Ovet avautuvat laulamalla

Olen huomannut kuinka maailmankaikkeus asettuu hyvien suunnitelmien puolelle, erityisesti se suosii rohkeita ja suuria suunnitelmia.

-Julia Cameron:  Tie luovuuteen

Jokin aika sitten sain yllättävän ehdotuksen: minua pyydettiin laulamaan nobelistin kirjajulkkareissa. Tämä oli erikoinen sattuma, sillä olin juuri tänä keväänä aloittanut laulutunnit.

Vaikka ajatus esiintymisestä tuntui jännittävältä, suostuin solistiksi melkeinpä heti. Pääsiäislomalla Pohjanmaalla pyöräilin läpi lakeuksien ja lauloin tuuleen, opettelin biisien sanoja ja palautin mieleen tutut sävelet.

Tarkoituksena oli valmistella yllätys Antti Rivaselle, jonka esikoisromaani Miten muistat minut ilmestyi maaliskuun lopulla. Tutustuin Anttiin aikoinaan kirjoittajaryhmä Nobelistiklubissa, jonka toimintaan menin mukaan opiskeluaikoina.

Ensimmäiset bänditreenit jännittivät niin, että edellisenä yönä sain toden teolla odotella nukkumattia. Treenien alussa minusta tuntui hetken siltä kuin en olisi koskaan laulanut nuottiakaan. Pelkäsin, että tuotan pettymyksen kaikille soittajille, musiikille taidelajina sekä koko maailmankaikkeudelle.

Pian löysimme kuitenkin sopivan sävellajin, minkä jälkeen musisointi sujui kuin leikiten. Jussi Valtonen soitti kitaraa, Markus Salonen bassoa. Nämäkin kaverukset tunnen jo Nobelistiklubin ajoilta. Heidän ja Antin yhteinen ystävä Petri Sämpi vastasi lyömäsoittimista.

Juhlapäivänä jännitys värisi koko kropassa. Käsi tärisi, kun yritin piirtää rajauksia silmiin. Kotona kirjoitin ylös sekä yhdet välispiikit että pienen juonnon. Katsoin tarpeelliseksi merkitä muistiin muun muassa nämä lauseet:

-hyvää iltaa kaikille

-minä olen Taina Latvala

Laulunumeromme pysyi viimeiseen asti yllätyksenä päivänsankarille. Päätimme esittää juhlassa akustisesti kaksi Antti Ritvasen säveltämää ja sanoittamaa kappaletta: Hanna-Leenan unet ja Aavistuksia. Näitä Antti on aikoinaan laulanut Maunula-nimisessä bändissä, jossa myös Jussi ja Markus ovat soittaneet. (Maunulan versiot voi kuunnella täältä.)

Koko alkuillan sydämeni sykki paljettimekon alla. Miten oikein selviän tästä? Entä jos aloitankin Hanna-Leenan unet väärästä sävellajista? Mitä jos ääneni tärisee niin, että yleisö vajoaa hitaasti maan alle?

Kun oli aika astua lavalle, yhtäkkiä outo rauha valtasi minut. Muistin erään ystäväni sanat ja tajusin, että kyseessä ei ollut The Voice of Finland -finaali. Tärkeintä oli antaa päivänsankarille tämä lahja.

Lopulta kaikki sujui yli odotusten. Laulaminen tuntui hyvältä, lämmin tunnelma leijui sävelten yllä. Sali oli täynnä ystävällisiä, hymyileviä kasvoja, yleisö eli tuttujen biisien mukana ja kuunteli uteliaana uudet sovitukset.

Esityksen jälkeen palaute oli ihastunutta ja kannustavaa. Tuli tunne, että tällaista haluan tehdä lisää.

***

Viime aikoina olen maininnut aika monessa postauksessa kirjailijan ja luovan kirjoittamisen opettajan Julia Cameronin. Teen sen näköjään nytkin.

Teoksessaan Tie luovuuteen Cameron puhuu unelmista ja niiden toteuttamisesta. C.G. Jungiin viitaten Cameron kirjoittaa synkronisiteetista, “merkittävien yhteensattumien summasta”. Kun ihminen ottaa askelen unelmaansa kohti ja alkaa seurata sitä, koko maailma alkaa ikään kuin työntää häntä tuon haaveen luokse:

“Seuratessasi sitä huomaat, kuinka lisää salaperäisiä ovia aukenee.”

Minusta tuntuu, että tänä keväänä kävi juuri näin. Hyvin nopeasti laulutunnit johtivat ensimmäiseen esiintymiseen.

Ehkäpä jostain ilmaantuu toinen!