Vuoden 2016 viisaimmat lauseet

Päivittäiset tekomme muodostavat toistuessaan yhtenäisen virran, ja nuo kovin pienet purot yhdistyvät aikanaan suureksi joeksi.

Takashi Hiraide: Kissavieras (2016, suom. Raisa Porrasmaa)

Olen aiemminkin täällä blogissa kertonut, että minulla on tapana pitää lukupäiväkirjaa. Merkitsen jokaisesta lukemastani kirjasta muistiin viisaita, kauniita ja tärkeitä sitaatteja. Niiden avulla voin palauttaa mieleen, millainen tunnelma kirjassa oli, millainen kieli, millainen maailma.

Joskus noita päiväkirjoja lukiessani voin muistaa, mitä omassa elämässäni on tapahtunut keväällä auringon herätessä tai kesällä hiekkarannan lämmössä, syksyn surumielisissä sateissa tai talvella ensilumen aikaan.

Vuoden päättyessä tutkailin, millaisia kirjoja olen lukenut vuoden 2016 kuluessa ja millaisia lauseita olen kirjoittanut muistiin.

Alla joitakin poimintoja, ryhmitettyinä eri aihealueisiin. (Mistä yhtäkkiä moinen järjestelmällisyys? Ei aavistustakaan.)

Kirjoittaminen, luovuus, työ

“Uskosi tulee vahvistumaan kun huomaat kuinka helppoa tekeminen on. (- -) Huomaat kuinka on itse asiassa helpompi kirjoittaa kuin olla kirjoittamatta, maalata kuin olla maalaamatta ja niin edelleen. (- -) nautit itse taiteen tekemisestä. Keskeiselle sijalle nousee itse toiminta, ei suinkaan päämäärä.”

Ja:

“Minä vain yksinkertaisesti kirjoitin. Ei neuvotteluja. Hyvää vai huonoa tekstiä? Mitä se minulle kuului.”

–Julia Cameron: Tie luovuuteen (2010, suom. Pekka Pakkala)

Kuluneena vuonna olen usein tuskaillut, miksi joinakin päivinä lykkään kirjoittamisen aloittamista. Miksi olen vasta syömässä omenakanelipuuroa ja banaaninpaloja silloin, kun minun pitäisi olla jo kahvilassa kirjoittamassa? Miksi en työstä fiktiota tarkalleen klo 8-16 joka arkipäivä? Miksi minulle ei ole suotu lainkaan insinöörin ominaisuuksia? Tai robotin?

Tässä ahdistuksessa minua on auttanut Julia Cameronin opas Tie luovuuteen, jota olen aiemminkin blogissa suositellut. Sen inspiroivat sanat kannustavat tekemään taidetta tässä ja nyt, vapauttamaan omaa luovaa energiaa.

Keväällä luin Jukka Viikilän romaanin Akvarelleja Engelin kaupungista (2016), joka on arkkitehti Carl Ludvig Engelin (1778-1840) fiktiivinen päiväkirjaromaani. Kirjoitin lukupäiväkirjaani muun muassa lauseen, joka liittyi työn tekemisen merkitykseen:

“En usko lainkaan niin sanottuun luonnolliseen elämään, josta kapakan runoilijat aina puhuvat. Uskon sitä vastoin että helpoin tapa välttää elämän tuska on keskittyä työhönsä, tehdä velvollisuutensa.”

Myös Saara Turusen romaanista Rakkaudenhirviö (2015) löytyi yksinkertainen neuvo luovaan työhön:

“Kirjoita siitä, mitä näet ja kuulet, sanoo opettaja. Kirjoita siitä, mikä todella kiinnostaa sinua, hän sanoo.”

Viime aikoina olen miettinyt paljon myös kirjoittamiseen liittyvää yksinäisyyttä, ajoittain vaivaavaa tunnetta siitä ettei oikein kuulu mihinkään. Paitsi kahviloihin. Tähän en meinaa tottua koskaan. Jotkut kirjailijat nauttivat yksin työskentelemisestä, minä en. Siwassa katselen kaihoisasti myyjiä, joilla on toisensa. Työkaverit! He voivat vaihtaa kuulumisia joka päivä, kertoa viikonlopustaan, nauraa yhdessä kahvitunnilla.

Valitettavasti en tavoita ihan samanlaista tunnetta, kun kommunikoin kahvilassa baarimikon kanssa.

“Kuppi teetä, kiitos.”

“Se ois 2.50, kiitos.”

