Onko henkilöhahmoa enää olemassa?

En enää tiedä missä olen: aurinko on laskenut, mutta jostain syystä ei tule pimeää. Valo tuntuu siltä kuin sillä ei olisi lähdettä. Aivan kuin aika olisi pysähtynyt, hän sanoi, ja arvelin sen tarkoittavan, ettei hän enää tunnistanut eikä edes osannut kuvitella tulevaisuutta.

Kaikki on hyvin, sanoin.

-Rachel Cusk: Siirtymä (2016, suom. Kaisa Kattelus 2019)

Luin tänään loppuun Rachel Cuskin romaanitrilogian toisen osan, Siirtymän. Päähenkilönä esiintyy jälleen kirjailija ja luovan kirjoittamisen opettaja Faye, joka on hiljattain kokenut avioeron ja yrittää rakentaa elämäänsä uudelleen entisen identiteettinsä raunioiden ja hiljaisuuden keskellä.

Siirtymässä rakentaminen on kuvattu varsin konkreettisesti: Faye muuttaa Lontooseen uuteen kotiin kahden poikansa kanssa. Asunto on huonossa kunnossa ja vaatii perusteellisen remontin. Naapurissa asuu ilkeä pariskunta, joka valittaa pienimmästäkin äänestä eikä epäröi näyttää vihaansa.

Kuten trilogian aloittaneessa Ääriviivat-romaanissa, Siirtymässäkin Faye kohtaa ihmisiä, jotka kertovat hänelle elämänsä pikku sattumista ja ratkaisevista käännekohdista. Hän tapaa muun muassa ex-poikaystävänsä Gerardin, joka on nyttemmin löytänyt uuden puolison ja saanut lapsen, hän juttelee albanialaisten remonttimiesten kanssa, esiintyy kirjallisuusfestivaaleilla kahden tilaa vievän mieskirjailijan seurassa, tapaa kaoottisen ystävänsä kahvilassa ja kuuntelee opiskelijoittensa pohdintoja.

Cuskin romaaneissa etualalle nousevat muiden henkilöiden tarinat, eivät niinkään Fayen omat kokemukset. Minäkertoja on häivytetty taustalle, kuten Helsingin Sanomien tekemässä  henkilöhaastattelussakin todetaan.

“Hän on musertunut elämän­tilanteensa julmuudesta eikä hänellä ole tarinaa kerrottavanaan. Näin uudenlaisen narratiivin mahdollisuus alkoi tarjota itseään”, Rachel Cusk kertoi lehdelle.

Rachel Cusk on itsekin avioeron kokenut kahden lapsen äiti. Hän on kirjoittanut kokemuksistaan jo omaelämäkerrallisessa romaanissaan Aftermath, joka herätti rehellisyydessään raivoisaa keskustelua muun muassa huoltajuusasioista. The Guardian -lehden haastattelussa Cusk sanoo, että kyseinen kirja merkitsi hänelle “luovuuden kuolemaa”; hän ei pystynyt lukemaan eikä kirjoittamaan lähestulkoon kolmeen vuoteen. Fiktio alkoi tuntua teennäiseltä, ja henkilöhahmojen keksiminen naurettavalta. Toisaalta Cuskille tuttu omaelämäkerrallisen kirjoittamisen muotokaan ei enää houkutellut.

Vähitellen alkoi syntyä Faye-trilogia, joka vaikuttaa olevan eräänlainen todellisuuden ja fiktion sekoitus.

Kirjailijana olen itsekin välillä miettinyt, onko henkilöhahmon “rakentaminen” teennäistä. Tämä ajatus on tullut vastaan erityisesti silloin, kun olen kirjoittanut romaania hän-muodossa, tarkastellut hahmoja kaikkitietävän kertojan auktoriteetilla ja välillä sukeltanut henkilöiden tajuntaan. Olen pelännyt, jäävätkö hahmot paperinmakuisiksi ja heräävätkö ne eloon lukijan päässä. (On ollut aina ihanaa kuulla, jos olen tässä onnistunut.)

Kun puolestaan kirjoitan minämuodossa, minun on jotenkin helpompi saada yhteys päähenkilöön ja hänen ääneensä, ja sitä kautta myös tarinan muihin hahmoihin.

