MinäKertoja
MinäKertoja

Kölnin tuomiokirkko näki minut nuorena

”Olen hiihtänyt jään yli Seurasaareen

olen ajanut hiomavaunulla sumuisena aamuna

olen seissyt laiturilla kolme

ja nähnyt Kölnin tuomiokirkon (–)”

-Ultra Bra: Minä suojelen sinua kaikelta (san. Anni Sinnemäki)

Tässä kauniissa sitaatissa mainituista aktiviteeteista olen suorittanut tähän mennessä kaksi viimeksi mainittua.

Kölnin tuomiokirkon näin ensimmäisen kerran 17-vuotiaana. Kyseinen katedraali oli niin iso, ettei se mahtunut valokuvaan. Koska kameran filmirullassa oli rajallisesti tilaa, otin kirkosta ulkoapäin vain yhden valokuvan.

Kölnin tuomiokirkko – tai osa siitä.

Katselin tuota valtavaa rakennelmaa yhdessä muiden samanikäisten nuorten kanssa. Olimme kaikki päässeet PAD:n (Der Pädagogische Austauschdienst) järjestämälle stipendiaattimatkalle Saksaan. Oli suoranainen ihme, että seisoin nyt keskellä Kölniä reppu selässä, haltioitunut hymy huulillani. Kun olin tammikuussa saanut postissa onnittelukirjeen Saksan liittotasavallan suurlähetystöltä, olin aluksi kauhuissani. Kuukausi Saksassa vieraiden ihmisten kanssa, tuhansien kilometrien päässä isistä, äidistä, poikaystävästä, siskosta ja Lapuasta? Entä jos en nukkuisi 30 päivään? Itkisin itseni uneen joka ilta? Mitä jos minulle sattuisi jotakin? Mikä olikaan ”sairaala” saksaksi?

Lopulta perheeni sai puhuttua minulle järkeä. Lapuan planeetan ulkopuolellakin oli elämää, kaikki menisi hyvin, näkisin hienoja paikkoja ja tutustuisin uusiin ihmisiin.

Lempeästi minut tuupattiin lentokoneeseen.

Siitä olen ikuisesti kiitollinen. Saksan-reissu oli yksi elämäni parhaista kokemuksista. Yhtäkkiä minulla oli suomalaisten ystävien lisäksi kavereita myös Ruotsista, Turkmenistanista, Etelä-Afrikasta ja Brasiliasta. Muodostimme yhdessä ryhmän nimeltä Gruppe 12 ja matkasimme junalla kuuteen saksalaiseen kaupunkiin: Bonniin, Kölniin, Nürnbergiin, Müncheniin, Hannoveriin ja Berliiniin. Yhden kuukauden aikana maailmani laajeni Pohjanmaan pelloilta Keski-Euroopan goottilaisiin katedraaleihin, vilkkaisiin terassikahviloihin ja jylhiin museoihin. Pääsimme näkemään jopa Alpit ja Zugspitzen kirkkaat lumimaisemat.

Tähän albumiin on tallennettu tärkeä osa nuoruutta.

Köln oli järjestyksessä toinen näkemistämme kaupungeista. Siitä on jäänyt parhaiten mieleeni juuri tuomiokirkko kaikessa hartaassa loistossaan. Yksityiskohdat olen unohtanut, ensivaikutelmaa en. Albumia selatessani huomaan, että kirkon aukiolla seisoskeli kullanhohtoinen elävä patsas, joka hymyili minulle. Hän näytti erehdyttävästi Michael Jacksonilta.

Muistan, että minä ja muut nuoret nousimme yhdessä portaat kirkon huipulle, teimme kuin huomaamatta tehokkaan reisilihastreenin ja olimme hengästyneitä ja onnellisia.

Vuosien kuluessa ehdin unohtaa, kuinka monta rappua me kipusimme. Wikipediasta tarkistin lukumäärän: 533.

Kaikki näytti hämmästyttävän pieneltä ja kaukaiselta kirkon tornista katsottuna, niin kuin se tavallisensuloinen elämä josta olin matkalle lähtenyt ja johon vajaan kuukauden päästä palaisin. Ihmiset alhaalla aukiolla olivat kuin liikkuvia pisteitä, talot näyttivät nukkekodeilta. Tallensin huimaavan näkymän kameraani. Koskaan en ollut seissyt niin korkealla kuin tuona päivänä.

Tämän kuvan kohdalle olin kirjoittanut albumiin: ”IIIIK, mikä pudotus!”

Kun matka lähestyi loppuaan ja koitti reissun viimeinen ilta, Gruppe 12 ei malttanut mennä nukkumaan. Valvoimme koko yön, emme halunneet menettää yhtään hetkeä yhdessä. Ylläni oli alaspäin levenevät turkoosit housut, samansävyinen villatakki ja koristeellinen viskoosipaita. Tämä on jäänyt mieleeni valokuvasta, jossa halaan ruotsalaista ystävääni, vaaleatukkaista poikaa. Kuvassa meillä on hassut ilmeet. Toisessa kuvassa kaverit nostavat minut ilmaan.

Jäähyväisten hetkellä minulta pääsi itku.

Samalla olin onnellinen ja kiitollinen siitä, että olin lähtenyt matkalle ja tutustunut näihin ihaniin ihmisiin. Silloin opin yhden tärkeimmistä asioista elämässä, sen minkä kreivi Vronskikin sanoo Tolstoin romaanissa Anna Karenina: ”Täytyy uskaltaa.”

Viimeistelen tätä postausta parhaillaan hotellihuoneessa Kölnissä, jonne matkustin tänään pitkänäperjantaina, 18 vuoden tauon jälkeen. Halusin nähdä taas Kölnin tuomiokirkon, koska minulla on ollut sitä ikävä. Ja tavallaan minulla on vähän ikävä myös sitä tyttöä, joka olin tuona ihmeellisenä kesänä.

Tänä iltana tai viimeistään huomenna minä ja matkaseuralaiseni aiomme käydä tervehtimässä kirkkoa (rautatieasemalla näimme jo osan siitä). En voi kieltää, etteikö jälleennäkeminen jännittäisi kaikkien näiden vuosien jälkeen. Mitähän tuo kuuluisa kirkko tuumaa nähdessään minut nyt? Tunnistaako se minut vielä, nyt kun olen kaksi kertaa vanhempi ja hiuksenikin ovat kaksi kertaa pidemmät? Muistaako se minut yhtä hyvin kuin minä muistan sen?

Kohta se nähdään.

Hyvää ja rauhallista pääsiäistä kaikille!

Kommentoi »

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *