Lasketellen kohti uutta kirjaa

Jos jonakin päivänä muistelen jälkeenpäin kevättalvea 2018, luulen, että siitä jää mieleen ainakin kaksi asiaa: kirjan editoiminen ja laskettelu.

Ja tietenkin myös jatkuva eksistentiaalis-behavioristinen ahdistus sekä intensiivinen itsereflektioinferno, olennainen osa kirjailijan työtä.

Tässä postauksessa käsittelen lähinnä laskettelua (98%) ja kirjoittamista (2%). Olen viime aikoina yrittänyt löytää noista kahdesta toiminnasta jotakin yhteistä. Se on vaikeaa.

Toinen on hidasta, toinen vauhdikasta. Toisessa käytetään suksia, toisessa kynää.

Lasketellessa käy mielessä, voinko minä mahdollisesti loukkaantua jollakin tavalla. Kirjaa kirjoittaessa miettii, loukkaantuuko joku toinen.

Kumpaakin voi tehdä talvisin. Kummassakin tarvitaan laseja silmillä, mutta eri syistä. Kummankin lomassa voi juoda kupillisen lämmintä kaakaota.

Olen kuluneena keväänä lasketellut kahdessa eri paikassa: Pyhätunturilla sekä synnyinkaupungissani Lapualla Simpsiön rinnehiihtokeskuksessa.

Pyhätunturille päädyin sattuman kautta: kirjailijakollega oli estynyt osallistumaan Bättre Folk i Fjällen -kulttuurifestivaaleille, ja minua pyydettiin sijaistamaan häntä.

Ensin mietin, pystyisinkö matkustamaan Lappiin niin lyhyellä varoitusajalla. Puhuin festivaalijärjestäjän kanssa puhelimessa noin seitsemän, puoli kahdeksan aikaan keskiviikkoiltana. Lento lähtisi seuraavana päivänä klo 13.

Paniikissa riensin Ruoholahden Citymarketiin ja ostin sieltä toppahousut.

Mutta vielä ostopäätöksen jälkeenkin olin epävarma lähtemisestäni. Saisinko nukuttua Pyhätunturilla? Olisiko majapaikassa kylmä? Söisikö minut karhu tai susi? Mitä minä söisin?

Ajattelin, että ehkä toppahousuille tulisi tässä elämässä muutakin käyttöä.

Soitin äidille. Hän kannusti minua lähtemään. Soitin kahdelle ystävälle. Hekään eivät nähneet kauheasti järkeä siinä, että kieltäytyisin pitkästä viikonlopusta Pyhätunturilla kirjallisuuden, musiikin ja laskettelun merkeissä.

Sitä paitsi festivaaleilla esiintyisi artisti nimeltä Pyhimys, jonka Kynnet, kynnet -biisiä (feat. Vesta) olin luukuttanut kuntosalilla useita kertoja. Ja Vestakin esiintyisi siellä!

Kotiin päästyäni soitin järjestäjälle hengästyneen puhelun ja ilmoitin osallistuvani festivaaleille, samalla kun tungin thermoleggingssejä lentolaukkuun. Tietysti pakkasin mukaan myös onnenkiveni, korvatulpat, kasan mekkoja, fleecetakin sekä Susan Jefferssin kirjan Feel the Fear and Do It Anyway.

Seuraavana aamuna soitin taksin pihaan.

Nyt olen todella iloinen, että lähdin matkaan.

Sain tavata uusia, mukavia ihmisiä. Sain nähdä aivan upeita talvimaisemia, sellaisia joita en ollut koskaan ennen aikuisiällä saanut ihailla. Kun ensimmäisenä iltana kävelimme kirjailijakollegan ja meitä säestäneen muusikon kanssa kauppaan, meistä tuntui että kuljimme jonkin arktisen elokuvan lavasteissa. Puut näyttivät siltä kuin niiden päälle olisi siroteltua pumpulia tai sokeria.  Kuu hymyili tähtien keskellä, ripset huurtuivat, lumihiutaleet leijailivat kimaltaen maahan. Kaulaliina täytyi vetää nenän kohdalle, etteivät posket jäätyisi. Hiihtokeskuksen lähellä sijaitseva baari oli kuin suoraan Twin Peaksista – tosin halkonaista ei näkynyt missään.

Kaupasta ostin ruokatarvikkeiden lisäksi lämpimät lasketteluhanskat.

