Kirjailijan on kysyttävä, kuka rakastaa ja ketä
Ajattelin kirjoittaa viime aikojen kuulumisia blogipostauksen kokoisessa pähkinänkuoressa.
Elämässäni on tapahtunut isoja asioita.
Työstämäni käsikirjoituksen päähenkilö on muuttunut miehestä naiseksi. Tästä metamorfoosista kerron lisää myöhemmässä postauksessa.
Olen aloittanut sauvakävelyn. Ajattelin pitkään, että kyseistä liikuntalajia voi harjoittaa vasta sitten, kun mittariin tulee 62 vuotta, mutta otin nyt pienen varaslähdön.
Teen tämän ainoastaan niskojeni vuoksi.
Hartiani ovat nimittäin ilmoittaneet, että ne tarvitsevat enemmän huomiota ja huolenpitoa. Tähän mennessä olen ollut sauvakävelemässä vasta pari kertaa, mutta se tuntui hyvältä.
Huomaan kylläkin, että minulla on hienoisia vaikeuksia harjoittaa tätä liikuntalajia Helsingissä. Tunnen oloni jollakin tavalla vaivautuneeksi, jos joku nuori ihminen kävelee minua vastaan. Silloin yleensä siirrän molemmat sauvat toiseen käteen ja olen kantavinani niitä, ikään kuin olisin täysin kasuaalisti matkalla hiihtolenkille (oudosti ilman suksia).
Helmikuun alussa lähetin tuoreen käsikirjoituksen luettavaksi saadakseni palautetta. Tästä näytelmäprojektista kerron lisää blogissa myöhemmin, sitten kun näytelmän virallinen nimi täsmentyy ja juoni selkiintyy minulle itselleni – varjelen tällä tavoin kirjoittamiseen liittyvää taikaa. Ehkä tällaisesta maagisesta ajattelusta pitäisi päästä eroon. Ehkä omista projekteistaan pitäisi puhua avoimesti kautta linjan. Onhan näytelmästä jo pidetty lehdistötilaisuuskin.
Sen voin kuitenkin sanoa, että viilasin kohtauksia kahteen asti yöllä. Minun on hyvin vaikeaa antaa luettavaksi tekstiä, jonka tiedän olevan vielä keskeneräistä. Olen synnynnäinen perfektionisti, ja on tuskallista tietää jo etukäteen, että en tule saamaan kymppiä ensimmäisestä (kokonaisesta) käsikirjoitusversiosta.
Mutta sain lukijoiltani innostunutta palautetta ja myös joitakin alustavia kehitysehdotuksia. Tärkeintä on saada aikaan draamaa ja liikettä. Täytyy miettiä uudestaan henkilöhahmojen välisiä suhteita, vahvistaa hahmojen panoksia ja motiiveja. Mitä henkilöt haluavat, mihin he pyrkivät? Miltä heidän välillään on joskus aiemmin tapahtunut? Voivatko he antaa toisilleen anteeksi? Kuka rakastaa ja ketä?
Nämä kysymykset riivaavat meitä ihmisiä usein myös tosielämässä.
Viime aikoina olen myös lukenut ahkerasti kirjoja.
Luin hiljattain Ville Haapasalon Venäjän-kokemuksia käsittelevän kirjan Et kuitenkaan usko. Kauko Röyhkän muistiin kirjaamat tarinat olivat nopeaa, viihdyttävää ja hämmästyttävää luettavaa. Tämän kirjan myötä sain suoritettua myös Helmet-lukuhaasteen ensimmäisen kohdan: Kirjan kannessa on ihmiskasvot.
Tällä hetkellä luen muun muassa Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitshin suurteosta Neuvostoihmisen loppu. Vappu Orlovin suomentamassa romaanissa pääsevät ääneen ihmiset, jotka ovat nähneet ja kokeneet läheltä perestroikan ja Neuvostoliiton hajoamisen, todistaneet vierestä, miten yksi aikakausi saavutti päätepisteen, ja suuret mustat jätesäkit täyttyivät kommunistien jäsenkirjoista.
Tämä aihe alkoi kiinnostaa minua, sillä tarvitsen tällä hetkellä taustatietoa venäläisestä kulttuurista rakentaessani erästä henkilöhahmoa.
Öisin olen viettänyt aikaa Netflix-sarjojen äärellä. Katsoin hiljattain melko nopeaan tahtiin ensimmäiset kaudet sarjoista You ja Sex Education. Myös You Me Her – ja The Affair -sarjan kolmannet kaudet on tsekattu. Näitä kaikkia sarjoja voin lämpimästi suositella.
Tämän kaiken keskellä olen myös miettinyt, mitä kaikkea haluaisin tehdä tulevaisuudessa. Voisinko fiktion ja draaman kirjoittamisen ohella tehdä jotakin muutakin innostavaa? Mikä minusta tulee isona? Olenko jo iso?
Joskus minusta tuntuu siltä, kun seison sovituskopissa.
Tällä hetkellä istun juna-asemalla Vaasassa ja valmistaudun kohta lähtemään palaveriin. Saan tänään lisää palautetta tekemästäni käsikirjoituksesta. Olen valmistautunut tapaamiseen kirjoittamalla pari tai kolme liuskaa hajanaisia ajatuksia, vaihtoehtoja, ehdotuksia, kysymyksiä.
Jonakin päivänä kaikkeen tulee selvyys.
Hyvää viikonloppua kaikille!