Näissä mietteissä minua on auttanut Natalie Goldbergin luovan kirjoittamisen opas Avoin mieli. Tuosta opuksesta en ole vielä kirjoittanut lukupäiväkirjaani, mutta naputtelin teoksesta blogitekstin: Treenaa kirjoittamista kuin lihasta. Yksi kirjan lohduttavimmista kohdista oli Goldbergin opettajan Katagiri Roshin lause:

“Kaikki, mihin todella syventyy, on yksinäistä.”

Usein yksinäisyyden tunne helpottaa, kun kirjoittaminen sujuu niin hyvin, että unohdan itseni. Tai kun saan valmiiksi jotakin konkreettista, kuten kolumnin, näytelmän tai romaanin. Tai kun minulla on selvä deadline, ja  joku odottaa minulta tekstiä.

John Williamsin Stoner-romaanista (2015, suom. Ilkka Rekiaro) löytyi kaunis virke, jota voi soveltaa myös näihin pohdintoihin:

“Teidän pitää muistaa, kuka olette ja keneksi olette päättänyt tulla, ja muistaa myös työnne merkitys.”

Toivon, että saavutan jonkinlaisen tasapainon näissä asioissa, mieluiten jo vuonna 2017.

Elämä. Identiteettikysymykset

“On vaikea sanoa mikä hämmentää eniten, se että minä avaan suuni, se että muistan ihmisten menneet puheet niin sanatarkkaan vai se että muistan myös sen mitä ei koskaan ole sanottu mutta mitä on tarkoitettu.”

-Anja Snellman: Antautuminen (2015)

Alkuvuodesta luin Anja Snellmanin omaelämäkerrallisen proosateoksen, jonka herkästä kertojapäähenkilöstä osittain tunnistin itseni, tytön joka ei tahtoisi “aavistaa ja arvata niin paljon”.

Erityiseherkille omistettu kirja puhutteli minua kovasti, olenhan saanut Are You Highly Sensitive -testissä 20/27 pistettä.

 

Myös Albert Espinosan kirja Keltainen maailma (2014, suom. Taina Helkamo) oli kiehtova lukuelämys. (Se oli Stonerin lisäksi yksi ensimmäisistä kirjoista, jotka luin sähköisessä muodossa Fabula-sovelluksen kautta). Tuossa viisaassa, ihanassa kirjassa oli paljon lohdullisia kohtia, kuten tämä:

“Ei pidä lannistua siitä, että tekee toisinaan vääriä ratkaisuja. On luotettava menneisyyden minäänsä. (–) Hyväksy, kuka olet, älä pelkää olla ihminen, jollaiseksi päätöksesi ovat sinut muovanneet.

Huonot päätökset karaisevat, ja ajan myötä huonoista päätöksistä tulee hyviä.”

Luin Fabulan kautta myös Helmi Kekkosen Suojaton–romaanin (2014), jonka kirkkaita kuulaita lauseita luin usein pakkassäässä älypuhelimen ruudulta. Romaani kertoo hiljaisuutensa varjossa elävän omalaatuisen Isan kasvutarinan. Lukupäiväkirjaani tallentui muun muassa seuraava lause, joka on hyvä muistaa elämän eri käänteissä:

“Me olemme onnellisia jos vain haluamme.”

Unelmat

” (- -) olen oppinut, että ei pidä kysyä onko jokin mahdollista. Sen sijaan pitää sanoa: minä teen sen.”

-Julia Cameron: Tie luovuuteen

Olen jo pitkään toivonut, että saisin jollain tavalla lisää musiikkia elämääni. Vuoden 2016 alussa otin askelen eteenpäin, kun aloitin laulutunnit kuukausien (vai vuosien?) pohdinnan jälkeen.

Edellisyönä näin unta, että olin Ausburgissa (unessa Augsburg) Oasiksen keikalla. Yhden biisin kohdalla olin ainoa, joka lauloi mukana, ja niinpä jompikumpi Gallagherin veljeksistä – kenties Noel – pyysi, että nousisin lavalle ja esittäisin biisin yhdessä hänen kanssaan. Suostuin, vaikka minulla oli ylläni tavallinen villapaita.

Kun ensimmäiset sävelet soivat, aloinkin vahingossa laulaa väärästä sävellajista. Tämä kaiketi symbolisoi unelmiin liittyvää pelkoa. Osaanko minä? Olenko tarpeeksi hyvä? Saanko minä edes unelmoida tällaisesta?

Silloin voi muistaa yllä mainitut Cameronin sanat, ja myös Albert Espinosan viisaan lauseen:

“Jos unelmoit pohjoisesta ja unelmasi toteutuvat, on suunnistettava kohti etelää.”

Rakkaus. Ihmissuhteet.

