Taiteilijan omakuva kaamosajalta

Huomasin kauhukseni, että olen marraskuun aikana kirjoittanut vain yhden blogipostauksen.

Sori siitä.

Joskus käy niin, että tapahtuu liian paljon. On kasa asioita, joita tekisi mieli kertoa, mutta ei tiedä mistä aloittaisi. On myös asioita, joista ei halua puhua – asioita, joita kirjoittaa vain muistikirjaan tai yksinäiseen valkoiseen tiedostoon, jonka avaa salaa keskiyöllä ja jota kukaan muu tässä maailmassa ei saa lukea.

Päivät ovat vierähtäneet äkkiä, koska ne ovat olleet lyhyitä.

Olen nukkunut pitkään ja pelännyt olevani jonkinlainen yhteiskunnan hylkiö. Olen rakentanut kahtaa tarinaa ja ajatellut, että ehkä sittenkin olen osallinen jostakin. Olen tehnyt taustatyötä ja selvittänyt, kuinka monta sonnia voi olla keskisuurella maatilalla.

Olen jumittunut yhteen kohtaukseen.

Miten kuvata se hetki, kun kaksi ihmistä kohtaa? Mistä he puhuvat, miten he näkevät toisensa? Miten kertoa se niin, että se on kiinnostavaa muillekin kuin minulle?

Olen pitänyt puheen Pohjalaisten osakuntien Porthan-juhlassa, sonnustautunut mustaan iltapukuun ja silkkihansikkaisiin ja muistellut, kuinka kirjoitin ensimmäisen kirjani Etelä-Pohjalaisen Osakunnan asunnossa noin 18 neliön yksiössä. Olen syönyt jälkiruuaksi pannacottaa, pidellyt kädessäni vesilasia ja laulanut juomalauluja kolmella eri kielellä.

Olen surrut Pariisin terrori-iskuja, lukenut menehtyneistä ja selviytyneistä ja miettinyt, kuinka kaikki voi muuttua yhdessä sekunnissa. Olen kirjoittanut aiheesta kolumnin Ilkkaan ja ajatellut, että ehkä kirjoittaminen kuitenkin auttaa, kaikkeen.

Olen vieraillut Äänekosken kirjallisuusmatineassa, jota on järjestetty vuodesta 1964 lähtien. Olen googlannut, mitä ’matinea’ tarkoittaa ja painanut sen mieleeni. Olen nukkunut yhden yön hotellissa Jyväskylässä ja miettinyt, että jos olisin muusikko, saattaisin jopa nauttia kiertue-elämästä.

Olen matkustanut junassa satoja kilometrejä ja lukenut Laura Lehtolan esikoisromaania Pelkääjän paikalla. Olen liikuttunut sen äärellä kyyneliin, niin sydämellä siinä kuvataan rakkautta ja rakkaan ihmisen menettämistä.

Olen viettänyt kymmenen päivää Pohjanmaalla, käynyt kolme kertaa teatterissa ja elänyt siinä sivussa tosielämää.

Olen käynyt Lapualla joulumyyjäisissä ja voittanut arvalla seinäkellon.

Olen nähnyt ensilumen satavan ja olen nähnyt sen sulavan pois.

Olen iloinnut siitä, että Laura Lindstedt voitti Finlandia-palkinnon romaanillaan Oneiron.

Olen istunut lapsuudenhuoneessani ja katsonut vanhoja valokuvia, kuinka kaverit heittävät minut ilmaan synttäreillä ja kuinka istun äidin tai isän sylissä sohvalla. Olen kulkenut ympäri kotia, josta olen kauan sitten lähtenyt, ja ajatellut kuinka rakasta kaikki siellä on minulle, jopa ovenkahvat.

Olen lenkkeillyt hirveissä liikuntavaatteissa ja toivonut, että kukaan ei huomaa minua. Silti tuntuu, että minut on nähty.

Olen nauranut kolmelta yöllä ja kuunnellut Adelea pimeässä autossa.

Olen ollut todella onnellinen. Olen nähnyt kuun, joka valaisi koko kaupungin.

Olen ollut välillä surullinen ja pitänyt tiedon enimmäkseen itselläni. Olen ajatellut hyviä hetkiä ja sitä, mihin niillä on niin kiire.

Olen miettinyt varjoisiakin juttuja, nähdäänkö minut eri tavalla kuin minä näen.

Millaisista sanoista pidän ja millaisista en.

Miksi olen aina niin kiva ja ystävällinen silloinkin, kun ei tunnu siltä?

Tuleeko joskus hetki, jolloin uskallan lakata hymyilemästä?

Sanoin hiljattain eräälle läheiselle ihmiselle, että välillä koen, että olen menettänyt huumorintajuni. Että en jaksa kirjoittaa hauskasti koko ajan. Tai olla hauska, ottaa kaikkea huumorilla.

”Ehkä sä oot aikuistumassa”, hän sanoi.

Se kuulosti melko järkevältä, mutta valitettavasti en usko sen olevan mahdollista. Luultavasti tunnen oloni aikuiseksi vasta sitten, kun minua kärrätään palvelutaloon.

Sitä paitsi, ehkä liiallinen aikuistuminen ei ole edes tämän työn kannalta kovin hyvä asia. Kuten Julia Cameron kirjoittaa teoksessaan Tie luovuuteen:

”Muista, että taiteilija sisälläsi on lapsi. Löydä tuo lapsi ja suojele sitä.”