The New Yorkerin haastattelussa Cusk sanoo, että ei ole kiinnostunut henkilöhahmoista, ja hän asettaa kyseenalaiseksi henkilöhahmon olemassaolon – ainakin siinä tiukassa merkityksessä, että joku olisi koko elämänsä vaikkapa Jane. Cusk näkee henkilön ja henkilön kokemuksen laajemmin ja virtaavampana kuin perinteisissä vanhan ajan romaaneissa, joissa henkilöhahmo oli keskiössä.

Shlomith Rimmon-Kenanin kirjallisuustieteellisessä teoksessa Kertomuksen poetiikka todetaan, että monet modernit kirjailijat ovat julistaneet henkilöhahmon kuolemaa – tai ainakin kyseenalaistaneet minuuden ja luonteen pysyvyyttä. Alain Robbe-Grillet esimerkiksi luopui psykologisesta ihmiskäsityksestä. Virginia Woolf puolestaan tarkasteli elämää ja henkilöhahmoa “virtaavana muutoksen tilana”.

Olosuhteet ja identiteetit muuttuvat, mikään ei pysy samanlaisena ikuisesti, tuntuu olevan myös Rachel Cuskin viesti.

Tämä tulee hienosti esiin Siirtymä-romaanissa Fayen serkun, Lawrencen, tarinassa. Mies on eronnut monivuotisesta avioliitostaan ja aloittanut kokonaan uuden elämän uudessa talossa, tuoreen puolisonsa Eloisen kanssa.

“Seinillä riippui tuntemattomia moderneja maalauksia. Mietin, miten Lawrence oli saanut tämän kaiken aikaan niin nopeasti, aivan kuin olisi pystyttänyt näyttämön.”

Toisaalta romaanissa todetaan, erään toisen hahmon kohdalla, että muutos ei välttämättä ole sama asia kuin edistyminen.

“Asiat saattavat pysyä samoina vaikka näyttävät uusilta, ja aika oli ehkä näennäisesti uudistanut kaiken muuttamatta kuitenkaan sitä, minkä olisi pitänyt muuttua.”

Klassisiin tarinan sääntöihin kuuluu ajatus siitä, että henkilöhahmon pitäisi kehittyä matkansa aikana, oppia virheistään ja palata takaisin muuttuneena. The New Yorkerin haastattelussa Cusk toteaa, että tämä ei aiemmin tuntunut hänestä mahdolliselta – kunnes trilogian viimeistä osaa, Kudos-romaania kirjoittaessaan, hän huomasi tehneensä jotain toisin erään sivuhenkilön kohdalla.

“Saatoin tuoda henkilöhahmon takaisin, ja tuo hahmo oli täysin muuttunut.”

Ajattelen niin, että henkilöhahmon keskeinen paikka kirjallisuudessa ei ole horjunut, mutta tapa kuvata elämää ja henkilöitä muuttuu jatkuvasti, uusien kerrontatekniikoiden ja -kokeilujen myötä. Mitä enemmän kirjailija on uskaltanut laittaa hahmoihin omaa sydäntään ja puhaltaa niihin todellisen elämän henkeä, sitä aidompia ja kiinnostavampia niistä tulee. Parhaimmillaan lopputulos tuntuu ja kuulostaa ihmiseltä eikä konstrukiolta.

Odotan innolla Cuskin trilogian viimeisen osan lukemista. Ostin englanninkielisen Kudos-romaanin Maailma kylässä –festivaaleilta viime viikonlopuna. Pitelin romaania kädessäni useaan otteeseen, luin yhä uudelleen ensimmäisiä lauseita, mietin malttaisinko odottaa suomennosta. Toisaalta kirjan kansi oli niin kovin kaunis! Kun palasin tiskille noin viidennentoista kerran, myyjää alkoi jo naurattaa.

“Mä nyt otan tämän”, sanoin, “kun mä oon miettinyt tätä tässä niin kauan.”

“Ei se mitään”, hän vastasi hymyillen ja myi minulle kirjan.

PS: Helmet-lukuhaasteessa asetan Siirtymän kohtaan 12: Kirja liittyy Isoon-Britanniaan.