Nautin laskettelusta suunnattomasti, vaikka välillä tunsinkin itseni Bridget Jonesiksi. Päiväsaikaan sää oli lempeämpi kuin yöllä, aurinko halusi todistaa että se osaa myös lämmittää. Lumikinokset ja valkoiset puut näyttivät niin kauniilta, että minä ja laskettelukaverini luulimme hetken katselevamme jotakin valtavaa tilataideteosta.

”Täällä on varmaan sen korealaisen nykytaiteilijan näyttely…”

(Naurua. Olimme asuneet ehkä asuneet liian kauan Helsingissä).

Pyhätunturilla oli iso valikoima eritasoisia rinteitä. Kerran aurailin alas yhtä hyvin jyrkkää ja pelottavaa mäkeä, joka ylitti kaikki talviurheilukykyni. Pelkäsin, että kaatuisin ja joutuisin koomaan ja/tai kuolisin. Kun yllättäen pysyinkin pystyssä koko matkan, elossa olemisen riemu valtasi minut. Tuntui, että olin saanut uuden mahdollisuuden.

En tosin ollut varma, mihin.

Tuolihissi oli myös unohtumaton elämys. Eräs turkulainen pariskunta opetti minua käyttäytymään tuossa jännittävässä laitteessa. Kerran päädyin hissiin kahden japanilaisen naisen kanssa, eikä kukaan meistä jostain syystä laskenut  suojakupua alas.

Suomalaiseen tapaan en tietenkään  sanonut mitään. Mieluummin mätkähtäisin korkealta maahan kuin avaisin suuni. Olihan minulle sentään kypärä päässä.

Hissimatka sujui onneksi kommelluksitta, ja poistuimme kyydistä täysin normaalisti, sanomatta toisillemme sanaakaan. Jatkoin huojentuneena laskettelua.

Ja kokeilin myös tuttua ankkurihissiä.

Myös festivaaleilla esiintyminen oli yhtä aikaa hauskaa ja jännittävää. Ohjelmassa oli niin työpajan vetämistä kollegan kanssa kuin keskustelutilaisuus pienellä kirjailijaporukalla. Perjantai-iltana luin baarissa ääneen novellin kirjastani Ennen kuin kaikki muuttuu, istuin mustalla baarituolilla ja kerroin tarinaa sähkökitaramusiikin säestyksellä. Novellin nimi on Ensimmäinen tavu, ja se kertoo kihlautumisesta ja sitoutumisen aiheuttamasta tunteiden sekamelskasta. Lukutuokion jälkeen joku ystävällinen mies tuli minun ja säestäjän luokse kiittämään esityksestä toppahousuissaan. Hän sanoi kuunnelleensa novellin alusta loppuun.

”Tarina oli… paikoin tunnistettava.”

Kiitin häntä hymy korvissa.

Kun palasin reissun jälkeen kotiin uusine kintaineni, en ollut enää aivan sama ihminen kuin ennen. En tiennyt, kuka olin, mutta sillä ei ollut väliä.

Näin käy joskus onnistuneiden matkojen jälkeen.

Pyhätunturin reissusta sain myös lisää energiaa korjata romaaniani, jonka nimeksi tulee Venetsialaiset ja jonka kannen voitte nähdä muun muassa täältä. Lisätietoa elokuussa ilmestyvästä kirjasta voi lukea Otavan uutisista.

Ja toki minäkin palaan asiaan vielä monta kertaa.

Käsikirjoitus on parhaillaan luettavana kustannustoimittajillani.

Odottelen jännittyneenä palautetta. Toivon, että teksti on mennyt oikeaan suuntaan.

Sitähän ihminen toivoo aina kaikissa elämäntilanteissa, kuten lasketellessakin. Että pääsee onnistuneesti mäkeä alas, ja jälleen kerran turvallisesti ylös.

*

PS: Ehkä huomasittekin, että blogini ulkoasu ja osoite ovat muuttuneet. Apu, Eeva, Image ja Mondo yhdistyvät yhden nettisivun alle, ja blogini osoite on nykyään blogit.apu.fi/minakertoja. MinäKertoja pysyy kuitenkin edelleen Imagen brändin alla.

 

PPS: Pyhätunturin reissusta ja muista viimeaikojen kuulumisista löytyy lisää kuvia Instagram-tililtäni.