Uuden äänen voima

And I don’t care if I sing off key

I find myself in my melodies

I sing for love, I sing for me

I shout it out like a bird set free

-Sia: Bird Set Free (San. Sia Furler, Gregory Kurstin)

Viime aikoina olen kuunnellut yhä uudestaan Sia-nimisen artistin laulua. Olen tarponut räntäsateessa kylmissä kengissä ja tajunnut, että minulla on nyt uusi voimabiisi.

Sillä voimaa tarvitaan, monenlaisiin tilanteisiin. Heräämiseen, kävelemiseen, suremiseen, laulamiseen, apurahaselvityksen tekemiseen, selfien ottamiseen, tanssimiseen, imuroimiseen, raitiovaunussa seisomiseen, puhumiseen, ikävöintiin, hauskanpitoon, hiljaisuuteen.

Voimaa tarvitaan, kun yläkerran asunnosta alkaa nokkua vettä kodin lattialle ja yhtäkkiä kaikki kattilat, kipot ja pyyhkeet saavat aivan uuden käyttötarkoituksen.

Voimaa tarvitaan, kun on siirryttävä kapsäkkeineen väliaikaiseen asuntoon, jossa ei ole pianoa. (Tilapäinen koti on tosin niin ihana, että sen huoneisiin väistämättä kiintyy.)

Voimaa tarvitaan, kun vanha valkoinen tietokonerahjus saa äkillisen sairaskohtauksen. Se on tallentanut muistilokeroihinsa monen vuoden tekstit, eikä varmuuskopioita ole olemassa kuin vain murto-osasta kaikista kirjoituksista.

Voimaa tarvitaan, kun iso kirjoitustyö pitäisi palauttaa NYT, eikä minun koneeni saa silmiään auki.

Mutta sitten tapahtuu käänne. Tilapäisen asunnon läheltä löytyy tietokonehuolto, jossa tehdään ihmeitä. Siellä koneet diagnosoidaan, ne paranevat ja saavat uuden elämän. Siellä vahingoittuneesta koneesta siirretään tiedostot muistitikulle muutamassa minuutissa! Siellä todetaan rauhoittavalla äänellä, että laitteesta on vain näyttö rikki.

Tietokonekorjaaja on niin kiva, että haluaisin syleillä häntä.

Hän on pelastanut minun elämäni ja myös minun koneeni elämän. Olen hänelle ikuisessa kiitollisuudenvelassa.

Lopulta asiat ovat melkein hyvin.

Paitsi että kun tietokoneen saa takaisin, sillä pitäisi myös kirjoittaa. Eikä kirjoittaminen ole helppoa. Mutta kukapa sitä helppouden vuoksi tekisikään. Muistelen usein Madonnan sanoja dokumentissa I’m Going to Tell You a Secret, jonka olen katsonut pariinkin otteeseen. Madonna tosin puhui avioliitosta, mutta mielestäni näitä ajatuksia voi soveltaa myös kirjoittamiseen:

“(–) but I don’t want easy. Easy doesn’t make you grow. Easy doesn’t make you think.”

Tuota ohjenuoraa olen toteuttanut elämässäni; olen tehnyt kaikesta todella vaikeaa.

Mutta ei se mitään.

Viime aikoina olen ihmeissäni katsonut, millaista tarinaa tietokoneen ruudulle syntyy, millainen ääni tekstissä puhuu. Kieltämättä tuo ääni kuulostaa aika lailla erilaiselta kuin ennen. Olen kokeillut toisenlaista kertojaratkaisua kuin mihin olen tottunut, ja se vaikuttaa tekstin sävyyn ja tunnelmaan.

Ja ehkä myös minussa on tapahtunut jonkinlaisia muutoksia viime kuukausien aikana.

Välillä olen innoissani uudesta sävystä, välillä kuuntelen tuota ääntä ihmetyksen vallassa. Välillä vierastan sitä kuin vauva outoa aikuista.

Jokainen kirja vaatii oman äänensä, ja sitä täytyy kärsivällisesti etsiä. Vanhat ratkaisut eivät välttämättä päde uuteen tarinaan.

En ole varma uuden tekstini tasosta. En voi olla miettimättä, mitä tyylistäni ajatellaan. Palaan jälleen Julia Cameronin teokseen Tie luovuuteen, hänen ajatuksiinsa siitä, että oikeastaan taiteilija on pelkkä kanava. On vain annettava “luovan voiman työskennellä kauttani”:

“Minä vain yksinkertaisesti kirjoitin. Ei neuvotteluja. Hyvää vai huonoa tekstiä? Mitä se minulle kuului.”

Voimaa tarvitaan tämän asian muistamiseen. Ja hyväksymiseen.

Voimaa tarvitaan myös siihen, että ensi viikon torstaina minulla on ensimmäinen laulutunti. Olen haaveillut laulutuntien aloittamisesta noin 762 päivää.

Jännittää, parikin asiaa.

Miltä tuntuu laulaa uuden ihmisen edessä? Miltä oma ääni kuulostaa vieraassa huoneessa?

Ja ennen kaikkea: uskallanko sanoa opettajalle, että olisi ihanaa oppia laulamaan Bird Set Free?