Mitä tapahtuu Venetsialaisten jälkeen?

Tänään on juhlittu suomalaisen kirjallisuuden ja Aleksis Kiven päivää.

Nyt onkin siis mainio hetki puhua siitä, millaiset tunnelmat minulla on ollut viidennen kirjani ilmestyttyä. Venetsialaiset-romaanini näki päivänvalon elokuun puolivälissä, ja sen jälkeen koko elämäni on mullistunut täysin!

Ei sentään.

Arkielämäni on jatkunut suhteellisen samanlaisena kuin ennen kirjan julkaisua. Venetsialaiset on saanut loistavan vastaanoton ja paljon huomiota, mutta kirjailijan päivät etenevät tuttuun tyyliin – paitsi jos olen jossakin esiintymässä. Syön aamiaiseksi ja iltapalaksi riisikakkuja, kehittelen päässäni tulevia projekteja, katson Ensitreffit alttarilla -ohjelmaa hymy korvissa, käyn kirjakaupassa ihailemassa omaa romaaniani (ja toisinaan otan siitä valokuvia…), kärsin niskakivuista, joogaan leggingsseissä joissa lukee Never Quit ja teen fysioterapeutin ehdottamaa kuminauhatreeniä. Nautiskelen Rooibos-teetä ystävien kanssa. Vastailen Messenger-viesteihin ja lähettelen ihmisille kissatarroja. Naputan tekstiä, jonka tulevaisuuteen en pysty näkemään. Matkustan junalla lakeuksille katsomaan Lapualla vieraillutta Mun Pohjanmaata. Juon viinin sijasta trippimehua. Tanssin valomerkkiin asti Seinäjoelta ostamani miesten paita päällä. Pesen hampaita. Nauran. Itken.

Onneksi jälkimmäistä on esiintynyt vähemmän kuin edellistä.

Olen kaiken kaikkiaan onnellinen ja helpottunut siitä, että iso työ on saatu valmiiksi. Oloni on ehkä jollakin tavalla kevyempi, jos kevyt olo on ylipäätään mahdollinen minun kohdallani.Venetsialaisista on ilmestynyt ilahduttavia blogikirjoituksia ja lehtiarvosteluja (kuten tämä ihastuttava Hesarin arvostelu), saan enemmän kutsuja kirjallisiin esiintymistilaisuuksiin, kertoilen kolmesta sisaresta toimittajille tai yleisölle Turun kirjamessuilla, somefeedissä tulee vastaan Taina Latvala -nimisen henkilön uusi ihana kirja. Tuo samainen salaperäinen tyyppi on esiintynyt myös Aamun kirja -ohjelmassa, Ilosaarirockista ostettu festarihattu päässä.

Hän myös heräsi tuona aamuna klo 3.48 ILMAN HERÄTYSKELLOA.

Siitä ehkä huomaa, että televisiossa esiintyminen ei ole hänelle – eikä minulle – jokapäiväistä.

Elokuun 17. päivänä venetsialaisia juhlittiin Villa Kivessä Töölönlahden rannalla. Järjestimme yhteisjulkkarit runoilija Kaija Rantakarin kanssa, jolta on ilmestynyt runokirja nimeltä Koko meren laajuus.

En ole varmaan ikinä ostanut Lidlistä niin paljon sipsejä ja vaahtokarkkeja kuin noita juhlia varten.

(Kuvassa kirjailija Jussi Seppänen haastattelee Kaija Rantakaria).

Julkkareissa oli lämminhenkinen tunnelma. Kuljeskelin ympäriinsä ruusu ranteessani ja auringonkukat sylissäni. Olin vähällä liikuttua jo siinä vaiheessa, kun ensimmäiset vieraat astelivat juhlatilaan, valmiina halaamaan minua hymyilevin kasvoin. Pidin puheen ja etsiskelin yleisöstä läheisteni kasvoja. En ehtinyt syödä koko iltana kovin paljon, paitsi karjalanpiirakan ja pari Kaijan leipomaa herkkumuffinssia. Tanssin Pulpin ja Blurin tahtiin muistaen samalla kaikki aiemmatkin onnelliset illat. Sain lahjaksi muun muassa muistikirjoja, upean paljettimekon sekä orkidean, jonka yritän kaikin keinoin pitää hengissä. Vastasin kustannustoimittajani kysymyksiin haastattelussa. Luin kirjastani pätkän ääneen ja kohtasin erään kollegani katseen. Näin hänen hymystään, että hän piti kuulemastaan.

Valokuvia en ehtinyt ottaa juuri ollenkaan. Onneksi siskoni nappasi minusta tämän kuvan, muistoksi ihanasta kesäillasta Töölönlahden rannalla:

Nyt haluan nauttia kirjan julkaisun jälkeisestä huumasta ja pitää itsestäni huolta. Yritän olla itselleni armollinen, vaikka tarmokkuuteni ja inspiraationi ovat välillä olleet hukassa. Olen antanut Venetsialaisille kaikkeni, ja se tuntuu koko kehossa. Syksyn aikana olen käynyt kaksi kertaa osteopaatilla, koska niskani on ollut minulle niin vihainen. Kirjoittaminen on sattunut olkapäähän ja yläselkään. Sen vuoksi täälä blogissakin on ollut vähän hiljaista viime aikoina.

Yritän nyt pitää täällä(kin) enemmän melua jatkossa.

Lisäksi yritän kuntoilla enemmän ja käydä joka tiistai jazztanssitunnilla, vaikka tunnenkin nikamani välillä 78-vuotiaiksi. Maanantaisin opiskelen italian alkeita, jotta voisin seuraavalla Italian-reissullani tilata jäätelön tai vegepitsan paikallisella kielellä.

Ympäröin itseni ihmisillä, joiden energia lämmittää mieltäni.

Ja kaiken aikaa olen kiitollinen siitä, että olen saanut aikaan sellaisen kirjan kuin Venetsialaiset. Se on romaani suoraan sydämestäni, romaani sisaruudesta, kertomus rakkaudesta, virheistä ja salaisuuksista, tarina siitä mitä kukin elämältään toivoo ja mistä kukin itsekseen haaveilee. Kirjasta on jo tähän mennessä tullut paljon palautetta, myös suoraan minulle, kasvotusten tai Twitteriin, Messengeriin ja Instagramiin. Ihmiset ovat löytäneet romaanin sivuilta itsensä, omat siskonsa ja oman isänsä, oman ensirakkautensa ja oman vanhan kesämökkinsä. Tuntui hienolta lukea blogikirjoitus, jossa sanotaan:
”Romaani tuo mieleen paljon muistoja.”

Se, että minun kirjani pystyy herättämään muistoja toisessa, vieraassa ihmisessä, on yksi kirjailijan työn hienoimmista hetkistä.