“Hän voi sanoa päivää ja heipä hei ja kaunis ilma tänään ja mitä kuuluu, mutta oikeastaan hän sanoo jotain muuta. (- -) oikeastaan hän sanoo: Jos olet kanssani, – ja juuri sinut minä olen valinnut – elämässäsi alkaa tapahtua jännittäviä ja suurenmoisia asioita.”

-Linn Ullmann: Ennen unta (1999, suom. Tarja Teva)

Mietin elämässäni paljon rakkautta ja ystävyyssuhteita. Sitä, miksi viihdymme jonkun ihmisen seurassa, miksi joku vetää meitä puoleensa. Yllä oleva katkelma Linn Ullmannin romaanista vangitsee kauniisti toisen ihmisen salaperäisen vetovoiman.

Kesällä luin Amélie Nothombin romaanin Samuraisyleily (2007, suom. Lotta Toivanen), jossa Japaniin muuttanut nuori belgialaistyttö alkaa seurustella viehättävän tokiolaispojan kanssa. Tästä romaanista olen kirjoittanut ylös lauseen, joka oli muistaakseni nuorukaisen sisaren repliikki:

“Hän on puhunut sinusta kamalan vähän. Siksi olen varma siitä, että hän rakastaa sinua.”

Keväällä luin Nobel-palkitun Patrick Modianon Pariisiin sijoittuvan romaanin Kehäbulevardit (suom. Jorma Kapari), joka kertoo isän ja pojan mutkikkaasta suhteesta, uudesta kohtaamisesta sodan ja vastarintaliikkeen aikoina.

“On olemassa ihmisiä joille antaa kaiken anteeksi. Kymmenen vuotta on kulunut. Mitä sinulle oli tapahtunut? Ehkä sinä tarvitset minua.”

Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla -romaanista (1997, suom. Arja Tuomari) löytyi sitaatti, jonka aina silloin tällöin muistan:

“Thomaksen mieleen tulee, ettei hän ole ajatellut Renéetä juuri lainkaan. Jollakin tapaa kuitenkin kaiken aikaa, sen hän nyt ymmärtää.”

Ihmissuhteet eivät aina ole helppoja. Intialaisen jesuiittapapin ja terapeutti Anthony de Mellon teos Havahtuminen (suom. Vuokko Rissanen) oli nimensä mukaisesti havahduttava lukuelämys. Se tarkastelee ihmisenä olemista ja myös ihmissuhteita melko suorasukaisella otteella.

“Heidän on kärsittävä ihmissuhteissaan kylliksi ennen kuin he heräävät ja sanovat: “Olen saanut tarpeekseni! Täytyy olla jokin parempi tapa elää kuin toisissa ihmisissä kiinni riippuminen.”

Ja:

“Siinä, missä on rakkautta, ei ole mitään vaatimuksia, odotuksia tai riippuvuutta.”

Luen mielelläni romaaneja, joissa käsitellään perhesuhteita ja rakkautta syvällisesti ja eläytyen. Riikka Pulkkisen osittain Berliiniin sijoittuvassa romaanissa Paras mahdollinen maailma (2016) oli monia kauniita kohtia, kuten tämä:

“Elämässä on niin kovin vähän lohtua ja vielä vähemmän lohduttajia. On lopulta vain harvoja, jotka ihminen päästää niin lähelle, että voi hetkeksi laskea taakkansa, paljastaa heikkoutensa, sanoa ettei juuri tänään oikein jaksaisi todellisuuden painoa. On niin kovin vähän niitä jotka silloin ottavat syliin, sanovat ei se mitään, odotellaan hetki, kyllä se siitä, sinä ihana, sinä rakas.”

Johannes Ekholmin nykypäivään sijoittuva romaani Rakkaus niinku (2016) tavoittaa jotakin hyvin olennaista hämmentyneen Y-sukupolven ihmissuhteista. Tunnistin erinomaisesti muun muassa seuraavan lauseen, jonka romaanin kolmekymppinen päähenkilö Joona kirjoittaa chatissa ystävälleen:

“ärsyttää että sä ajattelet etten mä välitä siitä, mitä sä luulet että mä ajattelen susta.”

Anja Erämajan runoteos Ehkä liioittelen vähän (2016) on pieni suuri kirja rakkaudesta. Siitä jäivät mieleeni muun muassa nämä seitsemän sanaa:

“Minä tykkään sinusta, minä sanon sen kaikille.”

Ja minä tykkään teistä tosi paljon. Enkä liioittele yhtään!

Hyvää alkanutta vuotta 2017, rakkaat lukijat!