Tieto lisää tekstiä

You should know more than what you put on the page. The reader can sense that.

-Susan Orlean

Viime aikoina olen ahminut valtavan määrän tietoa yhtä kirjoitustyötä varten. Yhtäkkiä tiedän mitä moninaisempia asioita kuten sen, miksi 12 600 talonpoikaa marssi Helsinkiin heinäkuussa 1930, mistä sana ‘körtti’ on peräisin ja kuinka monet seurat päivässä Lapualla pidettiin keskimäärin 1960-luvun jälkipuoliskolla.

Neljät.

Vielä en ole varma, mikä kaikki tieto on oleellista. Olen niin täynnä informaatiota, että tekisi mieli mennä 20 kilometrin juoksulenkille. Mutta luultavasti siitäkään ei olo kevenisi.

Täytyy myös kirjoittaa.

Eilen ja tänään olin hieman poikkeuksellisesti naputtelemassa tekstiä Lapuan ABC:llä. Olen käymässä Pohjanmaalla, ja kirjasto on väliaikaisesti suljettuna 25.1.-6.2. Olo oli kiertämättä vähän orpo, kunnes löysin hyvän paikan huoltoaseman huomasta. Nurkkapöydässä vanhemmat miehet istuskelivat ja joivat kahvia. Viereisessä pöydässä pari naista keskusteli rasvaprosenteista tutulla murteella.

Minä naputtelin tekstiä – ja mietin, miten saan ujutettua tarinaan tietoa ilman, että kuulostan opettajalta.

Viime aikoina olen etsinyt ahkerasti tietoa muun muassa googlailemalla netistä erilaisia artikkeleita ja uutisia, bongaamalla lähdekirjoja lukemistani artikkeleista, etsimällä kiinnostavia teoksia kirjastojen tietokannoista, kävelemällä kirjastoon ja selailemalla opuksia.

Päivän päätteeksi olen kantanut kirjakasseja kotiin ja todennut, että tämä aktiviteetti korvannee kuntosalitreenin.

Täytyy tunnustaa, että tiedonhankinta ei ole kirjoittamistyössä suosikkivaiheeni. Mutta se on oleellinen vaihe. Hyvin usein kirjoittajan on tiedettävä tarpeeksi faktoja, että hän voi kirjoittaa fiktiota.

Joskus olen vaarassa jäädä jumiin jonkinlaiseen lukemiskierteeseen. Tuntuu vaikealta aloittaa kirjoittaminen, koska tietää niin paljon. Kirjoittaja voi rakastua liikaa lähteisiinsä ja kiinnostaviin historiallisiin anekdootteihin. On vaikea erottaa, mikä lopulta on oleellista oman tekstin kannalta. Mikä on oikeasti kiinnostavaa?

Entä jos vain minä olen kiinnostunut siitä, mitä lauletaan Siionin virressä numero 161?

Silloin täytyy vain aloittaa kirjoittaminen. Olo helpottuu välittömästi, kun ensimmäiset lauseet virtaavat paperille. Ja jos jotakin ei tiedä, asian voi selvittää myös kirjoitusprosessin aikana. Tarvittava tieto ujuttautuu kyllä mukaan tekstiin, ja turhat osuudet voi aina myöhemmin editoida pois.

Useimmissa kaunokirjallisissa töissäni olen selvinnyt verrattain vähällä tiedonhankinnalla. Tarkoitan, etten ole istunut viikkokausia kirjastossa tutkimassa 1920-luvun sanomalehtiä suurennuslasin avulla. Tämä johtunee siitä, että olen kirjoittanut paljon omasta kokemuspiiristäni, nykyaikana elävistä ihmisistä, perhesuhteista. Välimatka-romaania varten jouduin kuitenkin selvittämään muun muassa purjehdukseen liittyviä yksityiskohtia. Itse en ole koskaan kokenut purjehtimisen iloja, mutta romaanin isä on intohimoinen merenkävijä. Pelkäsin, että tekstiin jäisi noloja asiavirheitä. Lopulta päätin soittaa Hjallis Harkimolle ja kysyä, voisiko hän kenties lukaista läpi käsikirjoitukseni purjehduskohdat.

“Hänhän on Suomen ainoa purjehtija”, siskoni sanoi kuullessaan suunnitelmani.

Harkimo tsekkasi lähettämäni pätkät, mistä olin hyvin kiitollinen. Näytin tekstejä parille muullekin purjehdustietoiselle henkilölle – eikä vielä tähän mennessä kukaan lukija ole raportoinut virheistä. Kustannustoimittajanikin oli luullut, että purjehtiminen on minulle hyvinkin tuttu asia.

Uusinta Saman katon alla -näytelmääni varten tein paljon taustatöitä. Koska näytelmä sijoittuu eteläpohjalaiselle karjatilalle, jouduin etsimään tietoa maanviljelijän arjesta. Dialogista olisi tullut aika abstraktia, jos olisin suunnistanut pelkästään omien mielikuvieni varassa. Siellä on varmaan navetta, punainen maatalo, joku niitty… Tarvitsin konkretiaa, yksityiskohtia, arjen aherrusta. Halusin tietää, miten sonnit ruokitaan ja mihin aikaan, kuinka sukupolvenvaihdos toteutetaan ja minkä ikäisenä voi vielä saada nuorenvilijelijän aloitustukea.

Tätä kaikkea varten otin yhteyttä kahteen lakimieheen, ProAgrian erityisasiantuntijaan sekä kahteen maanviljelijään, joilla on vuosikausien kokemus karjatilan hoidosta. Juttelin heidän kanssaan puhelimessa, lähettelin sähköposteja, tarkistin yksityiskohtia – vähän kuin toimittajan työssä. Lisäksi luin tietoa netistä esimerkiksi hakusanoilla “maatilan sukupolvenvaihdos”, “sonni rodut”, “maaseudun murros”.

Murehdin yötä myöten näytelmän hahmojen raha-asioita.

Ne tuntuivat lähestulkoon yhtä todellisilta kuin omani.

Kun vihdoin tiesin aiheesta tarpeeksi, palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Näytelmän loppuratkaisu, joka oli ehkä kirjoitustyön haastavin osuus, alkoikin hahmottua. Yhtäkkiä kaikki kohtaukset olivat kasassa, ja viimeisten viilausten jälkeen käsikirjoitus oli lopulta valmis.

Olen valtavan iloinen siitä, että näytelmää on esitetty täysille saleille ja että olen saanut siitä niin ihanaa palautetta. Ihmiset ovat nauraneet, itkeneet, tunnistaneet jotakin tuttua. “Ne meidän miehet”, oli joku katsoja huokaissut näytelmän nähtyään.

Näillä näkymin esityksiä on luvassa vielä ainakin huhtikuun 7. päivään asti.

***

Viime aikoina pään ovat täyttäneet uudet kirjoitusprojektit – ja niiden mukana myös uudet kysymykset. Jälleen olen joutunut myöntämään, etten tiedä joistakin aiheista tarpeeksi. Ehkä olen joskus tiennyt enemmän esimerkiksi Suomen kansan vaiheista, mutta en enää voi tarkalleen muistaa, mitä opetettiin lukion toisen luokan viidennellä historiankurssilla.

Siksi täytyy etsiä tietoa. Ja valikoida sellaista informaatiota, joka voi jotenkin edistää omaa tarinaa.

Hiljattain Twitterissä tuli vastaani tviitti, josta voi olla hyötyä niin minulle kuin muillekin kirjoittaville ihmisille:

“You can solve most of your writing problems if you stop after every sentence and ask: What does the reader need to know next?”

-WM. Zinsser