23-vuotiaan äiti

Yksi pojistani sai silmälasit kolmivuotiaana. Hän tottui niihin nopeasti ja osoitti jo alakoulussa yllättävää oma-aloitteellisuutta, kun kyse oli silmälaseista. Kun sangat vääntyivät tai löystyivät, hän käveli itse silmälasikauppaan ja pyysi korjaamaan lasit. Noihin aikoihin tuskin pipon tupsu ylsi kaupan tiskin reunaan. Olin ihmeissäni ja myös ylpeä.

Lapseni silmälaseista tuli minulle jonkinlainen juttu. Aina kun näin pienen silmälaseja käyttävän tytön tai pojan, tunsin liikutusta. Tunnen edelleen. Jään kaupungilla seuraamaan pojastani muistuttavaa lasta. Mietin miten hän pärjää, yritän tulkita hänen eleitään. Muistan pienen poikani, joka aamulla ensimmäiseksi pani lasit nenälleen.

Poikani on nyt 23-vuotias. Saman ikäinen kuin Imatralla tänään täysin käsittämättömän veriteon tehnyt mies. Pojallani menee hyvin. Ainakin uskon niin.

Kun kuulin Imatran uutisen, minuun iski ensimmäiseksi tekijän ikä. Vertasin häntä poikaani ja hänen äitiään itseeni. Mikä heillä meni pieleen, mikä on suojellut meitä?

Riipaiseva oli hirvittävän teon tehneen pojan pyyntö, ettei hänen perheelleen saa ilmoittaa, mitä on tapahtunut. Keitä hän halusi suojella, vai oliko pyyntö vihoviimeinen viesti siitä, ettei hänellä ole mitään sanottavaa perheelleen?

En puolusta veriteon tekijää. Hän on joko rikollinen tai henkisesti sairaana ehkä oikeustoimikelvoton. Vanhempana en voi olla ajattelematta, mitä hänen avukseen olisi voitu tehdä. Vai olisivatko jo vanhemmat tarvinneet apua 23 vuotta sitten?

Sattuu ihan hirvittävästi.