Läskiaktivisti vai vaakakapinallinen?
Mikä on tämä Ylen juupas eipäs -vatvomisprojekti Vaakakapina? Päästäni tulee kuumaa vesihöyryä joka kerran, kun kuulen kapinajohtajan, toimittaja Jenny Lehtisen, selittävän, miten hän ei enää ikinä laihduta vaan aikoo loppuelämänsä vain relata ja olla stressaantumatta ainakaan syömisestään.
Tiedän, etten saisi sekoittaa Vaakakapinaa läskiaktivismiin enkä Lehtistä aktivisti Saara Särmään, mutta silti ajattelin nyt mahduttaa heidät samaan juttuun.
Särmä ei halua muuttaa kenenkään kehoa vaan yhteiskunnan, jotta se olisi nykyistä sallivampi kaikenlaisia vartaloita kohtaan. Lehtinen yrittää saada armahdusta – tai ainakin sympatiaa – pahoille teoilleen eli ylensyönnille, ja siinä häntä auttavat Vaakakapinassa ravitsemusasiantuntija ja psykologi.
Oikeasti kaksi viimeksi mainittua yrittävät salakavalasti saada Lehtisen laihtumaan: myötäkarvaan sukien he hokevat, että jos Lehtinen pääsee oikealle tielle eli harrastaa kivaa liikuntaa, syö säännöllisesti ja nauttii vain terveellisiä herkkuja, niin ihme tapahtuu. Ihme on tietysti laihtuminen, vaikka sen sanomista projektissa kartetaankin. Jos oikein rumasti sanon, niin Lehtinen on Vaakakapinassa stereotyyppi ”hölmö lihava nainen”, joka antaa järjestelmän taas viilata itseään linssiin ja juoksuttaa normin perässä.
Läskiaktivismista on uusimmassa Voima-lehdessä Saara Särmän ja Raisa Omaheimon kirjoittama hyvä juttu. Suosittelen.
Läskiaktivismin periaate, että kaikilla on täysi oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen ja valta määritellä sen rajat itse, pitää sisällään myös ajatuksen, että jokaisen keho on hyväksyttävissä juuri sellaisena kuin se on. Läskiä ei tarvitse selittää, eikä kenenkään tarvitse sitä kommentoida. Läskin saa näyttää, ja läski saa olla. Mitä se kenellekään kuuluu.
Minulla ei ole läskiaktivismiin nokan koputtamista. Omaheimo ja Särmä pitävät jutussaan puurot ja vellit erillään. He eivät puhu ylipainosta tai pohdi läskiä fyysisen terveyden näkökulmasta.
Vaakakapina sen sijaan ei vakuuta. Mitä sillä loppujen lopuksi halutaan sanoa? Kehottaako se laihduttamaan vai ei? Nettisivuilla julkaistuissa jutuissa ollaan vuoroin mitäkin mieltä, ja kun lihavuuden fyysiset terveysriskit painetaan villasella yhteisen kivan hengessä, tarjoillaan jo vaihtoehtoista totuutta.
Vaakakapinassa lopetetaan laihdutuskuurit. Sen sijaan opetellaan muuttamaan elämäntapoja ja suhtautumaan omaan ja muiden kehoon ja elämään armollisemmin. En tiedä mitä juttuja kirjoittaja on lukenut, mutta ei tämän ymmärtämiseksi kovin kummoista sisälukutaitoa tarvita.
Juuri näin, Emmi!
Vaikuttaa tosiaan siltä, että blogisti on väen väkisin aikeissa synnyttää vastakkainasettelua ja raflaavuutta sotkemalla puurot ja vellit sekaisin. Tässä on ilmeisesti tahallaan – toivoisin, että kirjoittaja tosissaan ei ole näin uusavuton sisälukutaidon saralla — ymmärretty väärin Vaakakapinan ja Läskimyytinmurtajien ajatus.
Kaipa se oli odotettavissa kohujournalistisen aloituksen jälkeen, jossa kirjoittaja kertoo näkevänsä punaista aina, kun aihepiiri edes nousee esiin?
En tiedä onko toimittajan työnkuva jotenkin muuttunut näin someaikana. Ennen oli tapana alustavasti ottaa selvää asiasta josta aikoo kirjoittaa, nykyään ilmeisesti riittää kun avaa suunsa ja sitten katsotaan millaista millaista paskaa sieltä tällä kertaa tuli.
Laihuus ei aina ole yhtä kuin terveys. Suurin osa ylipainoisista on saanut ylipainonsa aikaan laihduttamalla. Elämäntapojen muuttaminen pikkuhiljaa TERVEELLISEMPÄÄN suuntaan saa yleensä painonhallinnan helpottumaan, ja jojoefektin loppumaan. Tämän ei luulisi olevan mikään yllätys sellaiselle jolla on edes auttavat tiedot asiasta.
Tässä tapauksessa ilmeisesti kyse onkin vain mielipiteistä ja kiukuttelusta, sikäli ihan hyvä muistutus siitä että ei hoikallakaan ole aina hyvä olla itsensä kanssa. Juuri siksi läskimyytinmurtajia tarvitaan. Koska se läski voi olla myös pään sisällä…