissani Helsingissä erään leikkipuiston ohi, näin puistossa kaksi lasta. Toinen istui keinussa ja tuijotti kännykkäänsä, toinen istui maassa häntä vastapäätä – ja tuijotti puhelintaan.

Jäin miettimään, millaista noiden kaverusten vuorovaikutus oli? Pelasivatko he yhdessä jotakin peliä, jota varten kännyköitä tarvittiin?

Vai olivatko he vain kumpikin uppoutuneita omiin puhelimiinsa, toisensa unohtaen?

Toivon, että ainakaan unohdus ei olisi se suunta, jota kohti maailma ja Suomi kulkee. Toivon, että emme etääntyisi toisistamme.

Toivon, että yrittäisimme kohdata toisemme silmästä silmään, niin lapsina kuin aikuisinakin. Ja että voisimme joinakin päivinä unohtaa älypuhelimet hetkeksi laukkuun tai taskuun ja jutella ihan kunnolla ystävän kanssa, kysyä mitä kuuluu, miten menee, onko kaikki hyvin. Voimme yrittää näyttää ihmisille todelliset tunteemme sen sijaan, että lähetämme kaverille kolme erilaista hymynaamaa tai julkaisemme Instagramissa pirtsakan selfien – vaikka juuri silloin ei välttämättä tuntuisikaan niin iloiselta.

Voimme yrittää olla rehellisiä toisillemme ja itsellemme.

Jos jokin asia harmittaa, sen voi sanoa.

Jos jokin asia tuntuu pahalta, siitä voi kertoa.

Jos on onnellinen, sen voi näyttää.

Jos rakastaa, sen voi sanoa ääneen toiselle.

Ja jos haluaa tutustua johonkuhun paremmin, voi ehdottaa tapaamista, pyytää kahville tai elokuviin, soittaa tai lähettää viestin – mikä tahansa tapa sillä hetkellä tuntuukin hyvältä.

Itse olen vieläkin – kaikkien näiden vuosien jälkeen – kiitollinen siitä, että yläasteen päätyttyä sain viimein kerättyä rohkeuteni ja soitettua ihastukselleni. Kävi niin, että meistä tuli pari moneksi vuodeksi.

 

Hyää itsenäisyyspäivää teille kaikille! Ja paljon onnea satavuotiaalle Suomelle!