Millainen kirja sulattaa jään?

A book must be the axe for the frozen sea within us.

-Franz Kafka

Tämä lause tuli yhtenä päivänä vastaan kollegan Facebook-seinällä. Olin joskus aiemminkin kuullut tuon sitaatin mutta ajan myötä olin unohtanut sen.

Viime aikoina olen miettinyt lausetta paljon.

Mitä se tarkoittaa?

Tulkitsen Kafkan ajatuksen niin, että hyvä kirja saa tunteet liikkeelle. Hyvässä kirjassa on jotakin niin kuumaa, hehkuvaa ja voimakasta, että se kykenee sulattamaan lukijansa sydämen. Aidosti puhutteleva teksti pystyy koskettamaan sielussa jotakin sellaista kohtaa, jota ihminen ei ole välttämättä muistanut olevankaan; sellaista kipeää aluetta, jota ei ole halunnut edes ajatella.

Rafael Donner kirjoittaa omaelämäkerrallisessa esseessään Ihminen on herkkä eläin (2018), että taideteos puhuu meille nimeomaan tunteiden kielellä. Onnistunut taide ei syötä meille faktoja tai saarnoja vaan toimii eräänlaisena ”emotionaalisena kätilönä”. Tunteita käsitellään myös Donnerin esikoiskirjassa, jossa oman lukunsa ovat saaneet muun muassa heikkous, vahvuus, yksinäisyys, itsevarmuus, häpeä ja huoli. Vavahduttavimpia hetkiä kirjassa ovat ne kohdat, joissa esseiden ”minä” kertoo kaikkein henkilökohtaisimmista asioistaan kuten isäsuhteestaan, isänsä ikääntymisestä, omista ulkopuolisuudentunteistaan tai rakastumisestaan ensi silmäyksellä.

Rafael Donnerin kirjan on suomentanut Laura Jänisniemi. KUVA: Teos

Viime aikoina olen lukenut monia muitakin kirjoja, jotka ovat kyenneet liikahduttamaan sydämeni kivimuureja. Kun esimerkiksi luin Paula Nivukosken 1920-luvulle sijoittuvaa romaania Nopeasti piirretyt pilvet (2019), aloin pyyhkiä kyyneleitä jo alkupuolella, sivulla 21. Tuolla sivulla kuvataan Isossakyrössä asuvan päähenkilön, Liisan, tunteita isän kuoleman jälkeen. Liisan tuleva anoppi sanoo tytölle leveällä eteläpohjalaisella murteella, että surussakin on siunauksensa. Tämä koskettti minua. Samankaltaisia sydäntä liikahduttavia kohtia tuli kirjassa vastaan myöhemminkin.

Paula Nivukosken romaani kertoo eteläpohjalaisesta maatalon emännästä Liisasta, jonka mies lähtee Amerikkaan 1920-luvulla.

Myös Helmi Kekkosen omakohtainen teos Olipa kerran äiti (2019) sai kyyneleet silmiini. Kirja kertoo äidiksi tulemisesta, äitinä olemisesta, vanhemmuudesta ja parisuhteesta niin rehellisesti ja kauniisti, että sisälläni lähtivät liikkeelle kokonaiset jäälautat, jotka matkasivat kohti aurinkoa ja sulivat. Tulin samalla miettineeksi omaa elämääni ja omia tähänastisia valintojani, ja välillä jotkin hauskat kohdat saivat hymyn huulille. Hyvää kirjaa lukiessa onkin usein läsnä monenlaisia tunteita päällekkäin ja limitysten.

Helmi Kekkosen kirja ilmestyi maaliskuussa. KUVA: Siltala. Kannen graafinen suunnittelu: Elina Warsta.

Luin äskettäin myös Miki Liukkosen kolmannen romaanin Hiljaisuuden mestari (2019). Kirja on jollakin lailla vapauttanut omaa kirjoittamistani, murtanut tekstin tuottamiseen liittyvän kontrollin patoja ja saanut kieleni virtaamaan vähän eri tavalla kuin aiemmin. Mielestäni on hyvä lukea myös sellaisia kirjoja, joiden kerrontatyyli poikkeaa omasta. Liukkosen kirjoissa on tajunnanvirtamainen, leikkisä ja vapaasti vyöryvä ote, joka viehättää minua. Itsekin kirjoitan teksteihini usein tarkkanäköisiä, absurdeja havaintoja, mutta toisen kirjailijan havainnot ovat aina erilaisia kuin omani, ja siksi älyttömän kiinnostavia. (Kun aikoinaan luin Liukkosen ensimmäistä romaania Lapset auringon alla, minulle kehittyi pakkomielle merkitä hymiöitä kirjan marginaaleihin. Myös Hiljaisuuden mestarin sivuille noita lyijykynällä piirrettyjä hymynaamoja kertyi paljon.)

Hiljaisuuden mestari kertoo muun muassa ihmisten välisestä kommunikaatiosta ja sen vaikeudesta.

Franz Kafkan sitaattia olen ajatellut viime aikoina omiakin tekstejä tehdessä. Miten onnistuisin kirjoittamaan niin, että jää murtuisi sekä omassa että lukijan sisimmässä? Miten pystyisin veistämään niin järeän kirveen?

Paras keino on mielestäni rehellisyys; se, että kirjoittaa niin kuin oikeasti ajattelee tai tuntee tai niin kuin uskoo henkilöhahmonsa ajattelevan ja tuntevan. Vuosien varrella olen oppinut (esimerkiksi kirjailijaystävän kanssa jutellessa), että tämä kaikki on tärkeämpää kuin tekninen taituruus tai vaikkapa kekseliäs rakenne. Kirjoittajan ei pidä yrittää miellyttää ketään, ei sensuroida tekstiään sileäksi ja siistiksi. Täytyy mennä kohti kipua, kohti häpeää, päin puhdasta iloa ja surua.

”Write hard and clear about what hurts”, on Ernest Hemingway sanonut.

”Kun kirjoitamme rehellisesti, teksti lämpenee ja sen tuntee. Kun alamme aristella totuutta, sanat viilenevät”, kuvailee puolestaan luovan kirjoittamisen opettaja ja kirjailija Julia Cameron teoksessaan Tyhjän paperin nautinto – tie luovaan kirjoittamiseen (2004).

Tätä virkettä olen useassa yhteydessä siteerannut.

Julia Cameronin teoksen on suomentanut Juha Ahokas.

Viime aikoina olen kirjoittanut uutta proosaa, jota on tällä hetkellä kasassa vajaat 50 liuskaa. Tässä vaiheessa on mahdotonta sanoa, syntyykö noista sivuista jokin kokonaisuus, mikä osa joutuu ”jämät”-tiedostoon ja kuinka paljon materiaalista jää jäljelle. Olen yrittänyt kirjoittaa siitä, mikä minua satuttaa ja myös siitä, mikä on saanut poskeni hehkumaan onnesta. Samalla pelkään, satuttavatko nuo sivut vielä jonakin päivänä jotakuta toista. (Muiden teosten kohdalla tällaiset asiat eivät tule mieleen, ainoastaan omieni). Onko loukkaantumisen mahdollisuus läsnä aina, kun kirjoittaa rehellisesti? Tuleeko aina suututtaneeksi jonkun, jos osuu asian ytimeen?

Loukkaantumista en missään nimessä toivo, mutta toivon, että jäät sulavat.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *