MinäKertoja
MinäKertoja

Rajantakainen kertoja näkee kaiken

”Kun kuolleilla ei enää ole asiaa eläville”, sanoi Franny minulle, ”elävät voivat siirtyä muihin asioihin.

-Alice Sebold: Oma taivas (2002), suom. Pirkko Biström (2003)

Luin taannoin romaanin, jossa on käytetty harvinaista kerrontaratkaisua. Tarinan kertoo 14-vuotias tyttö, joka on kuollut.

Kyse on amerikkalaisen Alice Seboldin romaanista Oma taivas, alkukieliseltä nimeltään The Lovely BonesKirjasta on tehty myös samanniminen elokuva, jota en ole vielä toistaiseksi nähnyt.

Alice Seboldin Oma taivas ilmestyi vuonna 2002.

Olen tänä vuonna tarttunut Helmet-lukuhaasteeseen ja valitsin Seboldin kirjan kohtaan 16: Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla.

Olin aiemmin kuullut Seboldin romaanista mutta en ollut etsinyt sitä käsiini. En kovin usein tule tarttuneeksi kirjoihin, joissa on yliluonnollisia elementtejä.

Viime aikoina olen kuitenkin ajatellut laajentaa kirjallista perspektiiviäni. Kun Seboldin romaani tuli vastaan antikvariaatin alelaarissa, päätin ostaa sen.

1970-luvulle sijoittuva kirja kertoo teini-ikäisestä Susie Salmonista, joka joutuu raa’an rikoksen uhriksi ja kuolee. Murhaaja paljastetaan jo toisella sivulla. Kirjan jännite ei siis synny siitä kysymyksestä, kuka rikoksen teki tai mitä Susielle tapahtui, vaan siitä, jääkö tekijä koskaan kiinni – ja etenkin siitä, miten Susien läheiset selviävät menetyksestään.

Perheen elämäniloista esikoistytärtä jäävät kaipaamaan äiti, isä, pikkusisko Lindsey, pikkuveli Buckely, isoäiti Lynn sekä koulutoverit. Susien muisto pyörii myös erään nuoren pojan mielessä – samanikäisen Rayn, joka kerran suuteli tyttöä. Voiko suudelma enää koskaan toistua muuten kuin haaveissa?

Susien läheiset eivät tiedä, minne Susie on mennyt. He eivät tiedä, että Susie on omassa taivaassaan, jossa kaikki toiveet toteutuvat. Tai ainakin melkein kaikki.

”Koulussa ei ollut opettajia. Meidän ei koskaan tarvinnut mennä sinne sisään, paitsi minun piirustustunnille ja Hollyn soittamaan jazzyhtyeessä. Pojat eivät nipistäneet meitä pepusta eivätkä väittäneet että haisimme, meillä oli oppikirjoina Seventeen ja Glamour ja Vogue.”

Se, mitä Susie eniten haluaisi, on kuitenkin hänen tavoittamattomissaan. Hän ei voi enää olla elossa. Hän ei voi enää viettää aikaa läheistensä kanssa muutoin kuin heitä tarkkailemalla.

Romaanin ostamisen jälkeen menin kirjoittamaan Robert’s Coffeehen.

Kirjassa on kuvattu kauniisti ja herkästi elävien ja kuolleiden välistä rajaa. Enimmäkseen Susie keskittyy kertomaan läheistensä arkipäivistä maan päällä, mutta jonkin verran hän valottaa myös hetkiään taivaassa.

En ole kovin usein törmännyt kirjoihin, joissa kurkistettaisiin rajan taakse. Mieleen tulee silti ainakin kolme teosta: Marja-Leena Tiaisen Topelius-palkitussa nuortenromaanissa Rakas Mikael (2010) romaanin kertojana on 16-vuotiaana onnettomuudessa kuollut poika. Laura Lindstedtin Finlandia-palkittu Oneiron (2015) puolestaan kuvaa seitsemän eritaustaisen naisen kohtaamista kuolemanjälkeisessä valkoisessa välitilassa. Helmikuussa puolestaan ilmestyi Anna-Maria Eilittän esikoisromaani Kun olen poissa, jossa 45-vuotias nainen tarkkailee perheensä elämää kuoltuaan auton töytäisemänä.

On hienoa, että kirjailijat uskaltavat kirjoittaa asioista, jotka säilyvät meille ihmisille ikuisina mysteereinä. Kirjailijan työhön kuuluu rohkeus kuvitella ja esittää vaikeitakin kysymyksiä.

Seboldin Omassa taivaassa vallitsee vahva, tummien pilvien ja lumisen maissipellon värinen tunnelma. Paikoin kirja on ahdistava, vähän kuin Twin Peaksissa. Synkimmät hetket esiintyvät niissä luvuissa, joissa kuvataan Susien hengen riistänyttä miestä. Kun romaanissa käydään läpi kaikkia niitä kammottavia rikoksia, jotka mies on jättänyt taakseen, minulle tuli lukijana myös vähän epäuskoinen olo. Kuinka hän ei ole jäänyt kiinni näiden vuosien aikana?

Toisaalta kyse on romaanista, ja romaanissa kaikki on mahdollista – joskus myös sellaiset asiat, joita on vaikea hyväksyä.

Oma taivas lukupinon päällimäisenä.

Romaanin kertojaratkaisu on toimiva. Susiesta on tehty kaikkitietävä kertoja, joka pystyy näkemään mitä hänen läheisilleen tapahtuu, miten nämä häntä ikävöivät ja etsivät uutta olemisen tapaa. Taivaspaikaltaan Susie näkee surevan isänsä, joka yrittää epätoivoisesti jäljittää murhaajaa, sisaren joka yrittää käydä koulua normaalisti, ja äidin, joka etsii lohtua ihastumalla Susien murhaa selvittävään etsivään.

Ja hän näkee myös Rayn, joka katselee häntä valokuvasta.

”Kun hän tuijotti kuvaani, hänelle valkeni yksi asia: se en ollut minä. Olin ilmassa hänen ympärillään, olin viluisissa aamuissa joita hänellä nyt oli Ruthin kanssa, olin hiljaisissa hetkissä jotka hän vietti yksinään läksyjen luvun välissä. Olin tyttö jota hän oli tahtonut suudella.”

Sebold osoittaa mielikuvituksensa voiman läpi kirjan. Eniten se näkyy romaanin loppupuolella, jossa Ray kokee oudon kohtaamisen Susien kanssa vuosia tytön kuoleman jälkeen.

Kukin voi tulkita itse, toimiiko tuo ratkaisu ja mitkä sen mahdolliset ongelmat ovat.

Joka tapauksessa Oma taivas herättää paljon ajatuksia kuoleman vaikutuksista perheeseen ja ympäröivään yhteisöön – ja kaikesta siitä, mitä me emme voi varmasti tietää.

Olisiko mahdollista, että aivan pienen hetken verran, jonakin ihmeellisenä yönä, elävien ja kuolleiden raja voi ylittyä hämmästyttävällä tavalla?

Romaani muistuttaa lukijaa myös elossaolon ihanuudesta ja parhaiden hetkien kauneudesta. Se voi antaa myös lohtua sille, joka tietää mitä suru on.

Menetyksen jälkeen elämä jatkuu, vaikkakin toisenlaisena.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *