Romaanideadline tekee elämästä ihanan normaalia

Viime aikoina arjessani on ollut ilahduttavan normaaleja hetkiä.

Tiistaina kävin ystäväni ja opiskelukaverini kanssa jäätelöllä Sinisen Huvilan terassilla Töölönlahden rannalla. Aikoinaan meidät toi yhteen kiintoisa aihe nimeltä germaaninen filologia, jota pääsimme opiskelemaan vuonna 2001. Uskomatonta, että tuosta syksystä on jo kohta 20 vuotta.

Kävelimme kahvilaan yhtä matkaa, ihailimme Töölönlahden maisemia ja vaihdoimme kuulumisia. Ach, miten normaalia! Puhuimme kuluneen koronakevään kummallisuuksista ja raskaasta eristätytymisen ajasta, mutta monesta muustakin (normaalista) asiasta.

Normaalia oli myös se, että linnut hyökkäsivät toisen annoksen kimppuun sillä välin, kun käänsimme selkämme ja kävimme hakemassa tiskiltä käsidesiä.

Onneksi saimme tilalle uudet jäätelöt.

Eilen puolestaan tapasin uuden kaverini kahvila Birgittan terassilla. Meri välkehti taustalla, ihmiset rupattelivat omissa pöydissään, ihoni tuoksui aurinkorasvalta. Ja minä sain taas jutella kasvotusten oikean ihmisen kanssa! Ah, mikä normaaliuden lämmin aalto vyöryi ylitseni!

Toki pelkään koronavirusta edelleen. Ahdistun, jos joku esimerkiksi seisoo jonossa liian lähella minua. Mutta sekin lienee normaalia.

Virkistävän normaalia on myös se, että viilailen romaanikäsikirjoitustani siihen kuntoon, että voin aivan kohta näyttää ensimmäistä versiota kustannustoimittajalleni. Kirjoitin romaanin ensimmäiset lauseet joulukuussa 2018, ja nyt tekstiä on kasassa 233 liuskaa. Parhaillaan luen käsikirjoitusta tulostettuna paperilta, kynän kanssa.

Tunteet heilahtelevat laidasta laitaan. Välillä saavutan voimakkaita itsevarmuuden hetkiä, välillä punastun omasta tekstistäni, välillä huomaan sydämeni värisevän huolesta: ovathan nämä kaikki luvut varmasti kiinnostavia? Tarvitaanko tätä ja tätä kappaletta? Pitäisikö uuden osion alkaakin tästä?

Päässäni huutaa Blake Snyderin ääni: ”DON’T BORE THE READER!” Yritän aina muistaa tuon lauseen, jonka luin joskus kauan sitten Snyderin Save the Cat -kirjasta.

Tarvittaessa teen romaaniani varten taustatyötä ja huomaan googlaavani mitä ihmeellisimpiä asioita kuten ”akvaariokalat kuteminen” tai ”platy hedelmöitys”. Välillä olen ottanut yhteyttä italialaiseen ystävääni ja kysynyt häneltä näin kesän kunniaksi, miten sanotaankaan italiaksi ”Hyvää joulua sinullekin”.

Käsikirjoituksen deadline on jo huomenna perjantaina. Jännittää!

Mutta se on ihanaa, normaalia jännitystä.

Normaalia on myös se, että mietin jälleen uusia haastattelukysymyksiä Instagram-keskustelusarjaani varten.

Seuraavana vieraanani Luovuus Livessä on monipuolinen taiteilija Paavo Westerberg, joka tunnetaan niin teatteri- ja elokuvaohjaajana kuin näytelmäkirjailijana, käsikirjoittajana ja näyttelijänäkin.

Olen tavannut Paavon muutamia kertoja erilaisissa kirjallisissa riennoissa sekä myös lehtijutun merkeissä. Tein hänestä kerran Me Naisiin laajan henkilöhaastattelun, jossa käytiin läpi elämän siihenastisia merkkipaaluja. Artikkelista on vierähtänyt noin kymmenen vuotta – kuten monesta asiasta nykyään! Noihin aikoihin televisiosta tuli Paavon tekemä kolmiosainen draamasarja Jälkilämpö, joka sai arvostetun Prix Italia -ehdokkuuden.

Kansainvälisesti palkittu käsikirjoittaja, elokuvaohjaaja ja teatterintekijä Paavo Westerberg toimii Suomen Kansallisteatterin kotikirjailijana. Käsikirjoittajana hän on voittanut myös kaksi Jussi-palkintoa. KUVA: Ilkka Saastamoinen

Parhaillaan Yle Areenassa on nähtävissä Paavon ohjaama ja yhdessä Emmi Pesosen kanssa käsikirjoittama elokuva Viulisti (2018). Se on esitetty yli 20:llä kansainvälisellä filmifestivaalilla, ja se teki kansainvälisen avauksen Göteborgin elokuvajuhlien pääkilpasarjassa. Elokuva kertoo huippuviulisti Karinista (Matleena Kuusniemi), joka joutuu liikenneonnettomuuteen ja menettää kykynsä soittaa. Kun kunnianhimoinen Karin opettaa lahjakasta oppilastaan Anttia (Olavi Uusivirta), osapuolten välille syttyy intohimoinen suhde.

Näin elokuvan pari vuotta sitten teatterissa ja pidin siitä valtavasti.

Paavo Westerbergin ohjaama ja yhdessä Emmi Pesosen kanssa käsikirjoittama Viulisti on menestynyt myös kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Kuvassa Matleena Kuusniemi. KUVA: Milla Hukkanen

Olen nähnyt myös melkein kaikki Paavon ohjaamat upeat näytelmät, niin hänen omien tekstiensä ohjaustyöt kuin myös Tšehov-tulkinnat. Rakastan draamoja, joissa käsitellään perhettä, parisuhdetta, ystävyyttä ja ihmisten välisiä kohtaamisia, elämän tärkeimpiä asioita.

Muistan, että kerran ilahdutin erästä ystävääni viemällä hänet 30-vuotissyntymäpäivän kunniaksi katsomaan Paavon näytelmää He eivät asu enää täällä (2012). Istuimme permannolla, muistaakseni joko aivan ensimmäisellä tai toisella rivillä, päässämme värikkäät synttärihatut. Eero Ahon esittämä hahmo lausui esityksessä jonkin niin hauskan repliikin, että en pystynyt lopettamaan kikattamista. (Repliikki liittyi jotenkin Katto-Kassiseen.)

Ehkä näyttelijänkin suupieli vähän kohosi tässä kohdassa.

Paavon uusin näytelmä Sinivalas sai ensi-iltansa Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 4. maaliskuuta.

Paavo Westerbergin kirjoittama ja ohjaama Sinivalas kertoo sisaruksista ja perheestä muutoksen kynnyksellä. KUVA: Mitro Härkönen/ Kansallisteatteri

Olin mukana ensi-illassa kirjoittajaystäväni kanssa. Uppouduin kiinnostuneena tarinaan perheestä, joka kokoontuu yhteiseen kesäpaikkaan juhlimaan sisarusparven kuopuksen, Annan (Elena Leeve), 35-vuotissyntymäpäivää. Kukin hahmoista on päätynyt elämässään risteykseen, muutoksen kynnykselle, menneisyyden ja tulevan välimaastoon. Rooleissa nähtiin iso ja taitava näyttelijäkaarti, muun muassa Eero Aho, Emmi Parviainen, Kristiina Halttu ja Timo Tuominen.

Harmittavasti koronavirus kuitenkin katkaisi näytelmän esityskauden.

Oma näytelmäni Kekkosen tytärjonka kirjoitin alkukeväällä valmiiksi ja jonka Erik Kiviniemi ohjasi, ehti pyöriä Vaasan kaupungintetterissa yhdeksän kertaa, kunnes esitykset jouduttiin keskeyttämään koronan vuoksi. Vaikka katse on jo suunnattu tuleviin projekteihin, ajattelin, että tästäkin aiheesta olisi hyvä keskustella.

Kesken jääneeet esityskaudet ovat toki vain pieni osa koko tunnin mittaista Luovuus Liveä. Minua kiinnostaa kovasti kuulla, millaista on ohjata oma tekstinsä näyttämölle, miten prosessi etenee ja muuttuuko käsikirjoitus vielä näytelmän harjoitusvaiheessa. Entä millä tavalla elokuvan tai tv-sarjan tekeminen eroaa näytelmän ohjaamisesta? Mistä ideat tarinoihin tulevat, ja miksi juuri draama kiehtoo kirjoittamisen muotona?

Ja jotta olisin uskollinen pienelle kahdeksanvuotiaalle Tainalle, en malta olla kysymättä Paavolta, millaista oli aikoinaan näytellä Ruusun ajan Illiä.

Kun vain ajattelenkin tuota lapsuuteni suosikkisarjaa, minulle tulee lämmin, turvallinen olo.

Samanlainen tunnelma vallitsee myös tulevana sunnuntaina 14. kesäkuuta, kun Luovuus Live käynnistyy klo 19.

Tervetuloa kuuntelemaan!

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *